Lukijoiden tarinoita – Geneettinen raskaudenkeskeytys osa 2

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Varhainen lapsivedenmeno ja raskauden keskeytys raskausviikolla 21

Kiitos kun olit totta hetken

Minulla on aina ollut kummallinen pelko siitä, etten voi saada lapsia, tai ainakaan se ei tule olemaan helppoa. Siitä johtuen ajattelin aina, että haluaisin lapsia nuorena, jotta todennäköisyydet lapsen saamiselle olisivat paremmat ja olisi ainakin aikaa yrittää raskautta. Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo pelkoni ei ollut mikään selittämätön pelko, vaan ennakkoaavistus. Ja voi kuinka todeksi se kävikään.

Meillä oli elämä niin sanotusti kesken, kun päätimme antaa vauvan tulla, jos on tullakseen. Olin 22 vuotias, opinnot kesken ja asuimme vuokrakaksiossa, mutta silti se tuntui niin kovin oikealta hetkeltä vauvalle. Ja enhän edes uskonut raskautuvani helposti tai nopeasti. Siksi epäusko oli suuri, kun palmusunnuntaina 2016 tikkuun piirtyi kaksi viivaa heti sen jälkeen, kun olimme luopuneet ehkäisystä. Muistan ajatelleeni, että voiko tämä oikeasti onnistua näin helposti. Keskenmenon riski toki huoletti, mutta jotenkin sitä ajatteli naiivisti, että eihän se meidän kohdalle voi osua, kun kerta raskauskin alkoi niin helposti. Olin niin onnellinen siitä, että meille tulee vauva.

Alkuraskaus oli aivan kamalaa, ja nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että kärsin jo ensimmäisessä raskaudessani hyperemeesistä, ja oksentelin lähelle puolta väliä säännöllisen jatkuvasti. Alkuraskaudessa oli ollut pientä verenvuotoa, mutta neuvolan terveydenhoitaja ”lohdutteli” sanomalla että se voi olla aivan normaalia, ja raskaus menee kesken jos on mennäkseen. Sitten yhtenä päivänä rv 11 aloin kärsimään lamaannuttavasta alavatsakivusta. Raahauduin kiireellä vessaan tarkistamaan, ettei ollut verenvuotoa, ja lähdin kohti päivystystä. Siellä töykeä lääkäri ultrasi vauvan, joka vaikutti oikein virkeältä, ja lähetti minut kotiin parin päivän sairaslomalapun kanssa todeten, että vatsakivut ovat normaaleja alkuraskaudessa. Olisinpa osannut tuolloin kyseenalaistaa hänet ja tutkimuksen hätäisyyden.

Niskapoimu-ultra koitti tästä noin viikon päästä ja siellä kaikki oli oikein hyvin. Huokaisimme helpotuksesta, kun riskialtis alkuraskaus oli ohi ja aloimme odottamaan rakenneultraa. Sitten rv 14 ajaessani töistä kotiin housuihini alkoi lorahdella jotain. Olin varma, että se on verta, sillä se tuntui aivan samalta, mutta kotiin päästyäni huomasin, että housuni olivat kastuneet läpimäräksi kirkkaasta, vesimäisestä vuodosta. Päivystyksestä ohjeistettiin odottamaan seuraavan päivän neuvolaa, sillä mitään ei kuitenkaan voitaisi näin pienillä viikoilla tehdä. Yö meni huonosti nukkuen, mutta neuvolassa terveydenhoitaja taas ”lohdutteli”, että olin varmasti vain pissannut housuuni. Olin aika pöyristynyt tästä, sillä tiedänhän minä nyt aikuisena ihmisenä, jos lasken alleni. Pitkin hampain terkkari laittoi minut neuvolalääkärin luo, joka totesi, että ei ole mitään hätää, sillä kohdunsuu oli täysin kiinni ja sydänäänet kuuluivat vahvoina. Lääkärin mukaan kyseessä oli varmasti vain valkovuoto, sillä noilla viikoilla ei muka lapsivettä olisi niin paljon, että se riittäisi kastelemaan housut. Ei puhettakaan, että olisi ultralla tarkistettu tilannetta. Uskoimme ja luotimme kuitenkin terveydenalan ammattilaisiin, vaikka ei olisi ehkä pitänyt.

Lorahtelut jatkuivat viikkojen kuluessa eteenpäin, mutta ensimmäisen kaltaista isoa vuotoa ei enää tullut. Puhuimme puolisoni kanssa siitä, mitä tekisimme, jos saisimme rakenneultrassa uutisia siitä, että vauvalla olisi jokin rakennepoikkeavuus. Jossain
takaraivossa jyskytti ajatus, että tämä ei tule päättymään hyvin, tämä ei voi käydä näin helposti, mutta koitin sivuuttaa sen ja valmistauduin innolla vauvan tuloon. En kuitenkaan uskaltanut ostaa vauvalle vielä mitään, sillä ajattelin, että kiroaisin raskauden jotenkin sillä. Päätimme, että käymme ostamassa vauvalle pupupehmon rakenneultran jälkeen, kun tiedämme, ostammeko vaaleanpunaisen- vai sinisen, ja odotimme tätä ensimmäistä ostosta innolla.

Sitten, heinäkuisena sunnuntai-iltana, juuri kolmea päivää ennen odotettua rakenneultraa, huomasin vuotavani hieman verta. Synnytysosastolta ohjeistettiin tulemaan tarkastamaan tilanne, ja matkalla sinne tyynnyttelimme toisiamme, että varmasti huolehdimme turhaan ja kaikki on hyvin, niin kuin aina ennenkin. Minut ultrasi sama tyly lääkäri, joka oli vastassa myös alkuraskauden kipujen aikaan. Siinä ultratessaan hän töksäytti yhtäkkiä, että lapsivettä on vähän. Menimme hämillemme, ja koitimme kysellä, että mitä se tarkoitti ja mistä se voisi johtua. Kerroimme vetisestä vuodosta, joka oli jatkunut läpi viikkojen, ja jota oli neuvolassa pissaksikin väitetty. Lapsivesitesti näytti myös positiivista, mikä viittasi siihen, että vettä oli lorahtanut saman päivän aikanakin. Rakenneultra päätettiin aikaistaa seuraavalle päivälle.

Maanantaina odotin itku kurkussa ultra-aikaa. Kun vihdoin koitti meidän vuoromme, lääkäri oli vaitonainen ja ultrasi pitkään. Siitä tiesin, että asiat olivat pahasti pielessä. Kun hän sitten alkoi puhumaan, minun maailmani romuttui. En muista kovin paljoa keskustelusta, mutta olennaisimmat sanat olivat, että ennuste on todella huono, sillä vedet olivat menneet siinä ensimmäisessä massiivisessa lorahduksessa, ja sen jälkeen lapsivesi valui pois sitä mukaa, kun uutta muodostui. Kun vettä ei ole, vauvan keuhkot eivät kehity, jolloin mahdollisuudet kohdun ulkopuoliselle elämälle ovat todella pienet.

En muista, että meiltä olisi kysytty, haluammeko jatkaa raskautta kaikesta huolimatta. Muistan, että lääkäri pohti ääneen, kuinka nopeasti Valviralta saisi luvan raskauden keskeytykseen. Ylilääkärin kanssa puhuttuaan he päätyivät siihen, että lupaa ei tarvita, sillä tilanne katsottiin keskeytyneeksi keskenmenoksi lapsiveden menon vuoksi, vaikka meidän pieni vauvamme oli vielä elossa ja liikuskeli kovasti. Meidät ohjeistettiin tulemaan synnytysosastolle keskiviikkona keskeytystä varten, ja annettiin ymmärtää, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ironisesti keskiviikko oli juuri se alkuperäinen rakenneultran päivä, jota olimme niin kovasti odottaneet, mutta nyt se muuttuikin täydeksi painajaiseksi.

Tiistai meni sumussa. Olin aivan shokissa uutisista, itkin vain ja toivoin, että kaikki olisi ollut pahaa unta. Kävimme ostamassa sen pehmopupun, mutta koska emme tienneet sukupuolta, ostimme valkoisen. Ihmettelin kaupungilla, miten kaikki muut vain jatkoivat elämäänsä, kun meidän maailma oli juuri pysähtynyt. Päätimme, että haluamme tuhkata vauvamme ja haudata hänet puolisoni sukuhautaan. Tuntui niin absurdilta puhua hautajaisista samalla, kun edelleen tunsin vauvamme liikkeet vatsassani ja silittelin pyöristynyttä masua. Vastahan pari päivää sitten olimme pohtineet vaunuvalintoja, ja nyt jouduimme miettimään tällaisia.

Kuva: Saatu lukijalta

Keskiviikko koitti ja synnytyksen käynnistys aloitettiin aamulla cytoteceilla. Kivuliaita supistuksia alkoi tulemaan hyvin nopeasti, ja olin todella kipeä. Yhden aikoihin iltapäivällä tunsin viimeisen kerran liikkeet, ja se olikin oikein kunnon töytäisy. Ajattelen, että pieni rakkaamme sanoi tuolloin hyvästit. Vartin yli neljä iltapäivällä, raskausviikoilla 21+0, syntyi kaunis pieni täydellinen enkelityttö. Hän oli niin pieni ja mahtui kämmenelle, mutta silti selvästi kovasti isänsä näköinen. Äitini, siskoni ja puolisoni sisko kävivät myös katsomassa ja hyvästelemässä pientämme. Saimme pitää häntä huoneessamme seuraavaan aamuun asti. Nuo tunnit ovat arvokkaimpia mitä minulla on. Jos taas kysyttäisiin, mikä on vaikein hetki elämässäni, se olisi heittämällä se, kun jouduin ojentamaan ihanan pienen vauvani kätilölle, joka veisi hänet pois, tietäen, etten enää ikinä näkisi häntä.

Myöhemmin olen miettinyt, olisiko ollut helpompaa, jos päätös raskauden keskeytyksestä olisi ollut meidän oma, tai olisimme jatkaneet raskautta siihen asti, että synnytys olisi käynnistynyt itsestään, tai vauva olisi kuollut kohtuun. Tyttäremme synnyttyä selvisi, että kohdun vedettömyyden takia hänen toinen jalkansa oli kietoutunut napanuoraan ja vääntynyt virheasentoon. Tämän vuoksi hän ei olisi selvinnyt, vaikka olisimmekin saaneet muutaman viikon lisää kokoon, jotta häntä olisi voitu koittaa pelastaa keskoshoidolla. Koen, että meitä ei kohdeltu tilanteessa arvokkaasti, kun päätös raskauden keskeytyksestä tehtiin meidän puolestamme, sillä emme shokkitilassamme edes osanneet kyseenalaistaa lääkärin päätöstä ja puheita siitä, että raskauden jatkaminen ei olisi ollut edes mahdollista. Myös keskeytyksen naamioiminen myöhäiseksi keskenmenoksi tuntuu kyseenalaiselta, sillä keskeytyshän se oli: minä otin ne lääkkeet, jotka käynnistivät synnytyksen, vaikka tyttäremme oli elossa ja hänellä ei ollut vielä mahdollisuuksia selvitä kohdun ulkopuolella.

Enkelimme syntymän jälkeen elämä kulki eteenpäin todella syvissä vesissä. Mietin, että haluaisin vain vauvani luo, ja odotin omaa kuolemaani, jotta saisimme olla taas yhdessä. Kävin töissä ja opiskelin hirveää tahtia, sillä pysähtyminen oli kamalan raskasta. Tuntui, että elin täysin eri maailmassa kuin kaikki muut. Minun maailmani keskipiste oli vauvani ja se hirmuinen ikävä häntä kohtaan, kun taas muut jatkoivat elämäänsä niin kuin tytärtämme ei olisi ikinä ollut olemassa. Ja se tuntui niin pahalta, kun he myös kohtelivat minua niin kuin menetystämme ei olisi ikinä tapahtunut. Olisin halunnut kertoa vauvastani muille, olisin halunnut, että minulta olisi kysytty hänestä ja siitä, kuinka jaksoin vauvani kuoleman jälkeen, mutta suurin osa suorastaan vältteli aihetta. Tuntui, että jäin aivan yksin suruni kanssa. Olin syvästi loukkaantunut myös puolisolleni, joka ei surrut mielestäni ”oikein”, eli samalla tavalla kuin minä, vaan jatkoi arkea ja elämää normaalisti. Tuntui pahalta puhua surustani hänelle, kun hän koitti ehdottaa ratkaisuja, joilla voisin koittaa parantaa huonoa oloani, kun samalla halusin vain karjua hänelle, että ainoa ratkaisu olisi tuoda vauvani takaisin, ja siihen ei kukaan pysty. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänkin suri omalla tavallaan ja koitti helpottaa samalla minun oloani ainoalla osaamallaan tavalla.

Parin kuukauden päästä saimme kuulla, että syy varhaiselle vedenmenolle oli ilmeisesti tulehdus, joka oli rikkonut sikiökalvot. Tuo tulehdus oireili mitä ilmeisimmin silloin, kun alkuraskaudessa hakeuduin lääkäriin alavatsakipujen vuoksi, ja minut tutkittiin ylimalkaisesti. Mietin varmaan loppuelämäni ajan, olisivatko asiat menneet toisin, jos tulehdus olisi tuolloin havaittu ja hoidettu antibiooteilla. Tyttäremme oli rakenteiltaan täydellinen, lukuun ottamatta napanuoran takia vääntynyttä jalkaa, eli hänellä olisi ollut kaikki edellytykset elämään, jos vain vedet eivät olisi menneet liian aikaisin. Se oli toisaalta helpottavaa kuulla, sillä yritimme uutta raskautta, ja olisi epätodennäköistä, että kyseinen käänteinen lottovoitto toistuisi, sillä mitään geneettistä virhettä ei ollut, pelkästään huonoa tuuria.

Uuden raskauden yrittäminen oli raastavaa, kun samaan aikaan surin menetettyä vauvaamme ja halusin epätoivoisesti uudestaan raskaaksi. Keväällä 2017 testiin piirtyikin kaksi viivaa, mutta ilo vaihtui suruksi pian, kun raskaus meni kesken rv 6. Olin musertunut, eikö meitä muka oltu koeteltu jo tarpeeksi? Kesällä 2017 päätimme, että siirtäisimme vauvahaaveet sivuun sen kuukauden kierron jälkeen, mutta jälleen raskaustesti näyttikin positiivista. Pelkäsin nyt niin alkuraskauden keskenmenoa, kuin myös myöhäisempää menetystä ja kohtukuolemaa, ja olin varma, että vauva syntyisi ennen laskettua aikaa. Ja niin myös syntyikin, mutta vasta rv 39+2. Synnytys oli helppo ja todella nopea, ja saimme syliimme ihanan, täydellisen, elävän pojan. Enkelityttömme sai siis pikkuveljen.

Viime helmikuussa meidän perhettämme saapui täydentämään myös pikkusisko. Hän oli aikamoinen yllätys, ja sai alkunsa ehkä epäsäännöllisimmästä kierrosta ikinä. Kaiken kokemamme jälkeen se tuntui hyvin epätodelliselta: että minäkö raskaana, tuosta noin vain. Mieleni oli aikamoisessa myllerryksessä, kun kuulin odottavani tyttöä. Saanko olla onnellinen tästä tytöstä, kun olen yhden tytön menettänyt? Miten voin fiilistellä söpöjä mekkoja ja vaaleanpunaisia röyhelöitä, kun en saanut sitä tehdä hänen isosiskonsa kohdalla? Hänen synnytyksensä oli myös täynnä erikoisia yhteensattumia. Kuulin, että samana aamuna samassa sairaalassa oli syntynyt kohtuunkuollut tyttövauva. Itkin salissa sen toisen äidin puolesta, kun tiesin niin hyvin sen, miltä tuntuu, kun oma tyttö on syntynyt kuolleena, ja muut synnyttää ympärillä elämää. Lisäksi meille sattui sama kätilö, joka oli mukana enkelimme käynnistyksessä. Saan vieläkin kylmiä väreitä, kun mietin näitä yhteneväisyyksiä.

Vaikka elämä pähkinöidemme kanssa on ollut onnentäytteistä ja ihanaa, suru on aina elämässäni läsnä. Olen kamppaillut kovin myös katkeruuden, vihan ja kateuden kanssa, opetellen sallimaan ne itselleni, mutta samalla olemaan takertumatta niihin. Viime aikoina olen oivaltanut, että surun vastakohta ei ole ilo tai onnellisuus, vaan suruttomuus. Vaikka olenkin onnellinen ja iloitsen nykyään enemmän kuin itken, saan silti olla samalla surullinen ja kaivata enkeliämme. Saan iloita perhejuhlissa, ja samalla surra sitä, että yksi puuttuu joukosta. Saan olla onnellinen elävistä lapsistani, ja kaivata sydän murtuneena enkeliämme. Toivoisin myös, että ihmiset ympärillämme muistaisivat ja ymmärtäisivät, että vaikka olenkin nykyään useimmiten ulospäin iloinen, se ei tarkoita sitä, etten edelleen ja ikuisesti surisi. Toivoisin myös, että muutkin muistaisivat, että meillä on kolme lasta, eikä vain nämä kaksi, jotka olemme saaneet tuoda sairaalasta kotiin. Ennen kaikkea toivoisin, että saisin puhua kuolleesta tyttärestäni yhtä avoimesti, kuin elävistä lapsistani, ilman että kukaan kavahtaa ja pyrkii vaihtamaan puheenaihetta. Sillä hän on osa minua aina, enkä minä unohda.

Ohikulkijat kuulee
minun seinille puhuvan
Tyhjyyteen ne sanovan mun kuulee
sua aina rakastan
Saanhan susta kiinni pitää
vaikken sua oikeesti enää nää?

Ei sua minusta voi erottaa
jäät osaksi mieleni maisemaa
Kiitos, kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa
Olet jokaikinen yön ääni
osa lempeää valonkajoa
Kesäsateena saavut elämääni
En kuivuuteen hajoa
Oot valona mun tiellä
silloin kun on vaikeaa
Hullummaksi oisin tullut vielä
jos sua ei ois ollutkaan

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *