Lukijoiden tarinoita – Kohtukuolema osa 1

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Matildan tarina

”Aivot. Vauvalta puuttuu osa aivoista”

Näihin ajatuksiin päättyi meidän rakenneultramme syksyllä 2018. Kätilö oli juuri kertonut, ettei saa näkyviin
vauvan pikkuaivoja ja tehnyt lähetteen Taysiin jatkotutkimuksiin. Tilanne näytti huonolta. En ole eläissäni tuntenut niin muserruttavaa tuskaa. Koko maailma romahti sen yhden tunnin aikana. Kaksi pitkää päivää odotimme aikaamme Taysiin. Rakenneultran perusteella vauvan aivojen rakennepoikkeamat olivat vakavia. Päätimme keskeyttää raskauden. Hyvästelimme ihanaa Matildaamme kaksi päivää. Itkimme ja toivoimme ihmettä. Vauvani kuolisi.

”Aivot näyttävät täysin normaaleilta. Vastaavat viikkoja ja löydökset ovat normaalin rajoissa.” Oli vaikea
uskoa lääkärin sanoja. Minä olin tulossa keskeyttämään raskautta ja nyt hän kertoo kaiken olevan kunnossa. Olin saanut ihmeen. Saimme vielä kontrolliajan kuukauden päähän, jossa kaikki näytti edelleen normaalilta.

Pikkuhiljaa uskalsimme ostaa vauvatarvikkeita. Ystäväni järjestivät babyshowerit. Kaikki tuntui ihanalta.
Marraskuun viimeisellä viikolla olin paljon töissä ja kotona kiireisenä piti 5-vuotias esikoinen. En kiinnittänyt
huomiota vauvan liikkeisiin. Olihan se normaalia, että liikkeet muuttuvat loppuraskaudessa. Soitin kuitenkin
neuvolaan huolestani ja terveydenhoitaja pyysi ultrattavaksi. Ultraruudulta näin itsekin heti vauvan kuolleen. Matilda oli kuvassa täysin liikkumatta. Sain lähetteen sairaalaan.

”Olen pahoillani, sykettä ei löydy”. Aloin huutamaan. Muistan huoneessa olleen kandin hätääntyneen
katseen. Huusin kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Kuollut. Matilda oli kuollut. Lääkäri sanoi, että saisin jäädä heti sairaalaan ja synnytys voitaisiin käynnistää. Minun oli kuitenkin mentävä kotiin kertomaan esikoiselleni, ettei sisko tule kotiin. Niin minä menin, otin poikani syliini ja kerroin siskon kuolleen. Poika alkoi itkemään ja kysyi, johtuiko siskon kuolema hänestä. Sen yön nukuimme kaikki perhepedissä. Mietin tarkkaan Matildan vaatteita. En halunnut hänen palelevan. Yht’äkkiä maailman epäkäytännöllisin roosa neulemekko olikin se maailman paras mekko. Se peitti tytön koko vartalon. Jalkaan laitoimme vielä sateenkaarisukat. Hän ei palelisi.

30.11.2018 klo 23.13 syntyi kaunis tummahiuksinen Matilda. Tytöllä oli kasvoissaan ja raajoissaan
rakennepoikkeavuuksia. Tytön synnyttyä kätilön ensimmäiset sanat olivat: Varoitan,vauva näyttää
hurjalta. Jälkikäteen olen miettinyt tuota. Kuka sanoo noin toisen vauvasta? Saimme viettää aikaa Matildan kanssa synnytyssalissa. Saimme hänet luoksemme vielä seuraavana päivänä. Sanoimme rauhassa hyvästit.

Tuskaa ei voi kuvitellakaan. Sen ymmärtää vain saman kokenut. Ihmisten lauseet olivat minulle
yhdentekeviä. Välillä huomasin osien kääntyneen päälaelleen ja minä lohdutin itkeviä ihmisiä.
Vakiolauseeni oli: Kyllä tästä selvitään. Sinä selviät, minä en, ajattelin.Vihasin sitä lääkäriä, joka lupasi terveen lapsen. Miten vauvan sairautta ei huomattu? Olisiko tarinalla ollut erilainen loppu? Todennäköisesti ei. Syytin lääkäriä, hänen takiaan hyvästelimme vauvamme kahdesti.Toivon ettei Matildalla ollut kipuja. Hän jaksoi taistella sisälläni kokonaiset 33 raskausviikkoa.

Seuraavat viikot olivat mustaakin mustempia. Sain surustani fyysisiä oireita. Palelin, sydän tykytti ja
pyörrytti. Inhosin itseäni. Ahdistuskohtaukset olivat jokapäiväisiä. Olin täysin riippuvainen miehestäni.
Tunsin olevani heikko. En saanut pidettyä lastani hengissä enkä aistinut hänen hätäänsä. Lopulta saimme tyttäremme sairaudelle nimen. Apertin oireyhtymä. Sairaudessa kallonpohjan luut kasvavat yhteen ennenaikaisesti. Älyllisten kehitysvammojen taso vaihtelee. Leikkauksia olisi ollut edessä useita. Elämänlaatua olisi ollut vaikea ennustaa. Lääkäri sanoi sairauden olevan harvinainen. Jos sairautta ei osaa epäillä, on sen nappaaminen vaikeaa.

Maaliskuussa 2019 tein positiivisen raskaustestin ja vajaa vuosi enkelin syntymän jälkeen olin taas
synnytyssalissa. 13.11.2019 syntyi tummahiuksinen poikavauva. Pähkinäpoikamme on ihana, aivan täydellinen. Pakahdun onnesta joka aamu häntä katsoessani. Näen hänessä paljon siskoaan. Pähkinän odotus ei ollut helppo. Pelot ja suru hallitsivat raskautta. Sain keskusteluapua ja kävin Taysissa säännöllisesti ultrissa. Heti alkuraskaudessa otettiin istukkanäyte.

Vaikeinta on hyväksyä, ettei Matilda ole suurelle osaa ihmisistä ollut olemassa. Minusta puhutaan kahden pojan äitinä, vaikka olen kolmen kauniin lapsen äiti. Suru on jäänyt minuun asumaan. Se on ajan kuluessa muuttanut muotoaan, mutta siellä se edelleen on. Vieläkin viikottain sydäntä puristaa. Niinä hetkinä ajattelen Matildan tulleen halaamaan. Äiti ei unohda.

Kuva: Saatu lukijalta

Cecilian tarina

Esikoisemme ollessa vuoden ikäinen päätimme mieheni kanssa jättää ehkäisyn pois ja aloimme toivoa toista pienokaista elämäämme, vuodet vieri ja esikoinen ehti täyttämään 3 vuotta ennenkuin testiin piirtyi ne kaksi täydellistä viivaa ja tästä alkoi matka meidän uuteen elämään. Raskaus sujui mutkitta läpi raskauden, Cecilia oli vatsassa aina rauhallinen, joka aika ajoin ajoi minut huolestumaan, mutta liikelaskenta toteutui aina jolloin sain itselleni mielenrauhan. Rv 40 alkoi olla lopuillaan ja niin alkoi myös oma jaksaminen. Olin turhautunut ja halusin vain meidän pienen tytön jo syliini hoidettavaksi, rakastettavaksi ja nuuskittavaksi.

Oli lauantai-ilta ja unettomuus. Loppuraskauden riesa teki sen, että kolusin kaiket yöt Yle Areenan dokumentit liittyen synnytyksiin, raskauteen ja äitiyteen ylipäänsä. Sinä yönä katsoin dokumentin, jossa perheelle oli syntynyt kuollut vauva ja heille valmisteltiin erityishuonetta jossa saisivat hyvästellä vauvansa rauhassa. Tämän jälkeen minut valtasi todella outo olo, menin nukkumaan ja katsoin sänkyymme kiivennyttä esikoistamme ja mun päähän tuli vaan outo ajatus että me ei nyt saada tätä vauvaa kotiin. Mitä sanon pojallemme joka odottaa sisarusta niin kovasti? Tämän jälkeen läimäytin itseäni kevyesti poskelle, käskin lopettaa moisen ajattelun, suljin silmät ja aloin nukkua.

Tuli sunnuntai ja raskausviikko vaihtui rv 41. Lähdimme anopin luo kylään, jossa vain nukuin. Olin poikkeuksellisen väsynyt, tulimme kotiin vasta iltaisella ja menin lähestulkoon suoraan nukkumaan, koska jokin päässäni ja olossani sanoi että nyt tarvitsee kerätä voimia. Tunnustelin vielä ennen nukahtamista Cecilian liikkeet, jonka jälkeen uskalsin nukahtaa. Nukuin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen niin syvässä unessa että heräsin vasta klo 03 yöllä ensimmäisen kerran vessaan. Vatsani meni sekaisin, josta aavistin synnytyksen alkaneen ja niin se alkoikin. Synnytys eteni todella nopeasti, makoilin sohvalla ja katselin kun Cecilia potki supistusten lomasta. Klo 05 olin jo niin kipeä, että hälytimme äitini meille ja aloimme tekemään lähtöä sairaalaan.

Kuva: Saatu lukijalta

Sairaalaan saavuimme klo 06.15, jossa todettiin minun olevan jo 6 cm auki. Tämän jälkeen alettiin ottamaan sydänkäyrää. Kätilö käänsi ja väänsi anturaa vatsallani sekä pyysi minun vaihtelemaan asentoa, mutta sydänkäyrän viiva oli suora. Paniikki alkoi vallata mieleni, mutta silti ajattelin että ei tässä mitään, vastahan Cecilia vielä potki. Kätilönä toiminut ihana nainen rauhoitteli minua että ”kyllä täällä liikkeet tuntuu, mennään suoraan saliin jotta vauvan päähän saadaan asennettua pinni, joka mittaa sydämensykkeen tarkkaan”. Kävelin saliin, jonka jälkeen huoneeseen tuli lisää kätilöitä hakemaan vauvan sykettä anturalla vatsan päältä ja samalla toinen kätilö asentaa pinniä vauvan päähän. Ei vastetta, hälytetään lääkäri ja ultra, lääkäri pyörittelee ultraa hätäisenä ympäri vatsaani ja lopuksi toteaa ”huonolta näyttää, olen pahoillani vauva on menehtynyt”.

Menen täyteen shokkiin ja klo 07.01 syntyy meidän kaunis täydellinen pieni tyttö hipihiljaa. Hän on silti vielä ihan lämmin ja pehmoinen, meidän pieni tyttö! Päässäni pyöri miljoona asiaa, painoin Cecilian lujaa ihoani ja sydäntäni vasten. Muistin joskus lukeneeni tekstin englantilaisesta naisesta, jonka kuollut vauva olikin herännyt henkiin kuullessaan äidin sykkeen. Sillä hetkellä toivoin ja rukoilin tuota samaa viimeiseen asti, vaikka tiedostin sen olevan mahdotonta. Saimme pitää Ceciliaa niin kauan sylissämme kuin halusimme. Suukotin, silitin, paijasin, ihmettelin ja kerroin miten paljon Ceciliaa rakastan. Tunnit kului ja shokkitila teki kropassa ihmeellisiä asioita. Olin täysin turta, välillä itkin hysteerisesti ja seuraavassa hetkessä katselin ulos ikkunasta ja mietin ”no eipä tarvitse herätä öisin ja nyt mä vaan palaan kotiin ja elämä jatkuu”.

Kuten arvata saattaa, ei se vaan jatkunut. Ensimmäiset 3 kuukautta olivat pahimmat, mutta esikoisemme piti arjessa kiinni vaikka kaikki ympärillä oli rikki. Cecilian kuolemalle ei koskaan löytynyt mitään lääketieteellistä syytä, kaikki oli niinkuin piti hänessä sekä minussa. Asia on ollut todella vaikea hyväksyä, mutta tietoisuus siitä etten olisi voinut tehdä mitään toisin on auttanut elämässä eteenpäin.

Nyt Cecilian syntymäkuolemasta on kulunut vuosi ja neljä kuukatta ja vieressäni tuhisee täydellinen 4 kuukauden ikäinen pieni poika, joka on tuonut elämäämme paljon lohtua. Samalla hän kuitenkin muistuttaa siitä mitä menetimme Cecilian kanssa. Kaikesta huolimatta aika on tehnyt tehtävänsä, kuten tavataan sanoa. Suru on minussa aina, se ei koskaan katoa, ainoastaan muuttaa muotoaan.Välillä se on rumempaa ja raastavampaa, mutta pääsääntöisesti Cecilia on kaunis muisto, valkoinen höyhen pihallamme, kaunis auringonlasku ja silmiä kostuttavan ihana hymy pähkinä-poikamme kasvoilla. Haluan kaikille vertaisille sanoa että surun kanssa oppii elämään, se on aallokko, jossa jokainen aalto tulee ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee ja se rämmitään läpi vaikkei aina ole helppoa. Minulle Cecilia opetti sen, että elämä on todella rajallista ja haluan elää elämäni onnellisena ja rohkeana, niin kauan kuin sitä minulla on. Kaikesta huolimatta elän tällä hetkellä tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa.

Kuva: Saatu lukijalta
Kommentit (2)
  1. Nämä tarinat <3 Niin koskettavia, että itkin läpi tekstien. Kiitos Noora valtavasta voimasta, jota jaat mahdollistamalla vertaistukea näiden tarinoiden välityksillä. Olet kultaa!

    1. Toivon niin, että näistä olisi monelle apua <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *