Lukijoiden tarinoita – Lapsen kuolema osa 1

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Mikaelin tarina

Sovimme miehen kanssa, että jätämme ehkäisyn pois. Eräänä iltana tuli tunne, että nyt teen raskaustestin. Testi näytti positiivista ja juoksin heti näyttämään miehelle. Olimme niin onnellisia, sillä meistä tulisi vanhempia. Raskaus sujui hyvin, mutta omaa mieltäni varjosti pelko. Pelko, että vauvalle kävisi jotain. En tiennyt mistä pelko johtui ja puhuin asiasta neuvolassa. He lähettivät minut pelkopolille ja siellä avasin lisää, että pelottaa, että meidän vauvalle käy jotain. Vauva oli perätilassa ja sen takia kävimme usein ultrissa. Ja joka kerta odotin, että olisipa hän kääntynyt. Synnytystapa-arviossa sain sektiopäätösen jalkatarjonnan takia. Muistan, kuinka itkin pettymystä, että en saisi alateitse synnyttää.

Lauantaina 07.07.2018 tunsin aamulla liikkeet, kun mies lähti töihin. Jatkoin vielä nukkumista. Heräämisen jälkeen tein normaalit aamutoimet ja aloin viimeistelemään vauvanhuonetta, sillä meillä olisi ollut suunniteltu sektio 13.7.2018. Olin raskaana viikoilla 38+1.Tein kotitöitä ja mies tuli kotiin. Ihmettelin, miksi vauva ei liiku mahassa, kun sitä aina teki jos mies tuli mahalle puhumaan. Myöhemmin samana päivänä menimme sukulaisen syntymäpäiville. Söin sielä kakkua ja minulta kysyttiin ”liikkuuko vauva paljon, kun syöt makeaa”. Aloin miettimään, että ei, mutta en näyttänyt huolta muille ja vastasin vaan, että ei tällä hetkellä.

Illalla kun pääsimme kotiin aloin heti tehdä liikelaskentaa. Ei liikettäkään. Soitin äitiyspolille ja he käskivät syödä makeaa ja tehdä tunnin lisää. Eikä edelleenkään liikkeen liikettä. Menin paniikkiin ja menin herättämään miehen, koska hän oli jo nukkumassa. Sanoin, että nyt ei ole vauvalla kaikki hyvin ja lähden sairaalaan. Lähdimme yhdessä ja mies puhui koko matkan vatsalle ”älä nyt säikäytä äitiä noin”.

Pääsimme äitiyspolin ovista sisään ja he ottivat meidät suoraan sydänkäyrille. Itkin, koska pelkäsin. Yhtäkkiä alkoi kuulua sydämen lyöntejä. Se helpotus, kunnes hoitaja kertoi niiden olevan minun. Lääkäri hälytettiin paikalle ja menimme ultraan. Itkin hysteerisena ja huusin ”onko hän kuollut”. Ei vastausta. Sitten kuului vaan huuto ”HÄTÄSEKTIO” ja minua lähdettiin kiidättämään sängyssä leikkaussaliin. Mies yritti juosta paniikissa perässä. Leikkaussalissa huusin ja itkin. Yritin lyödä hoitajia, koska olin paniikissa.

Seuraavaksi herään, kun mies istuu heräämössä minun vieressä. Huudan ”onko meidän poika kuollut”. Hän ei osannut vastata mitään. Hän ei vielä tiennyt. Hetken päästä hoitohenkilökunta tulee täydellinen pieni nyytti sylissään. He ottivat osaa ja antoivat hänet meidän syliimme. Meidän Mikael. Niin täydellinen pieni ja rakas. Hän painoi 3615g ja oli 50cm pitkä. Hänellä on tummat hiukset. Hän näytti niin täydelliseltä. Mikael syntyi 7.7.2018 kello 23.10. Häntä elvytettiin pitkään ja sydän jaksoi hetken lyödä. Hänen kuolinajakseen merkattiin 8.7.2018 kello 00.25.

Saimme viettää hetken Mikaelin kanssa, jonka jälkeen meidät vietiin osastolle, jossa oli myös synnyttäneitä. Joka kerta, kun kuulin vauvan itkevän, yritin nousta sängystä etsimään Mikaelia. Oksensin, huusin, yritin repiä korvani päästä, koska en pystynyt kuunnella itkua. En pystynyt ymmärtämään, että meidän vauvamme oli kuollut. Seuraavana päivänä hänet siunattiin kappelissa. Paikalla oli tärkeitä ihmisiä ja samalla soi Anna Puun mestaripiirros, mikä nykyään muistuttaa minua aina Mikaelista. Sairaalassa olemisesta muistan vahvasti häpeän. Sairaalasta lähteminen oli kauheaa. Se tunne ei unohdu koskaan, kun et saakkaan sitä omaa rakasta mukaan.

Häpesin, että en saanut pidettyä lastani hengissä. Sain usein paniikkikohtauksia Mikaelin kuoleman jälkeen ja en pystynyt vuoteen nähdä ihmisiä. Eristäydyin täysin kotiin. Kotona kello pysähtyi. Se tyhjyys, se on sanoinkuvailematonta. Mä itkin ja huusin. Jokainen voi kuvitella, miltä näyttää, ku äiti huutaa kuolleen lapsensa perään. Halusin, että ympärillä on kokoajan ihmisiä. Halusin vaan puhua ja puhua. Tuntui, kun olisin kertonu jotain lukemaani juttua, että tämä ei olisi käynyt meille. Kaikki piti aloittaa alusta. Koko elämä alkoi alusta. Kotona oleminen alkoi alusta. Ihmisiä kävi paljon meillä. He tekivät ruokaa ja siivosivat. Syöminen oli vaikeeta, en halunnu syödä. Nukkumaan meneminen pelotti, en halunnut nukahtaa ja nähdä painajaisia. Halusin tämän painajaisen olevan ohitse ja herätä. Ei se ollut mahdollista. Herääminen pelotti, taas uusi päivä. Pitäisi osata olla ilman lasta!

Hautajaisaamuna nousin aikasin. Päässä kävi sekalaiset ajatukset. Pysähtyispä kello! Kunpa mun ei tarvis haudata meidän lasta. Valmistauduttiin. Musta mekko, mustat balleriinat ja mustat sukkahousut. En meikannut. Mies meni autolle. Jäin vielä sisään. Skarppasin itteäni ”sä pystyt tähän” sanoin ääneen. Autoon mentyäni, laitoin oven kiinni. Aloin itkemään, ei en halua! Kirkkoon mentäessä en halunnut nähä ketään. Menin katsomaan esimmäisenä arkun ja sen jälkeen menin istumaan. Pää täynnä ajatuksia, en edes muista mitä kaikkea mietin. Se oli niin sekavaa. Keskityin vain pitämään itseäni jotenkin järjissäni. Sen muistan, että teki mieli huutaa. Mies lähti kantamaan arkkua, kävelin vierellä. En muista siitäkään paljon mitää. Minun isäni ja mies alkoivat laskea arkkua, muistan kuinka kävelin siihen katsomaan. Teki mieli huutaa ”Pliis ei älkää laskeko, voisko tää olla vaan painajaista”, mutta en sanonu mitään. Seisoin hiljaa ja katsoin, kuinka he laskivat poikamme arkun. Loppu ajasta haudalla ei ole paljon muistikuvia.

Tultiin kotiin, menin ulos istumaan. Oli kaunis lämminpäivä. En olisi halunnut nähdä ketään. Olin niin vihainen, en kenellekkään henkilölle vaan ylipäätänsä. Tuntui niin pahalta, kun mietin asiaa, että ihmiset lähtee. He voivat palata heidän onnelliseen elämäänsä. Ei mulla ollut sellasta, mä joudun elämään asian kanssa. Vieraat lähtivät. Oma olo oli kuin olisi jonkun maratonin juossut ja samalla kauhea krapula. Aivot käyneet niin kierroksilla, että kroppakin oli ihan poikki.

Nykyään meillä on kohta vuoden täyttävä pikkuveli. Hän on aivan isoveljensä näköinen. Olen onnellinen hänestä, mutta suru kulkee mukana joka päivä, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Pikkuveljelle opetamme, että hänellä on enkeli isoveli. Pikkuveli ei korvaa Mikaelia. Ikävä ja kaipaus on joka päivä. Mietin usein, että meillä pitäisi olla kotona kaksi veljestä, ketkä leikkivät keskenään. Vertaistuki on ehdottomasti asia, mikä on pitänyt minut jotenkin pinnalla.

Kuva: Saatu lukijalta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *