Lukijoiden tarinoita – Lapsen kuolema osa 2

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Pikkukeskosen syntymä

Heinäkuussa 2018 olin raskausviikolla 10, kun aloin vuotamaan verta ja luulin että raskaus menisi kesken. Olin peloissani ja itkin. Seuraavana päivänä menimme äitiyspolille näytille ja kaikki olikin kunnossa eikä vuodolle löytynyt syytä. Raskaus jatkui normaalisti ja ultrissa kaikki näytti hyvältä. Meille olisi tulossa helmikuussa 2019 pieni tyttö.

13. Lokakuuta 2018. Lauantai, raskausviikot 22+5.

Oltiin vietetty päivää isäni mökillä ja kotiinpäin lähtiessä alkoi mahaa oudosti juilia.Ajattelin sen olevan jotain raskauteen kuuluvaa jomotusta tai harjoitussupistuksia, joita oli edellisessäkin raskaudessa ollut.Ne eivät olleet kivuliaita ja en sen kummemmin asiaa miettinyt siinä kohtaa. Iltaa kohden ja tuntemuksien vain jatkuessa säännöllisinä päätin soittaa Mikkeliin synnärille, josta minut ohjattiin näytille Kuopioon.

Saavuin ambulanssilla KYSiin ja lääkäri aloitti tutkimuksen alakautta.
”Jahas,Täällä on kalvorakko jo näkyvillä” 
”SIIS MEINAAKO SE SYNTYÄ?!”
”Kyllä”

Sain kortisonit sekä supistuksen estolääkkeen, jonka jälkeen minut välittömästi siirrettiin makaamaan pää alaspäin täydelliseen vuodelepoon. Synnytyksen oli käynnistänyt joku tulehdus jota epäiltiin ensin kohtutulehdukseksi, mutta lopulta siihen ei saatu varmuutta. Lääkkeet alkoivat tehota seuraavana päivänä ja supistukset loppuivat. Lastenlääkäri kävi kertomassa mitä olisi edessä jos lapsi nyt syntyisi. Raskausviikkojen ollessa alle 23+0 oli myös epävarmaa tehdäänkö mitään jos lapsi syntyisi vielä sen päivän aikana.

17. Lokakuuta 2018. Keskiviikko, raskausviikot 23+2.

Lääkäri ultrasi ja totesi ”Lapsivettä ei enää ole, raskaus täytyy purkaa”. Raskausviikkoja oli onneksi sen verran kasassa että kaikki voitava tehtäisiin vauvan hyväksi. Synnytykselle annettiin tunti aikaa käynnistyä luonnollisesti, jonka jälkeen aloitettiin oksitosiinitippa. Meni vielä jonkun aikaa ilman mitään tuntemuksia ja sain luvan käydä vessassa mutta vain portatiivia käyttäen. Yhtäkkiä vessassa alkoi tuntua painetta ja itkin paniikissa. Mieheni tuli heti katsomaan, nosti ylös ja talutti sänkyä kohti. Kätilön kysellessä sain sanottua ”tuntuu oudolle”, jonka jälkeen hän kutsui apua. Huoneeseen alkoi tulla väkeä ja otin henkäisyn ilokaasua, vauva syntyisi nyt. Ponnistin kerran ja pieni tyttäremme Hilja syntyi täysin terveenä 17.10.2018 klo 17:20. Painoa hänellä oli 600g ja  pituutta 30cm.

Vauva vietiin virkistyshuoneeseen, jossa vauvan tila saatiin vakaaksi ja hänet siirrettiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Sain nähdä kuvan pikkuisesta tytöstämme enkä voinut uskoa mitä oli tapahtunut. Muutaman tunnin kuluttua sain siirtyä teholle perhehuoneeseen vauvan luokse. Pää oli ihan pyörällä ja katselin sivusta kun lääkärit pyörivät huoneessa ja tekivät toimenpiteitä.Vauvan tila oli vakaa ja siinä kohtaa tilanne vaikutti olosuhteisiin nähden hyvältä.Muutama viikko meni tasaisesti ja saimme osallistua vauvan hoitoon, vaihdoimme vaippaa ja pestiin. Hapetus oli yllättävän hyvä ja kokeiltiin jopa ekstubaatiota hengitystuki päällä. Pian olisi ehkä aika kylvettää vauvaa ja ottaa kenguruun. Voi kuinka odotinkaan saavani pienen tytön syliini, vaikka samalla pelkäsinkin miten osaisin niin pientä pitää sylissäni.

Seuraavana päivänä vauvalle tehtiin ultra, josta näkisi valtimotiehyen tilanteen. Ductus jää usein pikkukeskosilla auki ja niin oli myös nyt. Aloitettiin kokeilemaan lääkkeillä sulkua ja kaksi päivää kestävän lääkkeen aikana ei odottamaani kenguruhoitoa voitukaan toteuttaa. Ductus ei kuitenkaan sulkeutunut lääkkeillä ja edessä olisi leikkaus ja sulku kirurgisesti. Olin huolesta ja pelosta sekaisin. Itkin. Hoitaja lohdutti että näitä on tehty paljon onnistuneesti. Tyttö siirrettiin tehohuoneeseen leikkausta varten ja pääsisimme myöhemmin taas katsomaan häntä.

Leikkaus oli ollut vaikea, mutta lopulta mennyt hyvin. Pian leikkauksen jälkeen alkoi kuitenkin ongelmat; Hapetus alkoi olla huonoa ja virtsaa ei erittynyt tarpeeksi tai sitten sitä tuli liikaa. Lisäksi keuhkokuvat olivat menneet huonoon suuntaan. Noin viikko oltiin tehohuoneessa jo oltu kun aloitettiin typpihoito keuhkojen ollessa niin huonossa kunnossa. Kaikki muu oli jo tehty.

5.Marraskuuta 2018. Vauvan ikä 18 vuorokautta.

Lääkäri tuli herättämään ”nyt on tilanne todella huono”. Nousin, puin ja siirryin tehohuoneeseen vauvan luokse. Olin yksin, koska mies oli ollut esikoisen kanssa kotona yön. Ilmoitin hänelle tilanteen ja hän lähtisi pojan kanssa tulemaan kunhan aamutoimet on tehty. Matkaa heillä olisi reilu tunti. Vauvalla oli noussut jokin tulehdustila ja oltiin aloittamassa uutta antibioottia. Silloin huone pamahti täyteen väkeä ja elvytys alkoi. Olin yksin ja istuin sivummalla itkien ja seuraten tilannetta. Mitä ihmettä tapahtuu!!!

Elvytystä jatkui noin puoli tuntia kunnes klo 9:50 kuulin sanat jotka romahdutti koko maailmani ”valitettavasti mitään ei ole tehtävissä”. Itkin ja tärisin, en saanut sanottua mitään. Minut ohjattiin meidän huoneeseen ja vauva tuotiin perässä ja sain hänet syliini ensimmäistä kertaa. Mies ei tiennyt vielä mitään, koska en tietenkään voinut ilmoittaa hänelle kesken matkan että tyttömme oli kuollut.

Pitelin vauvaa sylissäni ja silittelin. Täydellinen pieni tyttö. Hoitaja otti meille hänestä jalanjäljet muistoksi ja kuvia puhelimellani. Odotin miestä ja poikaa pian saapuvaksi. Mies astui ovesta, huomasi nyytin sylissäni ja tiesi heti mitä on tapahtunut. ”ANTEEKSI!! en voinut kertoa kun olit matkalla”, sain sanotuksi. Pidimme tyttöä sylissä, hänet pestiin, puettiin, kapaloitiin ja laitettiin pieneen laatikkoon.Vietimme perheenä noin seitsemän tuntia kunnes oli aika antaa tyttö pois ja lähteä kotiin. Hyvästelimme hänet hyvin raskain mielin. Lähteminen oli kamalaa. Sydäntä puristi ja itkin niin etten nähnyt eteeni.
Miten voi kaikki muuttua noin pienessä hetkessä? Onko meidän tyttö oikeasti kuollut?
Kotona makasin vain sängyssä enkä syönyt. Mies hoiti poikaamme. Lopulta minunkin oli noustava hänen vuokseen. Esikoispoika olikin ainut asia joka pakotti jaloille ja antoi syyn jaksaa.

Tänään, vuosi ja 7 kuukautta myöhemmin meillä on 2,5- vuotias poika sekä 3,5 kuukauden ikäinen tyttövauva. Pähkinä oli toivottu, mutta mikään koskaan ei korvaa menetettyä lastamme. Ikävä ja suru on edelleen läsnä, siihen asti kunnes pääsen taas tyttöni luokse.

Kuva: Saatu lukijalta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *