Lukijoiden tarinoita – Lapsen kuolema osa 3

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Toivo ja Voitto

Saatuani raskaustestistä plussan, varasin heti ajan varhaisultraan. Makasin selälläni ja pidin silmiä kiinni kun kätilö ultrasi. En pystynyt jännitykseltä katsoa näkyykö näytöllä meidän tuleva aarre. ”Uskallatko sä katsoa tänne ollenkaan? Täällä näkyy kaksi pientä sykkivää sydäntä. Teille on tulossa kaksoset ! ” Kätilö sanoi lämpimästi. Katsoin äkkiä näyttöä. Siellä tosiaan oli kaksi. Itkin, nauroin ja kiroilin. Olin aivan hämilläni. Ei voi olla totta! Kädet täristen soitin miehelleni. ”No mitä ? Onko kaikki hyvin ? ” mies huhuili puhelimeen kun en meinannut itkultani saada puhutuksi. ”Joo, niitä on kaksi ! ” sain soperrettua ja oli miehen vuoro itkeä onnesta.

Raskausaika ei ollut pelkkää hattaraa ja sateenkaaria meille. Monikkoraskaus on jo itsessään riskiraskaus ja riskitekijöitä lisäsi vielä poikien identtisyys. Olin joskus kateellinen yksikköraskauksista. Enhän minä ollut tätä kaksosuutta valinnut, miksi juuri minun pitää pelätä että jotain sattuisi ja miksi minun raskaus ei voi olla riskitön. Muut ostivat vauvan vaatteita ja hössöttivät kaikesta mahdollisesta, kun minä jännitin jo seuraavaa ultraa vaikka juuri selvinnyt edellisestä. Onko tullut kokoeroa? Onko kummallakin lapsivettä? Miten virtaukset? Aina oli jotain murehdittavaa. Halusin iloita ja olla onnellinen. Olinkin, mutta samalla sana riskiraskaus oli syöpynyt päähäni. Joka lääkärikäynnillä minua muistutettiin niistä. Katselin vauvantarvikkeita miettien että näitäkin me tarvitsemme kaksi, riittääkö meillä rahat? Asuntomme hissi oli kovin pieni ja tiesin etten jaksaisi kävellä kaksosten ja koiran kanssa kuudenteen kerrokseen päivittäin. Laitoimme asunnon vaihtoon ja toivoimme että uusi koti löytyisi hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa.

Puolessavälissä raskautta rupesin päästämään peloista irti. Me olimme jo näin pitkällä, kyllä me selviäisimme loppuun asti. Kaikki tulisi järjestymään. Kaksosuus rupesi tuntumaan ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Sehän on kuin lottovoitto. En osannut kuvitella että mahassa olisi vain yksi vauva. Ihanaa saada kaksi pientä poikaa. Koti oli löytynyt ja muutettuamme saisimme laittaa kaiken valmiiksi. Olin valmis sukeltamaan vauvakuplaan.

Kuva: Saatu lukijalta

Keskiviikkona meillä oli ultra jolloin lääkäri ilmoitti että meillä on TTTS oireyhtymä eli identtisissä monisikiöraskauksissa esiintyvä sikiöiden välinen verenkiertohäiriö ja että mahdollisesti joutuisin istukan laaserointiin. Mutta emme olleet saavuttaneet vielä asteen yksi rajoja ( asteikko on 1-5 ). Tilanne oli kuitenkin vielä hyvä ja pojat virkeitä ja kaikki rakenteet olivat kunnossa.

Torstaina töiden jälkeen haimme vaunut, ihailimme niitä. Olin aika väsynyt päivästä ja menin aikaisemmin nukkumaan. Yöllä heräsin kipuihin. Oli sanottu että jos mitään ongelmaa ilmenee, soita. Otin sairaalaan yhteyttä ja sieltä käskettiin tulla käymään. Kivut koveni supistusmaisesti. Olin varma et nyt joudun laaserointiin. Sairaalassa minut ultrattiin ja sanottiin heti että tilanne on huono. Kohdunkaula on lyhentynyt rajusti ja lapsivettä tihkuu jostain. Laaserointia ei voinut enää tehdä. A pojalla lapsivettä liian vähän kun taas B pojalla liikaa. Olin auki jo yhdelle sormelle. Synnytys oli käynnistymässä. Jäin osastolle.

Perjantaina minut siirrettiin osastolta synnytyssaliin lohduttoman tilanteeni takia ja jotta mieheni pääsisi luokseni. Koronan takia osastolle ei päästetty tukihenkilöitä tai vierailijoita. Aloitettiin kortisonihoito vauvojen keuhkojen kehittymiseksi ja magnesiumhoito aivojen. Lääkäreiden ilmeet eivät antaneet lohtua. Pelattiin aikaa vastaan että päästäisiin aktiivihoidon piiriin viikolle 23. Supistukset katosi ja odoteltiin.

Lauantaina raskausviikolla 22+6 ultrattiin ja kaikki oli tilanteeseen nähden pojilla hyvin. Pieni toivo heräsi. Mitä jos vain kestäisin kaikki kivut ja pystyisin pitämään pojat mahassa. Päivä sujui hyvin kunnes illalla kivut palasi ja tilanne eteni nopeasti. Lapsiveden menon jälkeen kutsuimme heti kätilön paikalle. Todettiin että olinkin kokonaan auki ja synnytys on käynnissä. Sali täyttyi ihmisistä jotka ottivat osaa ja silittelivät. Minuun iski paniikki. Ei oltu koskaan vielä puhuttu synnytyksestä. En tiennyt mitä minun pitää tehdä, en ollut vielä valmis tähän.

Joku työnsi ilokaasunaamarin kasvoilleni ja ilmoitti että pian aletaan ponnistamaan. Samalla katson epätoivoisesti miestäni että auta, tee jotain, koska kummatkin tiesimme mikä on poikien kohtalo jos he nyt syntyvät liian aikaisilla viikoilla. Huusin naamarin alta itkien että ”pyytäkää nyt joku se lastenlääkäri tänne katsomaan jos jotain on tehtävissä, emmehän me vain voi luovuttaa”. Lääkärin saavuttua pojat syntyivät kahden minuutin välein klo 22:42 ja 22:44.  Heidät arvioituaan, hän asetti pojat minun rinnalleni. Pappi antoi hätäkasteen jossa pojat saivat nimet Toivo ja Voitto. Pian he nukkuivat sylissämme pois.

Sali hiljeni yhtä nopeasti kun oli täyttynyt. Jäimme kaksin huoneeseen poikiemme kanssa. Aikaa kului. Kun kätilö saapui myöhemmin luoksemme pojat punnittiin ja mitattiin. Toivo 520g 28cm, Voitto 560g 28 cm.

Muistan katsoneeni kelloa, se oli yli puolenyön kun kätilö vei pojat. Jäin yksin synnytyssaliin istumaan. Itkin, itkin niin että seinissä kaikui. Lohdutonta lapsensa menettäneen itkua. Maha oli kadonnut. Äsken se oli iso, pinkeä ja  elämää täynnä,nyt se oli jo pieni ja olematon. Kätilö kärräsi minut toiselle osastolle. Tuntui että jokainen äiti matkan varrella katsoi minua säälivästi, samalla pitäen mahastaan kiinni entistä tiukemmin, kun minä puristin tyhjää mahaani. Joku antoi unilääkkeet. Aamulla heräsin ja olin lapseton äiti.

Kotia päästyäni oli mieli synkkä ja suru suunnaton. Tuntui kuin kipuun voisi hukkua, kuin olisi poiju myrskyävässä meressä ja jokainen aalto on isku ympäri kehoa. En tiennyt missä olen ja minne matkalla. Olin hukassa. Minut oli ryöstetty. Syli on niin tyhjä, niin armottoman tyhjä. Teki vain mieli huutaa. Pelkäsin etten pian muista enää sitä kevyttä mutta niin raskasta painoa mikä minun rinnalle laitettiin. Etten enää muistaisi sitä niin hentoa mutta kaunista ja sydäntä särkevää lapseni huutoa minkä sain kuulla ja joka sai minut tuntemaan itseni niin avuttomaksi. Pelkäsin ettei mieleni muista eikä huuleni tunne miltä tuntui suudella niin pienen pieniä päitä. Minun täydellisiä kauniita poikia. Meidän mestariteoksia. Hetki sitten minulla on kaikki ja nyt minulla oli vain suru. Suru mikä tuntui niin henkilökohtaiselta ettei sitä halunnut muiden kanssa jakaa. Halusin pitää kaiken vähänkin poikiin liittyvän itselläni. Lamaannuin täysin. En kyennyt nousemaan sängystä. Vietin siellä viikkoja. Mieheni harteille jäi kaikki arjen tehtävät kodinhoidosta koiran ulkoiluttamiseen.

Hautajaisten järjestely vei voimia, mutta tuntui tärkeältä saada tehdä jotain poikien eteen. Halusin kauniin ja arvokkaan tilaisuuden ja sitä hautajaiset olivatkin. Kun valitsimme pojille arkkua, ajatus yhteisestä arkusta tuntui jotenkin lohdulliselta. He olisivat aina yhdessä.

Hautajaispäivä aamuna kertasin vain aikataulua. Kukat, arkun nouto, lastensairaalaan, kirkkoon ja hautausmaalle. Kaikki oli aikataulutettu. Ajattelin että toimin kuin robotti. Koitin olla ajattelematta mitään. Toimia vain. Mutta siinä vaiheessa kun pääsimme lastensairaalan kappeliin ja sain pojat syliin viimeistä kertaa ennen kun peittelin heidät arkkuun, romahdin. Halusin vain tuudittaa heitä sylissäni. En nähnyt eteeni koska kyyneleet tulvivat silmistä. Kannoin arkun sylissäni kirkkoon. Asettelin sen alttarin eteen. En halunnut päästää irti. Pappi puhui kauniisti, laskimme kukat ja kanttori esitti toiveestamme Johanna Kurkelan Prinsessalle kappaleen, joka on meille erityisen tärkeä ja meitä koskettava. Kappaleen aikana en saanut itkultani enää henkeä ja olin varma että tukehdun. Siirryimme hautausmaalle. Maassa oli kammottava syvä kuoppa. Hyytävä kylmyys valtasi koko kehon. Enhän minä voi lapsiani tuonne laittaa. Mieheni ja hänen veljensä laskivat arkun hautaan ja Pappi lausui viimeiset sanat.

Kuva: Saatu lukijalta

Pian hautajaisten jälkeen kävimme haudalla. Valkoinen risti näkyi kirkkaana jo kauas parkkipaikalle. Siellä he nyt ovat. Astelin haudalle, hengitin syvään ja mietin että täälläkö minä nyt vietän aikaa poikien kanssa leikkipuiston sijaan. Arki tuntui pelottavalta. Viikko synnytyksestä olimme muuttaneet isompaan asuntoon, asuntoon jossa on nyt tyhjä lastenhuone. Tuntui että kaikki tulevaisuuden suunnitelmat meni. Ahdistaa ajatus palata entiseen. Olla kaksin.

Minulla on nyt 105 äitiyslomapäivä. En edes tiedä montako on takana ja montako on edessä. Välillä tuntuu että sitä vaan ryömii eteenpäin enne kun voimat loppuu ja taas makaa paikoillaan. Mutta ehkä joku päivä sitä on polvillaan ja vielä pääsee ylös. Vielä ei oikein hallitse itseään. Ei tiedä mitä tuntee kun aamulla avaa silmänsä tai mihin päivän aikana romahtaa kun on jo kerran saanut silmät kuivattua.

Minun ja poikien yhteinen aika oli julman lyhyt. Minuutteja, hengenvetoa, sydämenlyöntejä kestävä. Mitään en silti antaisi pois. Jokaisen hetken kokisin uudestaan, myös ne onnen kyyneleet kun huomasin olevani raskaana, sen hetken kun sain jakaa ilouutisen perheelle, sen raastavan itkuni joka repi huudollaan rintakehääni auki, jäädessäni yksin istumaan kun poikani vietiin pois. Sen kaiken kokisin uudelleen niiden muutamien minuuttien takia, jotka sain olla lapset rinnallani ja kertoa että äiti rakastaa teitä.

Kuva: Saatu lukijalta
Kommentit (1)
  1. Vertaistukea
    23.6.2020, 22:50

    Huh huh. Ei voi muuta sanoa näihin kirjoituksiin 😔 Ei voi käsittää miksi kaikkea tällaista tapahtuu… Voimia kaikille lapsensa menettäneille ❤️ Haluaisin halata jokaista ja jotenkin yrittää auttaa, mutta tiedän, että mikään ei tuo omaa rakasta lasta takaisin eikä mikään osanotto tai vastaava lässytys auta tuollaisessa tilanteessa…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *