Lukijoiden tarinoita – Lapsen kuolema osa 4

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Esikoisen kuolema kymmenen päivän iässä

Olin aina ajatellut, etten varmaan voisi saada lapsia, sillä minulla on sairauksia, jotka voivat vaikeuttaa raskaaksi tulemista ja aiheuttaa riskejä raskauteen. Päätimme kuitenkin uskaltaa yrittää, ja tulinkin yllättäen raskaaksi hyvin nopeasti. Olin todella peloissani koko alkuraskauden, sillä pelkäsin, ettei lapsemme olisi terve. Saimme kuitenkin rakenneultrassa kuulla odottavamme tervettä tyttöä.

Vasta rakenneultran jälkeen raskaus tuntui todelliselta, ja uskalsin edes vähän luottaa, että kaikki voisi mennä hyvin. Ostin ensimmäiset vauvanvaatteet ja ajattelin, että annan ne pois, jos jotain tapahtuu. Muutama viikko rakenneultran jälkeen minulle tuli outoja oireita, joista soittelin raskauspäivystykseen useasti, mutta huoleni sivuutettiin. Sain suorastaan tylyä kohtelua, ja tuntui, että minua pidettiin hysteerisenä ensiodottajana. Tosiasiassa synnytykseni oli käynnistynyt, ja kun minut viimein vietiin ambulanssilla sairaalaan, ei synnytystä enää voitu estää kuin pari päivää. Pienenpieni tyttäremme syntyi raskausviikolla 24.

Yhtäkkiä olimme pikkukeskosen vanhemmat ja löysimme itsemme vastasyntyneiden teho-osastolta. Tyttäremme oli pieni ja hauras mytty keskellä suuren näköistä keskoskaappia. Minun oli vaikea ymmärtää, että hän ei ollut enää mahassani, juurihan olin vasta alkanut tuntea hänen liikkeitään kunnolla. Tyttäremme oli täynnä letkuja ja johtoja, ja saimme koskettaa häntä ainoastaan laskemalla käden hänen päälleen. Silittää ei saanut, koska se voisi satuttaa lapsen herkkää ihoa ja aiheuttaa lapselle stressiä. Kaikki oli uutta ja todella pelottavaa, enkä voinut ymmärtää, miksi jokainen hoitaja onnitteli meitä, uusia vanhempia. Mieleni teki huutaa, että mitä onniteltavaa tässä on, tilanne on ihan painajaismainen eikä lapsen olisi pitänyt syntyä vielä moneen kuukauteen!

Teho-osastopäivät menivät aivan sumussa, ja joka ilta kotiin tullessamme vain itkin ja hyperventiloin, koska minulla oli tunne, että tämä ei pääty hyvin. Tyttäremme keskoskaapin vieressä halusin kuitenkin olla rauhallinen, puhuin kannustavasti ja kerroin koko ajan lapselleni, kuinka paljon häntä rakastan. Samalla kuitenkin näin, kuinka lapseni kärsi erilaisista toimenpiteistä ja komplikaatioista. Lapseni kärsimyksen katsominen oli sanoinkuvaamattoman kamalaa, enkä voinut tehdä juuri mitään häntä auttaakseni.

Tyttäremme ollessa viikon ikäinen hänen kuntonsa romahti. Istuimme puolisoni kanssa yötä päivää keskoskaapin vierellä kädet tytärtämme rauhoittamassa ja seurasimme avuttomina, kuinka hänen tilansa huononi huononemistaan. Voin edelleenkin kuulla päässäni erilaisten koneiden piippaukset ja hälytysäänet, ne tulevat usein painajaisiini.

Rakas pieni tyttömme menehtyi lopulta 10 päivää syntymänsä jälkeen. Saimme pitää häntä ensimmäistä ja viimeistä kertaa sylissä hänen elämänsä viimeisillä hetkillä. Lapsi oli uskomattoman pieni sylissäni, niin ihana ja täydellinen pieni ihminen. Toivotimme tyttärellemme hyvää matkaa. Olisin halunnut silittää hänen poskeaan, mutta en halunnut, että häntä sattuisi yhtään enempää viimeisillä hetkillä.

Lapsen kuolema on jotain niin järkyttävän hirveää, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Lapsen kuoleman aiheuttamaa surua on todella vaikea kuvailla, koska tuntuu, ettei siihen riitä mitkään sanat. Se on raastavaa ja repivää, sekä henkisesti että fyysisestikin. Alussa odotti koko ajan vaan, että heräisi painajaisesta. Painajainen kuitenkin vain jatkui; koko elämältä oli pudonnut pohja, enkä uskonut, että elämä voisi enää ikinä antaa meille mitään hyvää.

Halusin alusta alkaen keskustella lapsemme kuolemasta hyvin avoimesti kaikkien kanssa, en sietänyt enkä edelleenkään siedä hyssyttelyä ja aiheen kiertelyä. Olisin halunnut kertoa ihan kaikille, tuntemattomille vastaantulijoillekin, että minun lapseni kuoli. Tuntui niin hirveältä olla kuolleen lapsen äiti, ja kuitenkin samalla halusin kaikkien tietävän ja tiedostavan sen, että meistä oli tullut pienen tytön vanhemmat.

Kävin alussa kaikkea tapahtunutta koko ajan mielessäni läpi; jossittelin ja pohdin, mitä olisin itse voinut tehdä toisin. Etsin netistä tietoa ja yritin löytää vertaiskokemuksia. Ennen kaikkea yritin löytää tarinoita siitä, että tällaisesta tilanteesta voi jotenkin ”selvitä”. Ajattelin ja pelkäsin, että loppuelämäni on samanlaista surua, eikä mikään voi enää koskaan tuottaa iloa. Löysin onneksi Facebookista vertaisryhmän, Pähkinän, josta luin varmaan jokaisen kirjoituksen saadakseni toivoa tulevasta. Onneksi suurimmalla osalla ryhmän jäsenistä suru oli muovaantunut osaksi elämää, ja elämä oli jatkunut, joskin hyvin erilaisena. Tämä toi minullekin toivoa.

Lapsen menetyksen aiheuttamaa musertavaa surua väritti myös pelko siitä, että esikoisemme jäisi ainokaiseksemme. Aloimme kuitenkin odottaa toista lastamme muutama kuukausi esikoisemme kuoleman jälkeen. Vaadin tähän toiseen raskauteen todella tiheät seurannat. Esikoisemme kohdalla tuntemani avuttomuus rohkaisi minua olemaan vaativa, sillä tämän lapsen kohdalla halusin tehdä kaiken voitavani hänen hyväkseen. Henkisesti ja fyysisesti vaikean raskausajan jälkeen perheeseemme syntyi hiljattain ihana pikkusisarus, lähes tasan vuosi esikoisemme kuoleman jälkeen. Suru esikoisemme menettämisestä varjosti koko raskausaikaa, ja olin aivan varma, että myös tämä toinen raskaus päättyy samoin, kuin ensimmäinen. Mielessäni valmistauduin koko ajan uuteen menetykseen. Onneksi kaikki meni kuitenkin tarkan seurannan ja reagoinnin ansiosta hyvin, vaikka pelkäsin ihan viime hetkiin asti menettävämme lapsen raskausaikana.

Nyt vuosi esikoisemme kuoleman jälkeen huomaan, että myös minun kohdallani suru on muovaantunut osaksi elämää. Vaikka lapsen kuolema muutti elämän lopullisesti, olen kuitenkin pohjimmiltani sama ihminen kuin ennenkin, ja pystyn vielä löytämään iloa elämästä. Ilo ja suru voivat kulkea rinnakkain, ne eivät sulje toisiaan pois. Totta kai toisen lapsen syntymä on tuonut elämään entistä enemmän iloa ja toivoa. Näen toisessa lapsessamme paljon samoja piirteitä, kuin esikoisessamme ja pohdin, olisiko meillä tätä toista ihanaa lasta, jos esikoisemme eläisi. Toisen lapsemme synnyttyä olen edelleen pyrkinyt puhumaan esikoisestamne aktiivisesti, sillä toisin kuin monet tuntuvat ajattelevan, ei tämä pikkusisarus mitenkään korvaa esikoistamme. Meillä tulee aina olemaan nämä kaksi lasta, molemmat yhtä rakkaita.

Kuva: Saatu lukijalta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *