Lukijoiden tarinoita – Lapsettomuus

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Raskaaksi luovutetuilla siittiöillä

Elimme tammikuuta, kun saimme tietää syyn, miksi kuukautiset tulivat aina ajallaan. Miehellä oli siittiömäärä niin alhainen, ettei luomuraskaus ollut mahdollinen. Meille tarjottiin heti täsmähoidoksi koeputkihedelmöitystä, jossa yksittäinen siittiö ruiskutettiin munasoluun, jolloin siittiöongelmaa ainakin jossain määrin päästiin kiertämään. Mahdollisuudet olivat hyvät, koska olimmehan nuoria ja minun hedelmällisyydestä ei löytynyt ilmeistä vikaa. Muutaman kuukauden kuluttua ensimmäinen alkio siirrettiin, olin malttamaton ja innoissani, olihan kaikki mennyt hoidossa erinomaisesti. Testipäivänä romahdin kyyneliin negatiivisen tuloksen saatuani. Jos joku silloin olisi kertonut, että seuraavien 2.5 vuoden aikana tulet kokemaan tämän saman romahduksen 13 kertaa uudelleen, olisin menettänyt itseni totaalisesti. Yli 80:n hormonipiikin, 13:sta siirretyn vauvan alun, yhden alkuraskauden keskenmenon, periksi antamisen, identiteetin murskaantumisen ja adoptioneuvonnan aloituksen jälkeen  sanoin miehelle, että haluan yrittää vielä inseminaatiota luovutetuilla siittiöillä, koska toive kohtuvauvan kantamiseen oli kova, elämän kestänyt haave. Hän oli heti samaa mieltä kanssani.

Tulin raskaaksi ensimmäisestä inseminaatiosta. Raskausaika oli ihmeellistä ja niin rakkaudentäyteistä, vaikka pelko menetyksestä varjosti koko 9 kuukauden ajan. Se pelko kuitenkin palkittiin täydellisellä vauvalla. Toive uudesta lapsesta on kova, mutta ajatus kevyistäkin inseminaatiohoidoista nostaa pintaan saman pelon, kuin pahimpina päivinä muutama vuosi sitten. Toivottavasti vielä jonain päivänä pikkuveli tai sisko saapuu sulostuttamaan meidänkin elämää. Äitiys on ollut kaiken sen tuskan ja surun läpikäymisen arvoista, vaikkakin läpikäytävää on edelleen paljon, kokemuksena lapsettomuus ei unohdu koskaan. Tunnemme valtavaa kiitollisuutta sille ihmiselle, joka sukusolujaan on luovuttanut auttaakseen muita. Haluaisin sanoa teille muille saman aiheen äärellä kamppaileville; ei saa antaa periksi!

”Katselen täältä kaukaa. Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
Minäkö heille olen surua tuottanut,
kun vain katselen täältä kaukaa?
Enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.
Voitko Taivaan Isä äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei hän niin kumarassa ois?
Kerro heille Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa
niin rakkaita on Luojalle,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.
Huomaisipa äiti,
kun hänen luokseen lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä,
miten tuulen mukana hänen poskeaan silittää saan.
Vielä joskus saan pienenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä,
jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä, Taivaan Isä?
Joko pian pääsen omaan kotiin?”

Sekundäärinen lapsettomuus
Olemme olleet mieheni kanssa nuoresta asti yhdessä ja molemmille on ollut aina selvää, että haluamme lapsia. Esikoista yritimme muutaman vuoden ja kun häntä ei alkanut kuulumaan, hakeuduimme lapsettomuushoitoihin. Kevyin hormonihoidoin esikoisemme saikin alkunsa melko pian hoitoihin hakeutumisen jälkeen. Esikoisen yritysaika oli kuitenkin henkisesti todella raskas. Kuukausi toisensa jälkeen pettymyksiä pettymysten perään. Tuntui kamalalta, kun muut ympärillä saivat vauvoja, mutta me ei. En halunnut tavata ystäviäni, jotka sai lapsen. Eihän ne niiden vauvat minulta pois olleet, mutta teki niin kipeää nähdä toisten onni, jota itsellä ei palavasta halusta huolimatta ollut.

Esikoinen syntyi ja se oli unelmien täyttymys. Meillä oli oma pikkuinen. Esikoisen syntymän jälkeen puhuimme mieheni kanssa että toinen lapsi olisi tervetullut. Selvää oli kuitenkin se, että hoitoihin emme hakeudu, koska se oli psyykkisesti minulle todella raskasta. Minulla oli tunne, että mun pää ei kestäisi sitä yrittämisen yrittämistä. Ehkäisyä emme käyttäneet ja tjottailimme. Meni vuosi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Vauvaa ei vain kuulunut. Tuntui, että perheemme ei ollut kokonainen. Tuntui, että olemme jotenkin vajavainen perhe, kun meillä oli vain yksi lapsi. Edelleen ystävien vauvauutiset sattuivat, ei tosin enää niin paljoa, kuin esikoista yrittäessä. Toivoin niin kovasti että pieni ihme saisi alkunsa ja meistä tulisi kaksi lapsinen perhe. Kun vuosien aikana niin ei käynyt, aloimme ajattelemaan, että meidän on ihan hyvä näin, yhden pojan vanhempina. Jotenkin ajatukseen tottui ja turtui, meille oli sitten varmaan tarkoitettu vain yksi lapsi.

Reilu 9 vuotta esikoisen syntymästä tein täysin yllättäen positiivisen raskaustestin. Se oli niin ihanaa ja ihmeellistä, sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Meille oli tulossa vauva, 9 vuoden jälkeen, täysin luomuna. Meidän pienisuuri ihme. Se kevät oli elämäni onnellisinta aikaa. Kaikki oli niin hyvin. Me saisimme pian toisen lapsen, oman pienen tyttären ja pojasta tulisi ylpeä ja suojeleva isoveli. Se tunne oli jotain täysin sanoin kuvaamatonta.

Onni loppui kuitenkin liian lyhyeen. Meidän A syntyi täysin yllättäen rv:lla 23 ollessamme ulkomailla. Hän eli vain pienen hetken. Elämä meni täysin uusiksi A:n kuoleman jälkeen. Ensiksi menetys yhdisti meitä pariskuntana, mutta pian se loitonsi meitä. Olimme pariin kertaan vähällä erota. Tappelimme ja riitelimme vain. Myimme talomme, ostimme uuden ja remontoimme sitä.

Pian kolmas lapsemme ilmoitti tulostaan. Olimme aivan romuna A:n menetyksestä ja uuden vauvan odotus pelotti kovasti, vaikka toisaalta se antoi toivoa. Olimme vähällä menettää hänetkin puolivälissä raskautta, mutta monien sattumien kautta sekä tarkan raskauden seurannan vuoksi meillä on tänä päivänä pian 2-vuotias tytär. Nyt perheemme on kokonainen. Meillä on poika ja 2 tytärtä, joista toinen on taivaassa, mutta silti vahvasti läsnä elämässämme, puheissamme ja ajatuksissamme. Ikuisesti.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *