Lukijoiden tarinoita – Myöhäinen keskenmeno

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Oliverin tarina

Esikoispoikamme syntyi 04/16 ja ensimmäinen raskauteni sujui kaikin puolin hyvin. Toisen lapsemme odotus taas on ollut hyvin vaikea – syyskuussa 2019 toinen raskauteni päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon. Marraskuussa 2019 tein jälleen positiivisen raskaustestin, vain kaksi kuukautta tuon aiemman keskenmenon jälkeen. Tämä raskas kokemus varjosti tietysti tätä odotusta, mutta raskausoireet olivat vahvat ja olin kaikesta huolimatta luottavaisin mielin. Varhaisultrassa näimme vahvan sykkeen ja kaikki näytti hyvältä. Melko pian tuon ultran jälkeen aloin kuitenkin vuotamaan voimakkaasti kirkasta verta, ja kun seuraavana päivänä pääsin jälleen ultraan, oli tilanne vakava – syke näkyi edelleen mutta kohdussani oli todella suuri hematooma. Noin 75% todennäköisyydellä myös tämä raskaus menisi kesken, sillä voimakas vuoto luultavasti veisi myös sikiön mukanaan.

Tilannetta seurattiin viikottain, ja meidän pieni kasvoi normaalisti ja vastasi joka kerta viikkojaan. Vuoto rauhoittui hieman mutta hematooma oli edelleen kovin suuri. Kun viikkoja oli kasassa 13, lääkärit kehoittivat olemaan stressaamatta sillä näillä viikoilla keskenmenon riski oli jo kovin pieni ja luultavasti hematoomakin jossain vaiheessa kuivuisi pois. Lisäksi pikkuisemme kasvoi normaalisti, joten hän sisukkaasti taisteli hematoomaa vastaan eikä se näyttänyt vaikuttavan hänen kehitykseensä. Uskalsin vähitellen hengittää ja kerroin raskaudesta jopa muutamille ystäville. Lisäksi kerroimme vauvasta innokkaalle tulevalle isoveljelle sillä hän oli kovasti toivonut sisarusta.

Viimeinen kontrolliultra oli sovittu raskausviikolle 17, sillä halusin että hematooman tilanne vielä kertaalleen tarkistetaan ennen rakenneultraa. Edellisenä yönä heräsin outoon tunteeseen – vatsani tuntui jotenkin pienemmältä ja tyhjemmältä kuin aiemmin, ja oloni oli hyvin kummallinen. Aistin ettei kaikki ollut hyvin. Seuraavan päivän ultrassa lääkäri meni hiljaiseksi kun pikkuisemme kuva ilmestyi ruudulle. Kuva näytti oudolta, jotenkin suttuisemmalta kuin aiemmin mutta olin kuitenkin näkevinäni sykkeen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen lääkäri kertoi mistä on kyse; pikkuisemme oli kyllä hengissä mutta kohtu oli täysin vedetön. Ilmeisesti vuotava hematooma oli ärsyttänyt kalvoja, saaden niihin aikaiseksi reiän josta lapsivedet sitten vuosivat pois. Selviytymismahdollisuudet olivat oikeastaan mitättömät – ilman vettä sikiön keuhkot eivät kehittyisi ja raajoihin syntyisi virheasentoja, sillä vedettömässä kohdussa sikiön oli vaikea liikkua. En oikein edes tiennyt mitä olisin ajatellut, olin niin järkyttynyt ja shokissa etten saanut sanotuksi mitään. En osannut edes itkeä.

Äitiyspoliklinikalla tilanne vielä tarkistettiin muutaman päivän kuluttua ja kohtu oli edelleen vedetön. Pikkuisemme oli elossa ja tuntui järkyttävältä katsoa miten hän epätoivoisesti yritti vedettömässä kohdussa liikutella jalkojaan ja käsiään. Koska toivoa ei ollut, päätimme keskeyttää raskauden ja lopettaa myös hänen kärsimyksensä. 5.2.2020 syntyi rakas pieni poikamme Oliver, ja saimme hänet syliimme. Hän näytti niin levolliselta, nukkuvalta vauvalta, niin pieneltä ja hauraalta, ja hän muistutti kovasti isoveljeään. Ihailimme hänen pieniä varpaitaan, sormiaan ja pikkuruisia korvia. Hän oli täydellinen. Pahinta oli päästää irti, sanoa hyvästit ja ojentaa hänet kätilölle joka vei hänet pois.

Oliverin syntymästä tulee kohta kuluneeksi 4 kuukautta ja näihin kuukausiin on mahtunut kaikenlaisia tunteita. Surua, vihaa, katkeruutta ja suunnatonta ikävää. Suruprosessi on vielä pahasti kesken, mutta onneksi niitä parempia päiviä on enemmän kuin niitä huonoja. Haluan että Oliver tulee aina jollain tavalla olemaan osa perhettämme, ja myös esikoisemme tietää että hänellä on pikkuveli taivaassa. 4-vuotiaan on toki vaikea tätä ymmärtää ja välillä hän kyseleekin että milloin se vauva sitten tulee sieltä taivaasta takaisin? Niin kiitollinen kuin olenkin meidän elävästä pojastamme, ei se silti vie tätä pohjatonta surua pois. Tuntuu myös pahalta miten koko asiasta ei oikein enää puhuta mitään, ihan kuin se olisi sellainen mörkö, tabu, josta ei saisi enää puhua. Ja asia joka pitäisi vain käsitellä ja unohtaa. Mutta eihän se unohdu koskaan, ja miksi ihmeessä edes haluaisin unohtaa meidän toisen poikamme? Oliver oli täysin terve, mutta istukassa oli jokin kypsymishäiriö joka aiheutti hematooman. Mahdollisuutemme uuteen raskauteen ovat edelleen todella hyvät, ja niin paljon kuin toivonkin että meitä vielä onnistaa, en ole varma olenko uuteen raskauteen vielä valmis. Luotan siihen että aika auttaa, ja vielä tulee se hetki kun toivottavasti saamme kolmannen lapsemme kantaa sairaalasta kotiin saakka.

Kuva: Saatu lukijalta

Keskenmeno raskausviikolla 18

Tammikuussa 2018 tehtiin ensimmäinen positiivinen raskaustesti ikinä. Oltiin maailman onnellisimpia ja vaikka olisi tehnyt mieli kertoa kaikille koko ajan takaraivossa ryskytti, että mitä jos jotain käykin. Odoteltiin ensimmäiseen ultraan jossa nähtiin, että kaikki oli hyvin. Muutenkin vointi oli hyvä lukuunottamatta pientä pahoinvointia ja väsymystä.

Viikolla 14 alkoi vuotamaan verta. Käytiin ultrassa ja siellä todettiin, että pienellä on kaikki hyvin mutta istukka on niin lähellä kohdunsuuta mikä aiheuttaa vuodon. Koitin vain olla mutta se oli ristiriitaista kun piti levätä mutta myös oman voinnin mukaan liikkua. Huomasi, että ihan pienestä ruoanlaitostakin tuli kipeäksi. Raskautta seurattiin kahden viikon välein ultralla.

Vuotoa kesti noin kuukauden. Välillä oli todella runsasta. Raskausviikolla 18 maailma sitten romuttui. Muistan aina kun puhuin hyvän ystävän kanssa puhelimessa ja sanoin, etten jaksa uskoa että tää menisi kesken. Haluan uskoa, että kun kohtu kasvaa niin myös istukka siirtyy ja raskaus jatkuisi normaalisti. Olisihan seuraavalla viikolla ollut rakenneultran vuoro ja edellisellä viikolla kontrollissa oli ollut kaikki pienellä hyvin. En tuntenut vielä liikkeitä, mutta pientä nipistelyä ja ajattelin, että se on ihan normaalia ja kuuluu raskauteen.

Koko seuraavan yön nukuin todella levottomasti. Sain käydä monta kertaa vessassa mikä oli normaalia runsaan vuodonkin takia. En saanut oikein unta ja kuuntelin kun mies nukkui sikeästi vieressä. Aamulla kävin vessassa ja huomasin jalkojeni välissä jotain ylimääräistä. Silloin maailma romahti ja tiesin, että kaikki ei ole hyvin. Purskahdin itkuun ja herätin miehen. Lähdettiinkin heti keskussairaalaan.

Siellä selitin ensimmäisellä kätilölle tilanteen ja muistan vieläkin ne sanat ”oletko varma ettei se ole limaa, se voi joskus olla todella sitkeää ja roikkua”. En saanut sanaa suusta mutta päässäni mietin, että voi kuule on kaikki mahdolliset vuodot nähty mutta tämä on nyt jotain muuta kuin limaa.

Sitten alettiin tutkimaan ja napanuorahan se oli. Siinä ei enää tuntunut sykettä ja totesivat ultraamalla lapsiveden menneen ja sikiön menehtyneen. Siitä hetkestä alkoi elämän kamalin päivä ja vuosi. Jäätiin sairaalaan ja sain lääkettä, jotta synnytys lähtisi käyntiin. Oli niin voimaton olo kun ei ollut syönyt mitään eikä saanutkaan. Lopulta sitten päivällä ”synnytin” kuolleen pienen 18 viikkoisen tyttäreni ämpäriin. Mikä oli mielestäni maailman julminta. Silloin ei haluttu häntä nähdä, koska ajateltiin menetyksen sattuvan silloin enemmän kun konkreettisesti näkee. Tätä olen katunut jälkeenpäin, koska enää ei ole kuin se muisto itsellä siitä raskaudesta.

Yöksi jouduin jäämään osastolle sinne minne ihmiset tulevat synnyttämään ja saavat sen parhaimman lahjan. Heräsin yöllä vauvan itkuun. Kokeilin omaa mahaa ja muistin missä olin. Viereisessä huoneessa joku valmistautui synnytykseen. Tuntui niin pahalta kun joutui kuunnella niitä ääniä ja vauvan itkua. Loppuyönä en saanut unta. Osastolla vaihtui henkilökunta vuorokauden aikana useasti. Ärsytti kun joutui kaikille selittämään saman tilanteen uudestaan ja uudestaan. Se ei toisi meidän pientä takaisin. Muistan vieläkin jonkun kätilön sanat: ”Ei varmaan lohduta, mutta pari viikkoa pidemmälle olisi keskonen voinut selvitä”… Ei lohduttanut ei. Ekat päivät kotona meni ihan shokissa ennen kuin alkoi ymmärtää tapahtuneen. Päässä pyöri kysymyksiä miksi en tuntenut mitään? Miksi äidin vaisto ei sanonut mitään? Ei kai pieni kärsinyt kun häneltä loppui lapsivesi? Miksi en tuntenut, että lapsivedet menivät.

Odotettiin tuloksia patologilta. Kuukauden päästä meillä oli lääkäriaika samalle lääkärille missä piti selvitä syy. No syytähän ei ikinä selvinnyt. Todennäköisesti kohdunkaula ei enää kestänyt vuodon aiheuttamaa haurastumista. Oli niin katkera olo miksi monella raskaus jatkui normaalisti vuodoista huolimatta. Miksi he saivat saada pienokaisen syliin asti. Miksi minä en saanut omaani hänhän oli täysin terve. Lääkäri oli ihana ja antoi oman numeronsa, että seuraavalla kerralla voidaan soittaa suoraan hänelle.

Olin vuoden aikana niin rikki tuntui, ettei lähipiiri ymmärrä. Surusta olisi pitänyt päästä ylite. Olen aika avoin ihminen ja olisin halunnut puhua. Olisi riittänyt kun olisi vain kuunneltu. Kävinkin terapiassa ja se oli vapauttavaa kun joku kuunteli. Sai purkaa kaiken ja ei tuomittu. Kuultiin paljon tökeröitä lohdutuksia ”te ootte vielä nuoria” (niin entä sitten, se ei poista sitä että oltaisiin haluttu tämä lapsi). Pelkäsin eniten mitä jos en tulekaan uudestaan raskaaksi. Meillä myös kipuiltiin parisuhteessa paljon. Oltiin eri mieltä tulevasta. Vaikka pelotti halusin uudestaan raskaaksi, koska tiesin että kaikki suru tuli siitä menetyksestä ja onnen toisi se oma lapsi.

Vuoteen mahtui paljon. Niin monta negatiivista raskaustestiä se pettymysten määrä ja suru. Jokaikinen lähipiirin vauvauutinen satutti. Yritin olla vahva. Koin paljon, että itse piti olla se vahvempi osapuoli. Ymmärtää muiden välinpitämättömyys tai tökeröt kommentit. Joten toivon, jos sinun lähipiirissä on joku surun kanssa elävä – ole läsnä. Kuuntele tai halaa. Älä jätä yksin. Muistetaan, että se surullisin ja heikoimmillaan oleva ihminen tarvitsee enemmän tukea. Ja jos se tuntuu vaikealta niin opetellaan yhdessä sitä. Ei välttämättä tarvitse sanoa mitään, kunhan osoittaa välittävänsä.

Sitten koitti se kauhulla odotettu päivä vuosi tapahtuneesta. Päivä meni omalla painollaan. Seuraavalla viikolla kaikki romahti se monen kuukauden suru ja ahdistus purkautui. Ahdisti niin paljon kaikki. Olin pari viikkoa sairauslomalla ja keräilin voimia. Seuraavan kuun lopulla tein positiivisen raskaustestin ja heti tuntui, että taakka putosi harteilta. Mutta samalla pelotti niin paljon. Ja siitä alkoikin henkisesti rankka raskaus. Oli alusta asti pidettävä pää kylmänä. Miten tuollaisesta menetyksestä toipuisi uudestaan, mutta jos tapahtui kerran, miksi ei tapahtuisi uudestaan? Oon julkiselle puolelle äärettömän kiitollinen. Päästiin ylimääräisiin ultriin eikä kukaan vähätellyt ”te ootte nuoria ja keskenmenoja tapahtuu”, vaan raskautta seurattiin alusta rakenneultraan asti tiivisti. Jälkikäteen ajateltuna niin sen kuuluikin mennä kun vuosi kului ja pieni enkeli oli hyvästelty, oli uuden aika. Toki suru on välillä läsnä, mutta ei enää päivittäin.

Nyt ollaan onnellisia pienen kohta neljän kuukauden ikäisen tyttövauvan vanhempia.

Kuva: Saatu lukijalta
Kommentit (4)
  1. Tänään onnellinen ja kiitollinen
    31.5.2020, 00:21

    Haluaisin tähän lisätä oman kokemukseni, kuinka meillä menetys tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ilman mitään merkkejä siitä, että kaikki ei olisi hyvin.

    Odotin toista lastamme pitkän ajan toivomisen jälkeen. Alkuraskaus oli mennyt hyvin rankkoja aamu-ja iltapahoinvointeja lukuunottamatta. Nt-ultrassa kaikki oli niin kuin piti ja sen jälkeenkin. Ei ollut mitään vuotoja, kipuja tms. Viikolla 17+5 oli tulossa neuvola,ja edeltävällä viikolla ainoastaan pohdiskelin miehelle, että tuntuu, että maha ei ole kasvanut,mutta varmaan kuvittelen vain.

    Pahin painajainen kävi toteen, kun neuvolassa terkkari ei saanut sydänääniä kuulumaan ja ultraamalla selvisi, että meidän pieni poika oli kuollut, sydän ei enää sykkinyt.😭 Verikokeista eikä ruumiinavauksesta löytynyt mitään poikkeavaa, ja synnyttyään, hän näytti täydelliseltä pienen ihmisen alulta. Mitään konkreettista syytä kuolemalle ei siis ollut. Hän oli täysin terve. Syytin itseäni ja yritin keksiä omasta toiminnasta selitystä tapahtuneelle..suru oli musertava. Muistan, kuinka ajattelin, kuinka en ikinä selviä tästä. Tuntui hullulta, että muut ihmiset vain jatkoivat elämää, ja meidän maailma oli romahtanut. Kaupassa teki mieli huutaa, että ettekö te tiedä, että meidän vauva on kuollut.

    Nyt, kun aikaa on jo kulunut, ja sylissä on 9kk ikäinen tytöntyllerö, suru on muuttanut muotoaan. Edelleen se välillä iskee, mutta nyt pystyn ajattelemaan niin, että ehkä meidän perhe tarvitsi vain ylimääräiseen enkelin suojelemaan meitä. Välillä, kun katson taivaalle, kuvittelen kuinka pieni poikamme vilkuttaa pilven reunalta ja sanoo: ”äiti, älä huoli, minulla ei ole mitään hätää”.♡

  2. https://www.myohainenkeskenmeno.com/

    Täältä löytyy hyvin suomenkielistä materiaalia aiheesta ja linkkejä englanninkielisiin. Tunnen sivun luoneen Karoliinan mutkan kautta, ja kuulemani mukaan heille on pähkinäpoika siunaantunut viime vuoden puolella.

    Voimia kaikille, jota tämä koskettaa tavalla tai toisella.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *