Lukijoiden tarinoita – Varhainen keskenmeno osa 1

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Tarina keskenmenosta ja lapsettomuudesta

Oli tammikuu 2013 ja oltiin juuri kannettu tavarat meidän uuteen juuri ostettuun omakotitaloon. Mulla oli menkat myöhässä, mutta oletin sen johtuvan muuttostressistä. 6.1.2013 tein meidän molempien yllätykseksi positiivisen raskaustestin. Ei oltu vielä koskaan varsinaisesti puhuttu, että koska lapsille olisi oikea aika, mutta yllätys oli meille molemmille todella mieluinen. Kuitenkin heti raskaustestin tehdessäni mulla oli sellainen tunne, että raskaus ei tulisi päättymään hyvin, musta tuntui että  kaikki ei ollut kunnossa. Ehkä se oli äidinvaisto, mutta mulla oli vain vahva tunne siitä että joku on pielessä. Toppuuttelinkin omia onnen tunteita tuon fiiliksen takia ja vasta vähän ennen keskenmenoa pystyin rentoutumaan ja iloitsemaan raskaudesta.Mulla kasvoi vatsa tosi nopeesti, joten sen piilottelu oli vaikeaa.

Melkein 12 ihanaa viikkoa saatiin ihailla ja nauttia kummusta mikä mulle ehti kasvaa.Mun raskaus meni kesken rv 11+4 kesken mun yövuoron. Mulla oli ollut pientä vatsakipua koko päivän, mutta en ajatellut sen olevan mitään suurempaa. Yöllä alkoi verenvuoto. Muistan kuinka ajettiin yöllä päivystykseen miehen kanssa, me molemmat istuttiin autossa ihan hiljaa ja molemmat pyyhki kyyneleitä silmäkulmista. Ennen lääkärille pääsyä odoteltiin neljä tuntia odotusaulassa, lääkärin huoneeseen pääsin viideltä aamulla. Lääkäri sanoi, että ei pysty tehdä asialle mitään siihen aikaan, ultraa ei ollut saatavilla ja kehoitti mut tulemaan takaisin kahdeksalta aamulla. Ajettiin kotiin, yritin nukkua mutta en pystynyt.

Kahdeksalta kävelin takaisin sairaalan ovista. Odotusaulassa istui mun lisäksi odottavia äitejä, ja muistan kuinka silittelin vatsaa ja toivoin vaan, että näin jotain pahaa unta. En nähnyt. Hetken ultraamisen jälkeen kuulin ne lääkärin sanat jotka välillä kaikuvat edelleen mun korvissa – ”täällä ei ikävä kyllä ole elämää”

Mun urheus päättyi kotona. Romahdin itkemään sohvalle. Mun fyysiset kivut oli niin kovat, että kesti muutama viikko ennen kuin pystyin käsittelemään henkisen kivun. On vaikea kuvailla tunteita mitä koin. Vihasta suruun, pettymykseen, toivoon ja suunnattoman suureen ahdistukseen. Musta tuntui, että j o k a i n e n vastaantuleva oli raskaana tai työnsi lastenvaunuja. Miksi he saavat kokea tuon, kun multa tuo kaikki vietiin pois? Sain paljon kommentteja siitä miten onneksi oon niin nuori, meillä on aikaa, lapsi ei ollut valmis. Kaikkea sitä, mitä keskenmenon kokenut ei todellakaan halua kuulla.

Kun keskenmenosta oli jotenkuten toivuttu, alettiin yrittämään lasta uudestaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Vuonna 2017 keväällä, me lähdettiin tutkimaan syytä lapsettomuudelle. Mulla todettiin pco, joka omalta osaltaan hankaloittaa koko hommaa. Selittämätön lapsettomuus. Tuon kevään aikana me juostiin lääkärillä ja verikokeissa kumpikin melkein kuin liukuhihnalla. Loppujen lopuksi niihin lääkärikäynteihin oli jo turta, eikä ne juuri tuntunut enää miltään. Tultiin ja mentiin. Saatiin lääkkeitä jotka nostatti toiveita siitä, että NYT on meidän vuoro. Vaan eipä ole ollut.

Tähän päivään mennessäkään meillä ei oo tärpännyt ja meidän syli on tyhjä. Punnittiin tuolloin 2017 paljon eri vaihtoehtoja, ja oltiin ihan varmoja, että lapsettomuushoidot ei oo meidän juttu. Päädyttiin adoptioon. Joskaan sekään ei juuri edennyt. Jotenkin kaiken tuon häslingin ja ramppaamisen jälkeen keskityttiin vain siihen, että saadaan olla täysin kaksin eikä koko ajan ole tarve mennä jonnekkin. Kukaan ei halua tutkia tai ottaa miljoonaa putkiloa verta meistä. Adoptiohakemus kyllä pyydettiin Pela:lta, paperitkin täytettiin, mutta aina vaan ne on lähettämättä. Ne on hyvässä tallessa meidän vitriinissä.

Viime kesänä keskusteltiin asiasta ja päädyttiin kuitenkin siihen, että lähdetään lapsettomuushoitoihin. Meidän hoitoihin pääsy on vähän pitkittynyt, koska mun kilpirauhasarvot olikin yllätykseksi aivan päin honkia. Niitä ollaan nyt tasoiteltu lääkityksellä, ja vihdoin näyttää siltä, että ne alkaa olla kohdillaan. Tällä hetkellä meille kuuluu hyvää. Odotellaan hoitojen alkamista ja ollaan todella luottavaisin mielin.

Keskenmeno on mielessä erityisesti kun olisi lapsen laskettuaika ja tänä vuonna myös äitienpäivä tuntui vaikealta. Vaikeinta on ikävöidä jotain niin paljon, että olisi valmis tekemään mitä vaan, että saisi tavata. Vaikeinta on ikävöidä jotain mitä ei koskaan saanut kannatella sylissään. Rakkautta jotain sellaista kohtaan on hankala kuvailla, joka on vain sun mielessä. Päässäni mä oon kuvitellut millainen meidän lapsi olisi ollut. Uskon, että hän olisi perinyt mun tulisen luonteen ja isältään uskomattoman upeat silmät. Yksi asia kuitenkin on varma – rakastan äärettömän paljon. Minä olen äiti, mutta minun lapseni asuu taivaassa.

Samojen asioiden kanssa painiville toivotan hurjasti tsemppiä ja uskallusta puhua asiasta. Vertaistuki on tällaisessa tilanteessa korvaamatonta.

Kuva: Saatu lukijalta

Kolme keskenmenoa
Äitiys on aina ollut suurin unelmani, tarkalleen siitä lähtien, kun viisivuotiaana sain pikkusiskon eka kerran syliini. Perheeni on läheinen ja tiesin, ettei vanhempieni ollut ollut helppoa saada meitä. Tiedostin siis jo pienestä asti, ettei lapsia välttämättä saa vaikka kuinka haluaisi. Jätimme aikanaan ehkäisyn pois hyvissä ajoin. Ensimmäinen raskaus alkoi 8kk yrittämisen jälkeen, ja olimme haljeta onnesta! Muutaman viikon päästä tunne vaihtui, kun sain keskenmenon rv 8. Selvisin siitä kuitenkin pian, olinhan tavallaan osannut odottaa tätä. Neuvola-ajan peruminen tuntui hirveältä – onneksi sen sai tehdä automaattisen puhelinvastaajan kautta eikä tarvinnut kohdata ketään.

Neljän kuukauden päästä olin taas raskaana, varovaisemmin iloiten. Keskenmeno tuli jo rv7. Lääkärini mukaan raskaus oli saattanut olla kohdunulkoinen. Tässä vaiheessa kuvioihin tuli kovempi yrittäminen, lisäravinteet, akupunktio, ovulaatiotestit.. Kolmas raskaus alkoi 5kk päästä. Tein testin varmuuden vuoksi vasta kuukautisten ollessa viikon myöhässä. Ajattelin luottavaisena, että kolmas kerta toden sanoo.

Keskenmeno tuli jälleen rv7. Tiesin paljon aiheesta, joten tiesin, että kolmannen perättäisen keskenmenon jälkeen asiaa aletaan tutkia enemmän. Terveyskeskuksen ajanvarauksessa hoitaja totesi ”Otan osaa”, ennen kuin jatkoi ajan varaamista. Pieni ele, joka tuntui todella hyvältä. Ymmärsin, että saan surra. Pyysin lähetteen psykologille, halusin käsitellä asiat halki, etteivät ne kasvaisi liian suureksi möykyksi. Suosittelen tätä kaikille!

Kevään mittaan kävin säännöllisesti keskustelemassa psykologin kanssa ja kohtasin ja sanoin ääneen pahimman pelkoni: entä jossei minusta tule koskaan äitiä. Suurin haaveeni ei toteudu. Katselin jo vakavissani sijaisvanhemmuusesitteitä. Kävin myös runsaissa alkutesteissä ja hedelmättömyyspolilla. Tapaamani lääkäri oli mahtava! Hän selitti asiat juurta jaksain ja lempeästi, katsoimme taulukosta, kuinka pikkuruinen osa alkaneista raskauksista johtaakaan lapsen syntymään.

Missään alkututkimuksissa ei löytynyt vikaa, ja ovulaatiokin oli parhaillaan päällä. Meillä oli vain ollut hänen mukaansa hirveän huono tuuri. Sovimme, että alamme tutkia asiaa silti tarkemmin. Käteni ollessa jo oven kahvalla hän totesi: ”Otetaan hei ne hormonilabrat, josset tuu tästä kierrosta raskaaksi”. Naurahdin ajatukselle, jos kaiken ja lähes kahden vuoden jälkeen se raskaus muka tässä kohtaa nappaisi. Niitä hormonilabroja ei ikinä otettu. Tulin kuin tulinkin raskaaksi siitä kierrosta.

Nykyään meillä on ihana, vilkas 1v 3kk ikäinen poika, joka on kaikkeni. Kiitän hänestä joka päivä. Kävin raskauden puoliväliin asti juttelemassa psykologin kanssa, koin sen tuen niiden pelkojen kanssa todella tärkeäksi. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Psykologinikin sanoi, että olemme mieheni kanssa valmiimpia moniin vanhemmuuden haasteisiin tämän prosessin myötä. Ainakin opin paljon. Ja asenne raskauteen oli erilainen, ei paljon haitannut lähes koko raskauden kestänyt pahoinvointi. Olen kiitollinen. Kaikesta.

Kuva: Saatu lukijalta

”Olit luonamme hetken
ihan pienen vaan.
Et pidemmälle enää jaksanutkaan.

Ei koskaan tavattu
tunnettiin vain.
Liian vähän aikaa
sinut pitää sain.
Ei tullut äitiä, ei tullut isää
vain itkua, kipua, surua lisää

Pilven reunalla teitä jo liikaa on
äidin ja isän kaipaus on loputon.
Ei muuta voi kuin rukoilla vaan,
että seuraavan jo pitää saan.”

Kommentit (3)
  1. Itku tulee aina näitä tarinoita lukiessa. Me päätettiin 3 vuotta sitten juhannuksena, että lapsi olisi enemmän kuin tervetullut. Nopeasti tulinkin raskaaksi, mutta raskaus meni kesken rv9. Uutta raskautta odotimme melkein 2 vuotta. Tämäkin pieni menetettiin keskeytyneenä keskenmenona rv 11. En olisi ikinä uskonut, että 3 vuotta päätöksestä olisimme edelleen tässä, ilman pientä sylissä. Nämä tarinat kuitenkin tuovat lohtua ja toivoakin. Kiitos näistä!

    1. Kiitos sinulle kun jaoit oman tarinasi tänne <3 Toivon kovasti että sylinne töyttyisi pian <3

  2. Itkien luen, meillä takana neljässä vuodessa 5 raskautta, joihin mahtunut 6 elämän alkua ensimmäisessä raskaudessa menetettyjen kaksosten myötä. Vauvan aluista 4 menetetty surulla, 2 täydellistä saatu syliin loppuelämän ilolla. Ikuisesti olen kahdesta elävästä pojastani kiitollinen, mutta olisin äidinrakkaudella ottanut syliini heidät kaikki 6. Nyt on kuitenkin lapsillamme 4 suojelusenkeliä pilven reunalla. Lämpimät osanotot kaikille menetyksen kokeneille täältä yhdeltä vertaiselta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *