Lukijoiden tarinoita – Varhainen keskenmeno osa 2

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Keskeytynyt keskenmeno

Oli lauantai, joulukuun 22. päivä vuonna 2018.
Kuukautisten oli tarkoitus alkaa parin päivän päästä ja olin päättänyt etten testiä tee ennenkuin kuukautiset on myöhässä. Kuitenkin iltaa kohden tuli todella voimakas tunne siitä, että nyt on tärpänny. Lähdin klo 21 illalla kauppaan hakemaan testiä, koska asia oli pakko varmistaa. 30 min pidätyksellä illalla ennen kymmentä, piirtyi testiin selkeä plussa. Tuijotin epäuskosena testiä ja juoksin kiljuen miehen luo. Oltiin niin onnellisia, oltiinhan me jouduttu jo monta kertaa pettymään kun ei sitä hartaasti toivottua plussaa kuulu. Viikot meni hitaasti eteenpäin ja niskaturvotus ultraan tuntu olevan ikuisuus. Päätettiin varata varhaisultraan aika. Koitti tammikuun 22. päivä 2019 ja viikkoja oli kasassa 8+1. Jännitys oli suuri, koska mielessä oli käynyt myös tuulimunan mahdollisuus. Kaikki oli kuitenkin kunnossa, sillä kohdusta löytyi erittäin vahva syke. Sikiö vastasi viikkoa pienempää, mutta tästä ei kukaan huolestunut. Mentiin kuitenkin niin pienillä viikoilla vasta, että millinkin heitto mittauksessa vaikuttaisi. Päätimme kertoa tuleville isovanhemmille, sillä ei osattu ajatella että jokin menisi vielä pieleen.

Kuva: Saatu lukijalta

Raskausoireet voimistuivat, väsymys oli kova ja mielihaluja tuli lisää. Myös odotettu nt-ultra läheni. Helmikuun 22. päivä klo 8.20 asteltiin Terveystalon sikiöseulonta huoneeseen sisään. Viikkoja piti olla 12+2 kasassa. Ensin ultrattiin mahan päältä, mutta kätilö pyysi ottamaan housut pois jotta voi ultrata alakautta. Seuraavaksi kätilön suusta kuuluu sanat ”Olen todella pahoillani, mutta täälä ei ole sykettä”. Makasin paikoillani ja muistan vaan vastanneeni ”Okei”. Mies istui vieressä ja rupesi kyselemään asioita. Sikiön sydän oli lakannut lyömästä pari viikkoa ennen kyseistä ultraa. Jostain syystä kohtu ei lähtenyt tyhjentymään itsellään, joten sain Taysiin lähetteen. En juuri muista kyseisen ultra-ajan loppupuolelta mitään. Olin niin shokissa, etten osannut edes itkeä. Käveltiin autolle, mies halasi ja kysyi pärjäänkö. Sanoin pärjääväni, koska miehen piti lähteä töihin. Istuin omaan autooni ja silloin se iski päin näköä; meille ei tulisikaan syyskuussa vauvaa. Kun tajusin asian oikeasti, itkusta ei tullut loppua. Huusin ja itkin ainakin tunnin autossani rautatieaseman parkkipaikalla. Koko viikonloppu meni itkiessä enemmän ja vähemmän. Kysyin itseltäni että miksi, miksi juuri me. Miksei meidän raskaus voinut jatkua normaalisti ja olinko tehnyt jotain väärin.

Seuraavana maanantaina mulle soitettiin Taysista. Sovittiin poliklinikalle aika keskiviikoksi. Pyysin miehen tuekseni mukaan, sillä en tiennyt pystynkö puhumaan heille jos vain itken. Poliklinikalla ultrattiin vielä varmuudeksi, otettiin testejä ja käytiin asioita läpi. Sovittiin perjantaille aika, jolloin menisin osastolle ja aloitettaisiin kohdun tyhjennys. Sain valmistavan lääkkeen poliklinikalla ja lähdimme kotiin.

Illan aikana alkoi menkkajomotukset ja aloin hieman vuotamaan. Jossakin vaiheessa housut holahti aivan kokonaan vereen; tämä tapahtui kaksi kertaa. Sen jälkeen alkoi aivan tajuton kipu. Huusin puoli tuntia kivuissani, kun särkylääkeet eivät auttaneet. Menin vessaan ja jotain holahti pönttöön. Kipu helpotti heti. En ikinä katsonut mikä se oli ja ehkä parempi niin. Sairaalassa epäilivät sikiötä tai istukkaa.

Perjantaina 1.3. menin klo 9 Taysiin, osastolle 4b. Tällöin samalla osastolla olivat raskaana olevat, joiden piti olla syystä tai toisesta tarkkailussa sairaalassa. Pääsin huoneeseen ja erittäin mukava kätilö näytti osaston tilat, kertoi ruokailusta jne. Sain vaihtaa sairaalan vaatteet päälle ja niin sanotusti ”asettua taloksi”. Onnekseni sain olla yksin huoneessa, sillä ei ollut ruuhkaa ja tilanteeni oli heidän sanojensa mukaan surullinen. Hetken päästä kävimme tilannetta vielä läpi ja ensimmäiset cytotecit laitettiin klo 10 vaikuttamaan. Vessassa oli metallinen ämpäri, missä oli kansi päällä. Siihen oli merkattu huoneen numero ja sänkypaikka. En saanu käydä pöntöllä ollenkaan, kaikki tarpeet piti tehdä kyseiseen ämpäriin. Tällöin kätilö pystyi tarkastelemaan mitä kohdusta tuli ulos. Tämä aiheutti suurta häpeää, mennä nyt pieneen koppiin metalliämpärin kera. Hävetti myös kulkea käytävällä ilman mahaa, sillä keräsin paljon katseita. Teki mieli huutaa heille, mutta ei se mitään olisi hyödyttänyt.

Juuri mitään ei ekasta satsista tapahtunut ja klo 14 laitettiin toinen satsi cytoja. Ei mitään menkkajomotuksia ihmeempää taaskaan ja klo 18 lääkäri tarkisti tilanteen ultralla. Sikiö eikä istukka ollut enää kohdussa, mutta paksuuntunutta limakalvoa oli vielä reilusti. Päätettiin jatkaa cytoilla ja jäisin sairaalaan yöksi. Klo 19 sain uuden satsin ja mieheni tuli käymään. Meitä ei koskenut vierailu ajat, koska tilanne oli mikä oli. Hän olisi myös saanut jäädä yöksi, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi. Klo 23 sain taas uuden satsin cytoja, tällä kertaa ne pyöriteltiin jossakin etikkaliemessä. Mitkään aiemmista cytoista ei ollut imeytynyt, joten siksi mitään ei tapahtunut. Puolen yön aikaan rupesi lämpö nousemaan ja olemaan kipuja. Sain särkylääkettä, sekä unilääkkeen että pystyin nukkumaan.

Seuraavana päivänä koko aamun odottelin, että klo 13 pääsisin uudelleen ultraan. Limakalvot oli ohentuneet ja kohtu näytti siistiltä. Pääsin siis lähtemään kotiin. Olin laittanut kaiken valmiiksi ja odottelin kotiutuslappuja. Yhtäkkiä huoneeseen tulee vieras kätilö pariskunnan kanssa, joka on tulossa synnyttämään. Nainen laitettiin viereiselle sängylle käyrille ja sikiön sykkeet kaikuivat huoneessa. Istuin sängyn laidalla ja yritin niellä kyyneleet. Paha olo kasvoi entistä pahemmaksi ja samalla kätilö toi kotiutumislappuni. Hän pahoitteli suuresti asiaa, sillä oli sanonut ettei huoneeseen saa tuoda ketään. Hän kävi hiljentämässä äänen niin, ettei se kuulunut enää minulle asti.

Kyseinen kätilö varmisti vielä, että olenko varma etten halua keskusteluapua. Kieltäydyin jälleen, olinhan kieltäytynyt jo aiemminkin poliklinikalla siitä. Koin ettei minulla ollut oikeutta surra asiaa voimakkaasti, sikiöhän oli niin pieni vasta. Tiesin myös, että muille on käynyt paljon pahemmin ja heillä on oikeus suurempaan suruun. Eihän tämä sikiö näyttänyt edes kunnolla ihmiseltä, miksi sellaista siis olisi oikeus surra pidempään ja paljon. Olin päättänyt että miehen ja tuttujen kanssa juttelu, sekä normaaliin arkeen palaaminen riittää käsittelemään asiaa.

Olin kuitenkin väärässä. Huomasin että asiasta oli helpompi jutella kun aikaa kului, mutta mieleni oli todella maassa. Mikään ei oikein tuntunut miltään ja kaikki oli tasasen harmaata. En jaksanut nähdä kavereita kuin todella harvoin, työt ei kiinnostanu ja kotityöt jäivät tekemättä. Olin niin vihainen kaikille, jotka olivat raskaana tai ilmoittivat saavansa lapsen. Sisimmässäni tiesin ettei se ollut minulta pois, mutta en halunnut muidenkaan olevan onnellisia. En halunnut nähdä tai kuulla mitään, mikä liittyi raskauteen tai vauvoihin. Yritin etten olisi katkera muille, mutta en voinut itselleni mitään. Koitti syyskuun 3. päivä, jona olisi ollut laskettu aika. Se päivä oli todella tuskainen. Mietin keskenmenoa paljon enemmän kuin pitkään aikaan ja itkin koko päivän.

En ollut ollut oma itseni koko keväänä/kesänä ja töissä oltiin syksyllä ihmeissään asiasta. Silloin romahdin täysin. Sanoin etten jaksa enää, olen aivan loppu. Sovittiin että haen lääkäristä sairaslomaa. Sitä sainkin ja olin syyskuusta lokakuuhun yhteensä viisi viikkoa sairaslomalla. Syynä oli lievä masennus ja burn out. Pääsin myös juttelemaan psykologille. Saimme käsiteltyä asiaa kuukausien kuluessa ja oloni helpotti huomattavasti. Asiat muuttuivat ja olo alkoi tuntua normaalilta. En enää miettinyt keskenmenoa ja tajusin että olisi pitänyt ottaa keväällä keskusteluapu vastaan. Se on asia mitä kadun suuresti.

Kaikkien noiden tunteiden keskellä tein elokuun 18. päivä positiivisen raskaustestin. En ollut halunnut varsinaisesti yrittää enää ollenkaan, sillä uskoin ettei meille ole tarkoitus siunaantua lasta. En osannut juuri iloita asiasta, koska pelkäsin. Pelkäsin ihan liikaa, että joutuisin taas käymään saman uudelleen läpi. Pääsin varhaisultraan, siellä kaikki oli päivälleen niinkuin pitikin. Tämäkään ei helpottanut pelkoa. Kun koitti nt-ultran aika, en muista siitä aamusta mitään. En ajomatkasta, en odottamisesta, en mistään. Olin niin peloissani ja paniikissa, että kaikki on mustaa möykkyä päässäni. Kätilö aloitti ultrauksen, mutta meille näkyvä näyttö ei ollut päällä. Hän oli hiljaa hetken, mutta tajusi mennä laittamaan näytön päälle. Aloin melkein hyperventiloimaan siitä hiljaisuudesta, kunnes kätilö sanoi että täälä on oikein reipas tapaus vastassa. Aloin itkemään helpotuksesta, olin niin onnellinen että kaikki oli kunnossa.

Nyt tämä meidän esikoinen on kohta kuukauden ikäinen. Hän on mullistanut meidän maailman täysin. Niin pieni ja äärettömän rakas. Nyt on tajunnut sen, että asioille oli jokin tarkoitus miksei meidän hetki tulla vanhemmiksi ollut vielä syyskuussa. En enää oikeastaan mieti keskenmenoa, joskus huonona päivänä se saattaa silti itkettää. Se on kuitenkin osa meidän elämää ja se kasvatti meistä mieheni kanssa vahvempia yksilöitä, mutta myös vahvisti meidän parisuhdetta. En myöskään enää tarvitse psykologia, vaan pystyin lopettamaan siellä käynnin raskauden loppuvaiheilla. Kivisen tien kautta siis olemme äärettömän onnellisia vanhempia tälle pienelle tytölle.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *