Lukijoiden tarinoita – Varhainen keskenmeno osa 3

Teksti on osa vertaistuellista postaussarjaa, jossa jaan nimettömästi lukijoiden omia kokemuksia. Kokemusten julkaisuun on lupa. Suurimmat kiitokset jokaiselle tarinansa jakaneelle ja syvimmät osanotot menetyksistänne.

Kaksi keskenmenoa peräkkäin

Olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Jo lapsena kirjoitin kavereideni ystäväkirjoihin suurimmaksi unelmakseni olla äiti. Kasvaessani se unelma omasta lapsesta kasvoi myös. Löydettyäni vierelleni sen ihmisen jonka kanssa halusin perustaa perheen, päätimme lapsen saavan tulla jos on tullakseen. Eikä kulunut kuin pari kuukautta pillerien lopetuksesta, kun ne maagiset kaksi viivaa pärähti tikkuun. Itkin onnesta ja tuntui, että siinä hetkessä mun elämään tuli merkitys. Aloin jo heti alku metreillä suunnittelemaan tulevaa ja elämään siinä vauvakuplassa. Varasin heti neuvola-aikaa, tutkin vaunuja netistä ja kaupassa katselin pieniä vastasyntyneen vaatteita. Päässäni kuvittelin meidän lapsen ulkonäköä ja nimiä tutkistelin aktiivisesti. En jotenkin osannut edes kuvitella, että jotain voisi mennä pieleen. Se tunne tuli niin vahvana ja vei minut täysin mukaansa.

Ehdin nauttia tästä ihanasta ajasta muutaman viikon, kunnes tuli eräs ilta joulukuussa 2015. Laskujeni mukaan olin rv 9 ja odottelin kovasti seuraavalla viikolla olevaa neuvolaa. Olin liittynyt erilaisiin ryhmiin ja imin tietoa äitiydestä. En kuitenkaan osannut varautua sen illan tapahtumiin milläänlailla. Olin yksin kotona mieheni ollessa töissä ja  aloin tuntemaan kummallista alavatsakipua. Ajattelin sen olevan normaalia, mutta kipu kuitenkin yltyi ja päätin mennä suihkuun. Päästessäni kylppäriin, lyyhistyin lattialle tajutessani mitä oli tapahtumassa. Istuin shokissa pöntölle ja vietin siinä seuraavan tunnin itkien ja samalla tajuten, kuinka suurin unelmani valuu minusta pois.

Ensimmäiset päivät menivät ihan sumussa. Kävin lääkärissä tarkistuttamassa, että se todella oli keskenmeno ja olin tyhjentynyt täysin. Lääkäri pahoitteli kovasti tilannetta ja kertoi, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Ei se silti auttanut, mitkään sanat eivät parantaneet oloani ja vaikka minulle sanottiin, että saisimme yrittää uudelleen heti kun siltä tuntuu, minua ärsytti. Eivätkö he ymmärtäneet, että minä halusin juuri tämän vauvan enkä ketään toista?

Kului muutama kuukausi, kunnes päätimme että nyt voisimme kokeilla uudelleen. Edellisen raskauden ajatukset pyörivät päässä, mutta kun jälleen ainoastaan parin kuukauden yrittämisen jälkeen raskauduin uudestaan, onnen tunteet palasivat. Tein itselleni muurin niille ikäville tunteille ja yritin pitää ne vähän kuin poissa, en halunnut käsitellä niitä vaan ajattelin haluavani nauttia tästä raskaudesta täysillä.

Valitettavasti tuli jälleen päivä jota en osannut odottaa, ennenkuin istun jälleen meidän vessassa ja itken hysteerisesti. Miksi taas? Laskujeni mukaan olimme jälleen rv 9 paikkeilla ja mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tuskaa ja itseinhoa. Miksi en pystynyt pitämään näitä pieniä sisälläni, mikä minussa oli vikana? Mieheni oli toki suuri tuki ja turva, mutta koska hän ei ollut vielä päässyt oikeastaan minkäänlaiseen konktaktiin niiden pienten kanssa, hän ei pystynyt tuntemaan tuskaani. Kävin jälleen lääkärissä ja maatessani siinä pöydällä pidätellen itkua, olin niin kiitollinen ettei lääkäri kysellut turhia vaan oli todella ymmärtäväinen ja ihana. Nopeiden tutkimusten jälkeen hän totesi kaiken olevan kunnossa eikä osannut selittää keskenmenojen syytä. Saimme jälleen luvan yrittää uudestaan, mutta ajatuskin uudesta keskenmenosta sai sydämeni puristumaan kasaan.

Aluksi tuli sulkeutuminen, en halunnut puhua asiasta enkä käsitellä sitä. Sitten tuli viha, vihasin itseäni ja kehoani ja päässäni pyöri monia ajatuksia joita en ollut osannut itseltäni edes odottaa. Näiden jälkeen tuli suru, se suuri sydäntä repivä tunne, että miksi maailma tekee meille näin. Ne miljoonat miksi kysymykset pyöri päässä ja kamalinta oli, kun niihin ei saanut vastausta. Onneksi olin kertonut kahdella parhaalle ystävälleni näistä ja toinen heistä oli myös kokenut keskenmenon joten vertaistuki oli minulle se kaikkein tärkein tuossa tilanteessa. Tiesin, etten ollut yksin ja luettuani monia tarinoita siitä kuinka keskenmenon kokeneet naiset saivat lopulta sen oman lapsen syliin, loivat minuun uskoa.

Puoli vuotta toisen keskenmenon jälkeen, olin valmis yrittämään uudelleen. Raskauduin jälleen nopeasti, mutta nyt sitä suurta palavaa tunnetta ei tullut, vaan päällimmäisenä oli pelko ja huoli. Mitä jos tämäkin menee kesken? Tällä kertaa en kuitenkaan pystynyt iloitsemaan alkuraskaudesta, vaan ravasin vessassa ja pelkäsin pahinta joka kerta, kun vatsaa vihlaisi. Päätin mennä varhaisultraan ja kun näin sen pienen ihmisen alun pyörivän siinä näytöllä, sain palan sitä onnea takaisin. Uskalsin iloita edes vähän. Kuitenkin vasta rakenneultran jälkeen pystyin rauhoittumaan ja aloin nauttimaan raskaudesta vaikka tiesin, että mikään ei siltikään ollut varmaa.

Kaikki se oli kuitenkin jokaisen tunnemyrskyn arvoista, kun lopulta sain syliini pienen terveen tytön joka suurilla silmillään tutkaili maailmaa ensihetkestä lähtien. Silloin tiesin, että kaikella on tarkoitus vaikka niinä vaikeimpina aikoina se ei siltä todellakaan tuntunut.

Nyt kaksi ihanaa tervettä tyttöä saaneena olen kiitollinen kaikesta kokemastamme. Itse koen, että meidän pienet tähtivauvat (joiksi niitä kutsumme) oli tarkoitettu piipahtamaan meidän elämässä ja tuomaan siihen niin iloa kuin surua, mutta suurimmaksi osaksi kasvattamaan meitä ihmisinä. Vaikka mulla kesti kauan ennenkuin pystyin tästä asiasta puhumaan, on se ollut suurin apu asian hyväksymisessä. Lähetän kaikille keskenmenon kokeneille paljon haleja ja rutistuksia, muistakaa että te ette ole yksin ja puhukaa, sitten kun siihen pystytte.

Kuva: Saatu lukijalta

Kaksi keskenmenoa ja vaikea endometrioosi

Kevät 2016. Istuin vessan lattialla yllättyneenä, epäuskoisen iloisena positiivinen raskaustesti käsissäni. Olin pienestä asti haaveillut olevani vielä jonain päivänä äiti, mutta emme olleet puolisoni kanssa varsinaisesti yrittäneet lasta. Kun puolisoni saapui töistä kotiin, kerroin hänelle heti ilouutiset. Henkinen valmistautuminen vanhemmuuteen alkoi sillä sekunnilla, kun kaksi viivaa ilmestyi tikkuun.

Ehdimme elää odotusta 7. viikolle, kun kesken työpäivän minulle iski kummallinen olo. Päätä särki ja kroppa tuntui aralta. Jouduin lähtemään kesken päivän kotiin, sain nukuttua päiväunet ja herättyäni menin vessaan. Huomasin, että vuodan hieman verta ja välitön paniikki iski. Tiedostin, että raskauteen voi kuulua myös harmitonta verenvuotoa, mutta aavistin että tällä kertaa ei ole siitä kyse. Mieheni saapui juuri tuolla hetkellä kotiin ja lähdimme kohti päivystystä. Siellä, loputtomalta tuntuneen odottelun jälkeen todettiin, että sikiön sykettä ei löydy. Maailma tuntui romahtavan tuolla hetkellä jalkojemme alta. Vaikka olimme ehtineet elää odotusta vasta muutaman viikon, olimme eläneet sitä mielessämme jo hyvin paljon pidemmälle, haaveilleet elämästämme perheenä, tehneet suunnitelmia tulevaan. Nyt kaikki se oli otettu hetkessä pois.

Elämä jatkoi kulkuaan, käsittelimme menetystä mieheni kanssa ja yritin saada itseäni kursittua kasaan. Päätimme yrittää raskautta uudelleen. Vuoden päivät ehti vieriä ennen kuin nuo maagiset kaksi viivaa ilmestyi testiin uudelleen. Heti ensi hetkistä asti poissa oli se huoleton, rauhan ja ilon täyteinen odotus. Pelko astui välittömästi mukaan kuvioihin ja odotus täyttyi huolesta. Päivien ja viikkojen vieriessä eteenpäin, pahoinvointi nosti päätään ja oireet olivat muutoinkin vahvemmat kuin ensimmäisessä raskaudessa. Pieni toivon kipinä heräsi, pääsisimmekö tällä kertaa loppuun asti.

Eräänä päivänä minulle iski ihan järjettömän kova vatsakipu. Olin yhteydessä äitiyspolille ja pääsin seuraavana päivänä tarkastukseen. Ultrattaessa lääkäri kysyi millä viikoilla oletettavasti olisimme. Sikiö vastasi kooltaan noin kahta viikkoa pienempää, mutta lääkäri kehotti olemaan huolestumatta, tarkastaisimme tilanteen kahden viikon päästä uudelleen. Selkeää syytä vatsakivulle ei löytynyt. Järjettömän pitkiltä tuntuneiden kahden viikon jälkeen koitti uusi ultra-aika. Jännitys oli ihan valtava ja huoli suuri, oliko meidän pienellä kaikki hyvin. Kun tässäkään ultrassa ei saatu varmuutta vaan kehotettiin taas uuteen ultraan kahden viikon kuluttua, alkoi sydäntä ihan tosissaan puristaa. Lääkäri oli kuitenkin vielä toiveikas ja yritti saada saman tarttumaan myös meihin.

Seuraavan kahden viikon jälkeen meitä olikin vastassa musertavat uutiset. Sikiön sydän ei enää lyönyt. Tällä kertaa päästiin jo 13. viikolle. Nyt edessä oli lääkkeellinen tyhjennys, viimeksi tyhjennys hoitui luonnollisesti. Otin ohjeet vastaan shokissa, en tuntenut oikein mitään. Kotiin päästessä paha olo alkoi purkautua ulos. Vielä oli edessä tyhjennys, joka kärsittiin kotona. Kokemus oli siihenastisen elämäni ehdottomasti kivuliain ja surullisin. Hiljalleen pystyimme aloittamaan asian käsittelyn. Ihmisten lohdutukseksi tarkoittamat sanat tuntuivat todella pahalta. ”Kyllä se siitä, te olette vielä niin nuoria, nyt ehditte matkustella yhdessä” ja pahimpana mieleen jäänyt; ”onneksi olet kokenut raskauden jos et sitä enää tule kokemaan”. Mieleni teki vain huutaa, ettei matkustelu korvaa elävää lasta ja jos saisin itse päättää, en olisi koskaan halunnut kokenut näitä menetyksiä! Mutta en huutanut, en sanonut mitään. Muille ihmisille meidän pienet eivät olleet ikinä todellisia, eihän meidän enkelit edes ehtineet olla olemassa muille. Meille he olivat totisinta totta.

Reilun puolen vuoden päästä minulta leikattiin erittäin suuri kokoinen endometriooma ja hoitovirheestä johtuen myös toinen munasarja jouduttiin poistamaan. Lääkärin sanat heräämössä olivat karua kuultavaa; ”Mikäli haluatte joskus lapsia, se hetki yrittää on nyt. Vuoden päästä on luultavasti jo myöhäistä”. Minulla todettiin tuolloin erittäin vaikea endometrioosi, jonka vuoksi meillä oli 6kk aikaa raskautua luonnollisesti, muutoin edessä olisi lapsettomuushoidot. Syksyllä 2018, 10kk leikkauksen jälkeen, syntyi meidän pieni ihmetyttömme. Hän on kohta 2 -vuotias erittäin energinen ja touhukas taapero ja odotamme kuopustamme saapuvaksi luoksemme tulevana syksynä. Neljäskään raskaus ei alkanut helpolla. Molemmat raskaudet ovat olleet henkisesti raskaita enkä koe, että varmoja viikkoja raskaudessa olisi olemassakaan.

Toivomme kovasti saavamme toisen ihmeen elävänä syliin asti. Esikoisemme ja tulevan kuopuksemme tietä vartioi aina kaksi pientä suojelusenkeliä pilven reunalla.

” Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Hänt’ ihana enkeli kotihin vie

Oi, laps’ ethän milloinkaan ottaakaan vois

Sä kättäsi enkelin kädestä pois ”

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *