Mitä tapahtuu geneettisen raskaudenkeskeytyksen jälkeen?

Edellisessä tekstissä kerroin rehellisen kokemukseni geneettisestä raskaudenkeskeytyksestäni. Nyt kerron, mitä tapahtui geneettisen raskaudenkeskeytyksen jälkeen. Kuvittelin ennen synnytystä kaiken olevan tuon päivän jälkeen ohi, mutta siitä tämä matka vasta alkoikin.

Makaamme mieheni kanssa vierekkäisillä sairaalasängyillä ja ympärillämme on aivan hiljaista. Olemme samassa huoneessa, jossa tyttäremme syntyi ja kuoli. Ystävällinen kätilö tuli siirtämään sängyt lähekkäin, jotta olo olisi mahdollisimman turvallinen. Kanyyli nipistää edelleen kädessäni mahdollisten komplikaatioiden varalta ja kätilöt pyysivät meitä soittamaan heti kelloa, mikäli olossani tapahtuisi joku muutos. On yö. Kello lähellä 01. Ava on jokin aikaa sitten viety pois ja olo on tyhjä. Kirjaimellisesti. Kokeilen vatsaani ja tunnen sen kadonneen. Ihan kuin unta, niin epätodelliselta se tuntuu.

Katkonaisen yön jälkeen heräämme kun aamupala tarjoillaan huoneeseemme. Puuroa ja leipää. Ruokahalu on tiessään. Aamun kätilö tulee tervehtimään ja kysymään mitä meille kuuluu. Hän kohtaa meidät todella kauniisti ja istuu penkille viereeni. Muistan hänen sydämellisen katseensa, se lämmitti. Itkettää. Minut tutkitaan ja kanyyli poistetaan. Pääsemme kotiin hiukan ennen puolta päivää. Molemmat ovat kotimatkan täysin ääneti. Siitä alkoikin koko surutyön pitkä taival, joka oli pahempi kuin osasin odottaa.

Hautaaminen. Ennen synnytystä olimme päättäneet hautaamistavan ja -paikan, jota sitten sairaalapastorin kanssa hoidimme eteenpäin heti seuraavana päivänä kuin kotiuduimme. Saimme aikataulun hautaamiselle ja päätimme milloin menemme hakemaan Avan kappelista. Sairaalapastori oli ihan mielettömän upea ja hoiti kaiken mahdollisen meidän puolestamme. Tuhkat siroteltiin ystävänpäivänä 14.2.2019. Helmikuun alussa järjestettiin kappelissa rukoushetki, josta veimme Avan krematorion kylmiöön ja mieheni nosti arkun kylmiön hyllylle. Tämä oli todella traumaattinen kokemus enkä tekisi sitä missään tilanteessa uudelleen. Tuossa surun vaiheessa oman lapsen jättäminen ”jääkaapin” hyllylle ja lukuisten arkkujen näkeminen sekä vahvan ruumiin hajun kokeminen oli liikaa.

Perinnöllisyyspoliklinikka. Pelottavin ja odotetuin tapaaminen perinnöllisyyspoliklinikalla oli vasta muutaman kuukauden päästä tapahtuneesta. Ennen synnytystä meistä otetut verinäytteet oli lähetetty tutkittavaksi, joista selvitettiin oliko mahdollisesti kyseessä joku periytyvä sairaus ja voisiko tämä osua kohdallemme uudelleen. Ja jos voisi, millä todennäköisyydellä. Näihin tutkimuksiin meni aikaa monia viikkoja ja odotimme geneetikon tapaamista kuin kuuta nousevaa. Kun sitten lopulta maaliskuun lopulla hänet tapasimme, saimme huokaista helpotuksesta. Kyseessä oli onneksemme vain huono tuuri. Tuskallisen pitkiä olivat kuitenkin ne viikot mitä jouduimme odottelemaan ja pelkäämään jäikö hän ensimmäiseksi ja viimeiseksi biologiseksi lapseksemme.

Patologin lausunto. Ava lähti ennen hautausta patologille avattavaksi ja tutkittavaksi. Haluttiin löytää syitä ja seurauksia tapahtuneelle. Lopulta patologin diagnoosi oli jopa pahempi mitä ultralla oltiin pystytty näkemään ja saimme vastaukset kaikelle tapahtuneelle. Ei jäänyt yhtäkään kysymysmerkkiä vaan hoitohenkilökunta kävi patologin lausunnon jälkitarkastuksessa kanssamme läpi niin laajasti kuin halusimme. Taas kerran oli yksi etappi saavutettu.

Perheterapeutti ja psykologi. Saimme suoraan synnytyksestä lähetteen TAYSiin keskustelemaan ja tällä perheterapeutilla kävimmekin muutaman kuukauden ajan säännöllisin väliajoin. Sitä kautta saatiin taas uutta näkökulmaa ja voimaa jaksaa arjessa. Myös ongelmakohtia ja vaikeita tilanteita käytiin läpi sekä mietittiin miten niistä selvittäisiin seuraavalla kerralla paremmin. Saimme paljon vinkkejä ja apua vaikeaan elämäntilanteeseen, jotta parisuhteemme pysyisi avoimena ja rakastavana. Hitsauduimme entistä tiukemmin yhteen ja huomasimme parisuhteemme kasvavan ja kehittyvän. Siitä tulikin niin vahva, ettei sitä mikään koskaan särkisi. Rakkaus kantoi eteenpäin. Olen käynyt myös yksin neuvolapsykologilla ja tapaamiset jatkuvat edelleen.

Kaikki tapahtuneeseen liittyvät käynnit sairaalalla päättyivät huhtikuun alussa ja koko homman sai laittaa vihdoinkin pakettiin. Tuo lähes kolmen kuukauden matka oli ihan mielettömän raskasta ja vaikeaa aikaa, joka kuljettiin sumussa. Viimeisimmän sairaalakäynnin jälkeen alkoi pikkuhiljaa haavat paranemaan ja arpeutumaan, eikä mieli voinut enää niin huonosti. Oli helpottavaa saada vihdoinkin koko asia päätökseen, mutta samaan aikaan myös haikeaa. Meidän lapsi oli kuvaannollisesti elänyt niin vahvasti harteillani nuo kuukaudet, ja sitten kun hänet olisikin saanut sieltä laskea alas, jotta saisin itsekin välillä hengittää – tuntuikin se käsittämättömän pahalta. Kuin unohtaisimme tyttäremme. Kuin hautaisimme hänet myös mielestämme, jos hän ei olisikaan keskustelun aiheena aamusta iltaan. Irti päästäminen oli vaikeaa, mutta lopulta myös se avain parempaan tulevaan. Irti voi päästää ilman että unohtaa.

Aina vaikeimpina hetkinä mietin tytärtäni ja mitä hän ajattelisi. Ehkä katselee meitä tuolta jostakin? Hymyilee ja hyräilee isovanhempiensa sylissä pilven reunalla? Haluaisinko hänen näkevän vahvan äidin, joka taistelee eteenpäin ja kääntää tämän kaiken voimavaraksi tulevaan vai haluaisinko hänen näkevän äidin, joka lakkaisi elämästä? Minä aion olla se vahva äiti, joskus kyynel silmässä, joskus lattian tasolla, joskus huutaen etten enää jaksaisi. Vahva äiti, joka aina kuitenkin lopulta nousee ylös. Kerta kerran jälkeen. Pyyhkii kyyneleet, katsoo haikeudella ja rakkaudella oman lapsensa kuvaa, hymyilee ja ottaa taas muutaman askeleen eteenpäin. Ikävä – se ei koskaan katoa. Mutta suru – se muuttaa muotoaan.