Promille

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi kuukautta kuolemasta. Siitä kammottavasta päivästä kun astelimme synnyttämään tietäen sen päättyvän surullisesti. Onneksi en tiennyt synnyttäessäni, kuinka pitkä prosessi ja mitä kaikkea lapsen kuolema pitää sisällään. Eilinen muistutti minua muullakin tavalla menetyksestä kuin vain päivämäärältään. Sillä eilen astelimme taas tuttuun tapaan TAYS:iin, tällä kertaa kuitenkin perinnöllisyyspoliklinikalle. 

Istuimme aamulla autoon ja ajoimme kohti sairaalaa. Sitä inhottavaa paikkaa, jossa saadaan aina vain huonoja uutisia. Sitä ahdistavan isoa rakennusta, jossa olemme ravanneet viimeisen kahden kuukauden aikana enemmän kuin elinvuosinamme yhteensä. Sitä paikkaa, jossa lääkärit katsovat myötätuntoisesti ja pahoittelevat tapahtunutta.  Nämä tutkimukset ja käynnit eivät pääty synnytykseen vaan siitä koko prosessi vasta alkoikin. Tuntuu vastenmieliseltä mennä taas kerran kuulemaan mitä heillä on meille kerrottavaa. Henkisesti valmistauduimme siihen, että mitään positiivista ei tälläkään kertaa tule. Pelottaa kohdata taas tilanne, jossa on kyse meidän tulevaisuudestamme. Ihan kuin Avan kuolema itsessään ei olisi jo tarpeeksi suuri asia kannettavaksi. Tänään saamme kuulla geenitestien tulokset ja niiden perusteella meille ehkä kerrottaisiin, että emme koskaan saisi elävää lasta.

Nousimme hissillä oikeaan kerrokseen ja soitimme ovikelloa. Hoitaja tuli avaamaan ovet ja toivotti iloisena tervetulleeksi. Minua ei hymyilyttänyt lainkaan. Olin kauhuissani. Ihan kuin odottaisi hirttosilmukka kaulassa sitä että tuoli vedetään lopullisesti jalkojen alta. Tai olisi pää pölkyllä odottamassa mestausta. Siinä tilanteessa ei hymyillä. Tapasimme ylilääkärin ja kävelimme vastahakoisesti huoneeseen. Tuntui että voimavaroja ei olisi lainkaan ottaa lisää p*skaa kannettavaksi. En kertakaikkiaan enää jaksaisi yhtään lisää.

Kävimme läpi monimutkaisia geenikarttoja ja hienoja nykyaikaisia tutkimuksia, joita meistä sekä tyttärestämme oltiin otettu. Kävimme tarkkaan läpi patologin lausuntoa ja katselimme sikiön rakenteista kuvia. Mietittiin syitä ja seurauksia tapahtuneelle. Kuultiin taas hienoja uusia lääketieteellisiä termejä ja yritettiin painaa kaikki mieleemme. Olisin purskahtanut itkuun jos en tämän parin kuukauden aikana olisi oppinut nielemään sitä suurintakin surua takaisin sisälleni ja olemaan korrekti, vaikka sisimässäni haluaisin vain huutaa. Koko parin tunnin tapaaminen meni lähinnä vain henkeä pidätellen ja odottaessa niitä huonoja uutisia. Niitä huonoja uutisia ei koskaan tullut.

Promille. Prosentin kymmenesosa. 1:1000. Yksi tuhannesta. Sellainen oli todennäköisyys, että vastaava osuu kohdalle. Mitään perinnöllistä ei löytynyt tai selitystä miksi juuri me. Emme kanna geenivirhettä tai muita perinnöllisiä sairauksia. Meidän kohdalle osui se surullisen kuuluisa huono tuuri. Se on ainut selitys, jonka saimme. Kuinkahan paljon on tällä viikolla lotossa jaossa? Taidan laittaa kupongit vetämään.

Kommentit (4)
  1. Olen pahoillani teidän menetyksestänne ❤️ Onneksi teiltä ei löytynyt perinnöllisiä aiheuttajia tapahtuneelle.

    Meidän poika kuoli viikon ikäisenä minun ja mieheni geenivirheen takia 14.6.2018. Emme tienneet aiemmin, että kannamme tällaista geenivirhettä. Sen todennäköisyys on Suomessa 1:50 000, mutta meille riski jatkossa on 1:4.
    Perinnöllisyyspoliklinikalla meille kerrottiin, että jokainen suomalainen kantaa useampaa eri geenivirhettä, mutta ne eivät tule ilmi, koska vaativat yleensä myös kumppanilta saman kantajuuden ja se on todella epätodennäköistä että molemmat kantavat samaa virhettä. Sen loton me valitettavasti voitimme.

    1. Syvimmät osanotot myös teidän menetyksenne johdosta. <3 Näin minäkin olen ymmärtänyt, että jokainen kantaa jotakin geenivirhettä, mutta on erityisen harvinaista (mutta mahdollista) että molemmat kantavat samaa. Tuo taakka on käsittämättömän suuri kannettavaksi. Olet kuitenkin mahtava esimerkki siitä, että tuon tiedon kanssa oppii jossain vaiheessa elämään. Edes jollain tapaa. Nöyrät kiitokset viestistäsi. Olet <3 !

  2. Sun katse on lempeän äidin katse 🙂(kun vertaa sun vuoden vanhoihin kuviin missä esiintyy nuori nainen)

    1. Voi kiitos❤️ Itsekin sitä huomaa eron kun katsoo vuoden takaisia kuvia.😊

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *