Sinun painajaisesi on minun todellisuuteni

Luulen jokaisen vanhemman pelkäävän jollain tasolla lapsensa menetystä. Luulen sen olevan jokaisen vanhemman pahin painajainen – haudata oma lapsensa. Menetyksen kokeneena en itse pysty kuvittelemaan mitään pahempaa.

Muistan kuinka raskausaikana näin paljon unia lapsestamme. Miltä hän näyttäisi, kuinka hän nauraisi, hänen syntymästään, rakkaasta miehestäni hänen kanssaan ja sen tunteen kun vain jotain rakastaa enemmän kuin mitään. Muistan sen kiintymyksen ja onnen. Näin myös unia hänen menetyksestään. Sen mielettömän ahdistuksen ja puristuksen kurkussa. Kun sitten vihdoinkin heräsin painajaisesta hysteerisenä itkien ja avasin silmäni, tunsin valtavaa helpotuksen tunnetta. Kuin koko kehon murskaava kivi olisi tippunut pois päältäni. Kuin olisin avomerellä hukkumaisillani ja viimeisenä hetkenä joku tarttuukin käteeni ja vetää pintaan.  Se olikin vain unta. 

Sitten tuli tieto. Tieto siitä, että lapsemme kuolisi. Istuin äitiyspoliklinikan tuolilla ja katsoin epäuskoisesti kätilöä ja erikoislääkäriä silmiin. Kuin eläisin jonkun muun maailmassa. Kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolisen silmin. Kosketan vatsaani. Tunnen voimakkaan potkun. Potku, joka ennen aiheutti mitä suurimman rakkauden tunteen koko kehoon – aiheutti aivan valtavan surun ja ahdistuksen. Sellaisen, jota en pysty edes kuvailemaan. Ne tuntuivat hyvästeiltä. Kello kävi. Odotin vain jonkun potkun olevan viimeinen. Se viimeinen ennen kuin kaikki päättyisi surullisesti.

Kuulen kätilön kysyvän: ”Kuinka haluaisitte haudata tyttärenne?” Tuijotan häntä edelleen epäuskoisena. Samaan aikaan tunnen tytön potkivan vimmatusti. Syke nousee. Kädet hikoavat. Katson miestäni. Kyyneleet valuvat ja tuntuu etten saa henkeä. Tekisi mieli huutaa raivokkaana kätilölle, että olisi hiljaa. Ettei sanoisi noita sanoja, sillä lapseni voisi kuulla ne. Tekisi mieli heittää tuoli jossa istun, heidän päälleen. Miksi kerrotte minulle näitä uutisia. Olen täynnä vihaa. Lapseni on edelleen hengissä. Kuinka ristiriitaiselta voi tilanne tuntua – tyttö liikkuu vatsassani iloisesti ja samaan aikaan suunnitellaan hänen hautajaisiaan. Mietitään tuhkataanko vai ei. Mietitään haluammeko oman hautapaikan vai ei. Ensimmäinen läheinen, jonka hautaan on oma tyttäreni. Kuullostaa naurettavalta. Ei tämä voi olla totta.

Menemme kotiin ja alkaa odotus. Ne päivät tuntuivat pitkiltä, kuin hidastetusta elokuvasta. Tulee ensimmäinen yö ja nukahdan. Kaikki onkin hyvin. Nään itseni synnyttämässä ja tyttöni rääkäisevän pontevasti. Itkemme mieheni kanssa onnen kyyneleitä. Koko kehon täyttää lämmin tunne. Silitän tyttöni poskea ja suukotan häntä otsalle. Olemme niin onnellisia, kuten lapsen syntymän jälkeen kuuluu ollakkin. Kaikki tuntuu kuin hyvältä unelta. Havahdun. Avaan silmäni. Tuijotan yön pimentämää seinää ja muistan. Ravistelen miestäni ja kysyn: ”Onhan se vain painajaista, että menetämme tyttäremme?” Ehkä saankin herätä taas siitä typerästä painajaisesta ja tajuta kaiken olevan paremmin kuin hyvin. Ehkä äskeinen hyvä uni olikin todellisuutta. Mieheni ottaa minut tiukasti syleilyynsä ja vastaa: ”Kulta, olen pahoillani…”

Minä herään jokaisena aamuna ja elän sinun painajaistasi. Sinä nukahdat illalla ja pelkäät uneksivasi minun todellisuudestani. Aamulla sinä heräät sellaiseen todellisuuteen, jollaisesta minä toivon näkeväni unta. Jotta edes pienen hetken, aivan pienen hetken – saisin hengähtää ja luulla tämän kaiken olevan vain painajaista. Sillä tästä painajaisesta ei kukaan minua ota kädestä ja vedä pintaan.

Follow my blog with Bloglovin

Kommentit (6)
  1. Otan osaa teidän suureen suruunne<3

    Me menetimme mieheni kanssa meidän esikoisen 2013 tammikuussa, koskaan lapsi ei kerinnyt kehittyä niin paljon, että olisimme tienneet hänen sukupuolen. Koskaan emme saaneet tavata. Viikkoja oli melkein 12, kun sain keskenmenon. Se elämän murskaava tapahtuma vei multa maton jalkone alta, enkä ole siitä täysin vieläkään toipunut. On käsittämättömän raasvataa kaivata ja rakastaa jotain jota ei ole koskaan tavannut niin paljon, että sen puolesta olisi valmis tekemään mitä vaan. Tai sen eteen, että hän voisi olla täällä. Jokainen äitienpäivä on edelleen tosi vaikea. Ne iloiset ja rakkauden täyteiset onnittelut instagramissa. Koska on minun vuoroni? Koska minulle tuodaan hoidossa piirretty piirros, jossa lukee ”maailman parhaalle äidille” ? En tiedä, tapahtuuko sitä koskaan.

    Olemme mieheni kanssa nyt lapsettomuushoidoissa. Sydämestäni toivon, että tämä olisi meidän aika. Kuusi vuotta, on tarpeeksi pitkä aika, kun syli on ollut tyhjä.

    1. Hei!❤️ Olen äärettömän pahoillani kokemastanne menetyksestä. Raskauden keskeytyminen syystä tai toisesta on aina mielettömän surullista ja toivon todella tarinasi perusteella että nyt vihdoinkin olisi teidän aika! ❤️ Tyhjä syli kuuden vuoden ajan on kohtuutonta. Olet kuitenkin upea nainen, kun olet jaksanut nämä vuodet taistella läpi. Jaksakaa uskoa tulevaan ja siihen päivään kun saatte sen oman pienokaisenne syliin!❤️

  2. Ani / Naked Truth
    8.3.2019, 13:49

    Voi Noora, hirveästi voimia. Itkin kun luin tätä tekstiä. En voi edes kuvitella kuinka kamalata tämä tilanne tuntuu, mutta olen varma että unelmat tosiaankin käyvät toteen. ❤️ Olen omassakin elämässäni huomannut, että niitä kaikista kamalimpia ja synkimpiä hetkiä seuraavat aina onnelliset hetket. Toivon kaikkea parasta teille. <3

    1. Kiitos lohduttavista sanoista!❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *