Viha

Seison keittiössä kädet puristuneina nyrkkiin. Kynnet painuvat kämmeniin aiheuttaen kipua. Huudan. Huudan niin lujaa, että naapurit varmasti kuulevat. Taas sain kuulla sen; onnelliset raskausuutiset. Koko keho tärisee ja tunnen olevani täynnä vihaa. Niin täynnä, että ensimmäistä kertaa synnytyksen jälkeen tunnen itseni vahvaksi. Olen vahva vain sen pienen hetken kun suru piiloutuu vihan alle. Käteni tarttuvat pöytään ja heitän sitä seinää kohti. Kukkaruukku tippuu lattialle ja mullat leviävät pitkin laminaattia. Karjun. Tuntuu etten pysty hallitsemaan itseäni vaan vihan tunne vyöryy ulos hallitsemattomasti. ”Miksi me emme saaneet onnellista loppua?? Miksi juuri minä jouduin synnyttämään kuolleen lapsen??” Tuijotan syvälle mieheni silmiin. Näen sen rauhallisen katseen ja rakkauden. Hän ojentaa kätensä ja romahdan lattialle. ”Kaikki järjestyy” kuulen sanottavan.

Kuva: Iris Ojalammi

Itken, itken ja itken. Kyyneleet vyöryvät voimalla leukaani pitkin aina kaulalle asti. Pelästyn omaa reaktiotani ja istun pienenä myttynä lattialla. Sellaisena epäonnistuneena surun rikkomana luisevana kasana, jota en kenenkään haluaisi näkevän. Sellaisena itseensä pettyneenä, heikkona ja hauraana lapsensa menettäneenä äitinä, jota muut kutsuvat vahvaksi. Äitinä, jolla on niin suuri suru harteillaan ettei sitä pysty aina käsittelemään haluamallaan tavalla. Haluaisin olla hieno ja kaunis esimerkki surun käsittelyssä. Todellisuudessa huutoitken kotona räkä poskella ja yritän parhaani mukaan selviytyä tunnekuohusta toiseen. Ei kovin kaunista katsottavaa siis. Surussa on erilaisia vaiheita ja tällä hetkellä suru purkautuu vihan kautta ulos.

Kuva: Iris Ojalammi

Koen huonoa omaatuntoa etten pysty olemaan onnellinen toisten puolesta. Yritän ajatella ettei se ole minulta pois, muiden saadessa lapsen terveenä ja elävänä käsivarsilleen. Eihän se olekaan. Mutta toisten onni muistuttaa minua meidän epäonnesta. Kuinka meidän onni riistettiin niin salakavalasti ja kuinka minä lopulta pitelin jo hiukan kylmettynyttä lastamme sylissäni. Katson niitä muiden punakoita vastasyntyneitä ja mietin meidän kuoleman värjäämää omaamme. Siinä hetkessä ymmärtää kammottavalla tavalla elämän rajallisuuden. Toisaalta yritän ajatella, että ehkä kahdeksan viikon kuluttua ei tarvitse olla vielä parhaimmillaan. Että kahdeksan viikon kuluttua ei ehkä kuulukaan olla onnellinen muiden puolesta. Että saan juuri tässä kohtaa tuntea juuri niin kuin tunnen ja saan olla itselleni armollinen. Viisasta läheistäni lainaten; Sen aika tulee vielä, kun osaat olla onnellinen myös muiden puolesta. Ensiksi täytyy vain osata olla onnellinen omastaan. Ehkä annan itselleni anteeksi ja taputan itseäni selkään. Olen hyvä juuri näin.

Kommentit (10)
  1. Ihan raastaa sydäntä ja mieltä lukea sun tekstejä. Maailman isoimmat tsempit ja voimat haluan lähettää teille <3 En voi kuvitellakkaan mitä käyt läpi.

  2. Voimia teille niin paljon. <3 En voi kuvitella miltä tuntuu, mutta haluan toivoa teille kaikkea hyvää ja jaksamista. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *