Viisi kuukautta lapsen kuolemasta

Tässä kuoleman jälkeisessä pyörityksessä on tullut elettyä huomenna tasan viisi kuukautta. Kirjoitin tänne ensimmäisen postauksen viisi viikkoa kuoleman jälkeen. Silloin nuo viikot tuntuivat ikuisuudelta, mutta nyt viisi kuukautta kuolemasta – aika tuntuukin menneen nopeasti.

Kuva ja meikki: Iris Ojalammi

Istun kahvilassa ja kuuntelen viereisessä pöydässä olevan naisen hehkutusta raskaudestaan. Hän on raskausviikolla 14. Hän iloitsee pian lähenevästä rakenneultrasta, jossa pääsee näkemään vauvan sukupuolen. En voi sille mitään, että nuo sanat särähtivät korvaani. Tuo rennon letkeä ilo ja onni tuntuu kaukaiselta. Rakenneultra voi joissakin tapauksissa paljastaa kuolemaan johtavan rakennepoikkeavuuden, eikä sitä ole suunniteltu sukupuolen näkemistä varten. Se on pahimmillaan elämän hirveimpiä hetkiä – kuten meillä. Tuolta rakenneultraushuoneesta poistuessa minä haukoin happea ja rojahdin mieheni syliin voimattomana. Sukupuolella ei ollut siinä tilanteessa mitään merkitystä. Minulta vietiin koko loppuelämäksi tuo hölmön huoleton ja iloinen raskausaika. En pysty mahdollisissa seuraavissa raskauksissani koskaan nauttimaan. En pysty iloitsemaan tai kuvittelemaan elävää lasta käsivarsillani. Muiden tulevien äitien suunnitellessa ristiäisiä, minä suunnittelen toisen lapseni hautajaisia. Pohdin minkä väriset kukat tällä kertaa asetellaan arkun päälle. Olen kateellinen niille, jotka saavat nauttia raskaudestaan ilman huolta lapsen menetyksestä. Olen kateellinen niille, jotka eivät ole joutuneet menettämään lastaan. En haluaisi tietää miltä se tuntuu. 

Kuva ja meikki: Iris Ojalammi

Olen välillä aivan älyttömän väsynyt olemaan lapseton äiti. Se epäonnistunut nainen, joka menetti lapsensa. Kaipaan ihan hurjasti sitä aikaa, jolloin en ollut vielä raskaana. Katselen kuvia itsestäni viime kesältä ja nään silmistäni sen vilpittömän onnen. Nykyisin silmiäni koristaa kymmenet juonteet valvottujen öiden ja satojen itkujen vuoksi. Haluaisin olla taas se iloinen Noora. Haluaisin uskoa vakaasti ettei minulle tapahtuisi mitään niin kamalaa kuin oman lapsen menetys. Nyt uskon ettei mitään muuta koskaan minusta synnykkään kuin kuolleita lapsia. Olen kuolleiden lapsien synnytyskone. 

Minusta tuli vahva ilman vaihtoehtoja. Niitä ei ollut, eikä niitä annettu. Vahvuus piti löytää jostain sisältä vaikka tuntui ettei sitä ollut. Muutama viikko synnytyksen jälkeen katselin peilistä omaa hahmoani, kuorta, joka oli itkenyt viimeiset viikot ympäri vuorokauden. Mietin että miten tuo hauras olento voisi jaksaa tästä eteenpäin. Ja niin vain pelkällä päättäväisyydellä ja sisulla jaksoin. Hetki kerrallaan, päivä kerrallaan ja asia kerrallaan. Itkua, raivoa, huutoa, epätoivoa ja tuskaa. Kuitenkin välissä ripaus rakkautta, iloa ja onnen hetkiä. Siitä on surutyö tehty.

Kuva ja meikki: Iris Ojalammi

Avan menetys teki minut tietoisemmaksi kuolemasta. Jonain päivänä omakin elämä päättyy ja olen päättänyt tehdä jokaisesta päivästä elämisen arvoisen. Olen kuitenkin nykyään jo äärimmäisen onnellinen. En ikävöi Avaa päivittäin enkä edes viikoittain. Suru ei pidä minua enää vahvasti otteessaan vaan se puristaa sisintäni vain ajoittain. Pääosin olen onnellinen ja rakastunut, kiitollinen sekä toiveikas. Välillä osaan jo nauraa elämälle – se vei minulta lapsen eikä saanut minua kaadettua. 

Kommentit (12)
  1. Olen todella pahoillani teidän puolesta! Itkin lukiessani tarinaanne ja kaikki tunteet tulivat uudestaan pintaan. Meille kävi mieheni kanssa ihan samalla tavalla kuin teille. Menetimme tyttäremme myös raskausviikolla 22 ( jopa melkein samasta syystä). Siitä on nyt jo yli kuusi vuotta aikaa ja tänään itse asiassa olisi ollut tyttäremme laskettu aika. Tänään hän olisi jo kuusi vuotta! Olen käynyt läpi kaikki samat tunteet kuin sinäkin surusta,vihasta aina katkeruuden tunteeseen asti. Miksi juuri meille piti käydä näin? On hyvä käsitellä asiat , jotta pääsee eteen päin eikä jää ikuisesti katkeraksi. En koskaan kommentoi mitään, mutta nyt halusin laittaa viestiä. Halusin kannustaa teitä yrittämään uudelleen kun olette siihen valmiita, vaikka ajatus nyt ehkä tuntuu vielä vieraalta. Me saimme ihanan pojan sen kaiken kamaluuden jälkeen. Nyt meillä on kaksi tyttöä, yksi enkelityttö ja pieni poika. Kirjoitat tosi kauniisti vaikeasta aiheesta. Voimia sinulle ja miehellesi! 💕

    1. Hei ja kiitos viestistäsi!❤️ tarinasi kuullostaa kovin samanlaiselta kuin meillä. Ihana kuulla teille siunaantuneen myös eläviä lapsia❤️ Olet upea ja vahva nainen joka on vaikeuksista huolimatta päässyt eteenpäin. Kiitos kun kirjoitit❤️

  2. Voimia! Me olemme menettäneet 3 lasta hyvin eri vaiheissa raskautta. 4 lapsemme nukkuu vieressäni ja on kohta jo 1,5 vuotias terve ja iloinen lapsi. Hänellä oli alussa hengityskatkoksia ja selvisi vauva-ajasta kätkyhälyttimen ansiosta, vanha suositus sille. Nyt odotan 5 lasta ja raskautta ei ole oikein ehtinyt edes miettimään, mahdollinen menettekin jo helpompi hyväksyä,kun on jo 1 lapsi. Toivottavasti teilläkin asiat järjestyvät.

    1. Voi kiitos! ❤️ Ja paljon onnea raskauden johdosta. Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti ja lapsenne saa pikkusisaruksen vierelleen!❤️ Raskas polku on teilläkin ollut kuljettavana mutta upeaa nähdä sinun jatkaneen elämää eteenpäin. Lohdullista❤️ Voimia raskauteen!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *