Viisi viikkoa synnytyksestä

Lauantaina tuli kuluneeksi viisi viikkoa synnytyksestä. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus ja samaan aikaan tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen.Tunteet ovat aaltoilleet pohjattomasta surusta silmittömän vihan ja syvän epätoivon kautta katkeruuteen. Olen elänyt sellaista tuskaa tuntien, joka hetki hetkeltä tuntuu syövän sisintäni todella raa´alla tavalla, jättäen tilalle vain tyhjyyden. Olen hävennyt kehoani, tuntenut riittämättömyyttä etten pystynyt sinua suojelemaan kohdussani. Kysynyt itseltäni tuhansia ja tuhansia kysymyksiä, saamatta niihin koskaan vastauksia. Miettinyt katkerasti miksi menetys osui meidän kohdalle, miksei jonkun muun? Olen itkenyt niin paljon, ettei kyyneliä enää muodostu. Sytyttänyt joka lauantai kynttilän ja huutanut raivoisasti ikävää. Maannut maassa muistolehdon edessä, kun jalat eivät enää surulta kantaneet. Kaivannut luoksesi niin paljon, että toivoin myös omaa kuolemaani.

Olen myös kohdannut kysymyksen: ”Onko sinulla lapsia?” ja miettinyt muutaman sekunnin vastaustani, jottei kysyjälle tulisi epämiellyttävä olo. Miettinyt voinko kertoa rehellisesti olevani äiti, joka on menettänyt lapsensa. Piiloutunut kotiin, jotta ei tarvitsisi nähdä niitä kiusallisen myötätuntoisia katseita muiden kasvoilla. Niitä sääliviä katseita, jotka muistuttavat minua joka hetki tyttärestämme. Olen myös pelännyt tavata ihmisiä, jotta minun ei tarvitsisi jokaisena hetkenä puhua aiheesta. Olen pohtinut tekeekö tämä asia minusta huonomman ihmisen? Olenko eriarvoisessa asemassa niiden äitien kanssa, joilla on lukuisia eläviä ja terveitä lapsia? Miettinyt miksi minua ei uskalleta kohdata tai puhuessaan katsoa silmiin. Pelätäänkö, että tartutan kuolemaa?

Kuva: Iris Ojalammi

Minusta tuntuu tämän aiheen olevan tabu ja siitä ei saisi julkisesti puhua. Lapsen kuolema pitäisi pitää oman kodin kynnyksen sisäpuolella eikä jakaa julkisesti. Avoimmuutta paheksutaan, sillä kuolema pelottaa. Kuolleesta lapsesta ei saisi puhua, jottei niille jotka eivät edes lapsen menetystä ole kokeneet tulisi paha olo. Jotta raskaana olevia ei alkaisi pelottaa. Jotta vastasyntyneen äiti ei murehtisi turhaan. Itse aion puhua kuten nekin äidit, jotka jakavat lapsistaan suloisia kuvia. Miksi minun lapseni olisi vähempiarvoinen? Siksi koska hän on kuollut? Me rakastamme häntä edelleen. Koko loppuelämämme. Hän on meidän lapsemme, on hän sitten kuollut tai elävä.

Voiko lapsesi kuolema osua kohdallesi? Kyllä. Kuinka suuri todennäköisyys siihen on? Häviävän pieni, mutta mahdollinen. Suomessa syntyy vuosittain noin 60 000 lasta, joista noin 240 kuolee kohtuun. Synnytyksen aikana kuolee noin 10 lasta vuosittain. Tämän lisäksi noin 300 perhettä päätyy vuosittain geneettiseen raskaudenkeskeytykseen vakavan sikiöpoikkeavuuden perusteella. Lähes 600 perhettä palaa sairaalasta tyhjin sylein kotiin hartioillaan elämän suurin suru. Menetys voi osua kenen tahansa kohdalle.

Kuva: Iris Ojalammi

En koskaan vaihtaisi raskauttani jonkun muun kanssa. En koskaan vaihtaisi lastani toiseen, vaikka synnytinkin kuolleen lapsen. Hän on minun lapseni ja hänet oli meille tarkoitettu. Hänen kuului syntyä juuri meille. Olen ylpeästi äiti, joka taisteli rohkeasti läpi synnytyksen tietäen niiden olevan hyvästit. Olen ylpeästi äiti, joka saattoi tyttärensä aina kohdusta krematorion kylmiöön saakka. Olen ylpeästi äiti, joka huudahti lapsen syntyessä rakastavansa lastaan ja suukottaen häntä otsalle. Olen ylpeästi äiti, joka silitti hiljalleen viilenevän tyttärensä kättä, samalla kertoen ettei ole mitään hätää. Olen äiti, joka tunnusteli lapsensa vaaleita kulmakarvoja yrittäen painaa jokaisen tytön kauniin piirteen syvälle mielen syövereihin. Tätä tuskaa  jota koen, ei voi ymmärtää ennen kuin hautaa oman lapsensa. Tuskaa siitä kun synnytyksen jälkeen saat pitää lastasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sylissäsi. Sitten suljet arkun kannen ja tiedät kaiken olevan lopullista. En enää koskaan saa häntä lähelleni. En enää koskaan voi ihailla hänen kauneuttaan. En koskaan nää hänen nauravan, itkevän tai sanovan: ”äiti”.

Aamuisin minä herään maitolammikosta ja muistan ettei ole lasta jota ruokkia.

Kommentit (10)
  1. Kiitos, kun kirjoitat näitä tunteitasi sanoiksi ja teet julki tämän vanhemmuuden. Tärkeä läheiseni kamppailee juuri samojen kokemusten kanssa. Läheistä tukiessa helposti sotkeutuu myötätuntoon ja lopulta unohdukseen ja tulee sanottua noita helppoja ja tyhmiä lausahduksia, jotka kuulijaa satuttavat ja suututtavat. Kiitos, että tässä blogissa kirjoitat myös kuuntelemisen ja läsnäolon tärkeydestä.
    Olin asiakkaasi 3 vuotta sitten ja silloin teit minuun ja mieheeni ammattinaisena todella suuren vaikutuksen.
    Olet vahva Nainen ja vahva Äiti!

    1. Ihanaa kun löysit blogiini! Olen yrittänyt kirjoittaa ajatuksiani ylös niin, että myös menetyksen kokeneen läheiset saisivat sieltä poimittua joitakin vinkkejä, mitkä voisivat auttaa. Jos läheisesi kaipaa vertaistukea, voi blogin lukeminen olla myös helpottavaa. Ja minulle saa myös laittaa viestiä. Muistan teidän ihanan perheen todella hyvin. Toivottavasti joskus vielä törmäämme työn tai jonkun muun merkeissä! <3 Upea sinä!

  2. Kiitos kauniista ja koskettaavasta blogista. Paljon voimia teidän suruunne <3

    1. Voi kiitos paljon Iida❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *