Voiko suruun kuolla?

Tyttäremme on juuri syntynyt. Makaan sairaalasängyllä ja avaan silmäni. Siinä hän on. Ehdottomasti kaunein ja rakkain asia maailmassamme. Kätilö pitää tyttöä hiljaa käsissään. Kaikki huoneessa ovat ääneti. Ei kuulla lapsen ensimmäistä itkua. Ei onnitteluja. Ei koeta ensi-imetystä. Ei ihmetellä maailmaan syntynyttä uutta elämää. Minä synnytin kuolemaa. Huone tuntuu muistikuvissani hämärältä. Käteni hapuilevat tyttöä kohti kuin luonnostaan. Joku alkukantainen vaisto puskee läpi ja tunnen käsittämättömän suuren tarpeen saada tyttäreni lähelleni. Kätilö nostaa hänet rinnalleni. Katson tyttöä ja purskahdan itkuun. Hän on niin täydellisen ja hauraan näköinen. Mutta hän ei ole enää täällä. Me vanhemmat otimme suuren surun kantaaksemme, jotta sinulla rakas olisi hyvä olla. Jotta sinun ei tarvitsisi kärsiä. Sydämeni tuntuu repeytyvän rinnasta ulos ja haluaisin juosta karkuun. Pakokauhu ottaa vallan. Jos juoksisin tarpeeksi kauas pois, loppuisiko tämä maanpäällinen helvetti? Näen kun isäsi nostaa sinut arkkuun ja suljemme yhdessä kannen. Muistan ajatelleeni etten koskaan selviäisi tästä.

Kotiudumme sairaalasta. Taksi ajaa kotiovellemme. Astumme ovesta sisään ja mieleni valtaa tyhjyys. Mukanamme ei ole sinua turvakaukalossa tyytyväisenä nukkumassa. Mukanamme ei ole sitä mieletöntä iloa ja onnea. Kaapit on siivottu tavaroistasi ja hyllyt ovat tyhjillään. Huudan tuskasta, sillä minuun sattuu. Suru puristaa sisintäni kasaan aiheuttaen jo fyysistä kipua. Lyyhistyn itkemään lohduttomasti ja ajattelen etten jaksa edes hengittää. Haluan takaisin Avan luo, jos edes kerran saisin vielä pitää häntä sylissäni ja suukottaa. Tiedän ettei se ole enää mahdollista, en saisi enää koskaan tuntea sinua lähelläni tai silittää poskeasi. Kaikki on niin lopullista. Tunnen olevani täynnä surua. Kuin tyhjä kuori, jonka sisällä en haluaisi elää. Vaistomaisesti silitän vatsaani vain muistaakseni ettei siellä ole enää ketään. Tuntuu kuin jokainen solu kehosta olisi täytetty loputtomalla tuskalla. Sellaisella tuskalla, jota en haluaisi loppuelämääni kantaa. Enkä tiedä jaksaisinko.

Astumme kappeliin sisään. Ikkunasta paistaa aurinko ja huone kylpee valossa. Näen sinut. Pienen arkkusi. Pappi katsoo meitä lempeästi. Puristan tiukasti kädessäni sinulle tuotuja kukkia. Romahdan isäsi syleilyyn. Olen varma, että nyt kuolen. Kuolen suruun. Tätä kipua en enää kestä. Näin pieniä arkkuja ei edes kuuluisi olla. Kaikki tuntuu niin epäreilulta. Samaan aikaan joku synnyttää elävän lapsen ja saa hänet syliinsä. Me saamme sinun arkkusi kantaaksemme ja nousemme autoon. Toiset vievät lapset kotiinsa, me viemme lapsemme tuhkattavaksi. Toiset sytyttävät kynttilän kasteen merkiksi, me sytytimme kuolemalle. Toiset heräävät lauantaisin ja lähtevät lastensa kanssa ulkoilemaan. Me kävelemme hautausmaalle, jotta pääsisimme mahdollisimman lähelle sinua.

Tänään on kulunut seitsemän viikkoa kuolemastasi. Olen huomannut miten syvää suru voi kauheimmillaan olla. Olen myös huomannut ettei siihen voi kuolla. Kun en ole jaksanut enää edes hengittää, olen huomannut kehoni tekevän sen puolestani. Kun en ole enää jaksanut nousta sängystä ylös, olen siihen taas seuraavana päivänä pystynyt. Kun ruoka ei ole enää maistunut, jossain vaiheessa on vain ollut pakko syödä. Ja kun on tuntunut etten enää jaksa, olen rohkeasti antanut itseni olla heikko ja hauras. Antanut mieheni ja läheisten auttaa. Koska kukaan, ei kukaan, ole niin vahva että jaksaisi lapsen kuoleman yksin kantaa.

Kommentit (8)
  1. Voimia ja rakkautta… Tilanteessa, jossa ei varmasti mikään tunnu lohduttavalta – tämä kaunis, keveä sielu ei ehkä ollut valmis kohtaamaan tämän maailman vielä niin kovin karkeaa ja raskasta energiaa. Olet upea nainen eikä tämä kauhistuttava kokemus vähennä arvoasi äitinä, naisena.

    1. Kommenttisi sai minut itkemään. <3 Kiitos kun pidät minua samanarvoisena äitinä! <3

  2. Olen aivan valtavan pahoillani.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *