Yksi etappi saavutettu

Kun raskaustesti näyttää positiivista, alkaa tuleva äiti pohtimaan milloin on laskettu aika. Tuota päivää odotetaan kuin kuuta nousevaa ja sen perusteella lasketaan raskaudenaikaiset tutkimukset. Niin tein minäkin. Tyttäremme laskettu aika tuli ja meni. Vauva syntyikin kuolleena jo tammikuussa  ja syli on edelleen tyhjä. Kasvaneen raskausvatsan tilalla on vain loputun suru ja tuska. Meidän elämän piti mullistua lapsemme syntymän myötä ja kesästä 2019 piti tulla elämämme paras. Kyllähän meidän elämä mullistuikin. Mutta todella eri tavalla kuin ajattelimme.

Odotin tuota maagista päivää Avan kuoleman jälkeen. Se tuntui seuraavalta etapilta joka pitäisi pystyä kohtaamaan. Siihen päivämäärään asti pitäisi ainakin jaksaa. Silloin voisi taas tarkastella omaa olotilaa ja pohtia mihin suuntaan oma vointini on mennyt. Surutyö vie aikaa ja ennenkaikkea voimia. Pitäisi antaa ajan rauhassa kulua ja olla itselleen armollinen. Hyväksyä ettei paha olo ehkä poistukaan muutamassa kuukaudessa, vaan pitäisi katsoa kehitystään pidemmällä aikavälillä. Ottaa surusta toipuminen samalla tavalla kuten treenaisi tavoitteellisesti maratoniin ilman minkäänlaista lähtökuntoa. Joinain päivinä treeni kulkisi erittäin hyvin ja toisena päivänä jo muutaman kilometrin jälkeen hapottaa. Alkuun juoksukuntoa ei ole lainkaan ja puolen vuoden päästä sitä huomaisi juoksevansa jo hymyillen.

Maratoniin tarvitaan asennetta, voimaa ja periksiantamattomuutta. Aivan niitä samoja asioita, mitä itsestäni kaivan esiin päivittäin. Minä treenaan omaa henkistä kuntoani loppuelämääni varten. Jotta olisin valmis omaan elämänmittaiseen maratoniin lapsen kuolema harteillani. Jotta pystyisin kohtaamaan elämän vastoinkäymiset vahvempana kuin koskaan. Matkalle tulee varmasti lukuisia takapakkeja ja vastoinkäymisiä, joista on vain painettava hampaat irvessä eteenpäin. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kehittyisi. Se tarkoittaa, että otan yhden askeleen taaksepäin, jotta osaisin ottaa taas kaksi eteen.

Lasketun ajan ympärillä tyttäremme oli mielessäni paljon enemmän kuin edeltävinä viikkoina. Raskaana olevat ja juuri lapsensa synnyttäneet sattuivat minuun todella kovasti. Elämän epäreiluus sattui juuri silloin eniten kuin koskaan. Ja onhan se luonnollista, sillä myös meillä piti olla vauva sylissä. Nyt katson ympärilleni ja näen kaikkialla onnellisia perheitä kasvavine vatsoineen. Se sattuu ja lujaa. Olemmehan mekin mieheni kanssa todella onnellisia yhdessä ja meillä on toisemme, mutta lapsensa menettäminen jätti suuren aukon perheeseemme. Sitä yritämme epätoivoisesti täyttää kaikella muulla ja jakaa tätä ylitsepursuavaa rakkauden määrää toisillemme.

Meille ei syntynytkään vauvaa. Meille syntyi ääretön määrä rakkautta, huolenpitoa ja toivoa. Meille syntyi entistä tiiviimpi parisuhde, luottamus ja kumppanuus. Meille syntyi poikkeuksellisen vahva henkinen yhteys ja ajatus tulevasta. Me tulemme selviämään kaikesta yhdessä. Käsi kädessä. Toisiimme nojaten.

Kommentit (2)
  1. Löysin eilen blogisi ja osan luin jo eilen. Nukkumaan mennessä kysyin mieheltä, että kummin päin meille on käynyt, onko raskaudenkeskeytys ja lapsen menetys yhdistänyt vai erottanut. Olimme samaa mieltä, että kokemus on ennemmin yhdistänyt. Tällä viikolla olisi ollut laskettu aika, mutta joku päätti toisin.. Kiitos kun jaat ajatuksiasi ja tunteita, niin tuttuja itsellekin. Voimia elämässä eteenpäin sinulle ja kaikille vastaavan kokeneille ❤

    1. Syvimmät osanotot myös teille.❤️ Ihana kuulla kuinka myös teitä lapsen menetys lähensi. On tärkeää kääntää se voimavaraksi kaikella tapaa millä ikinä pystyykään.❤️ kiitos kun luet ja kommentoit. Vertaistuki on ensiarvoisen tärkeää. Paljon voimia ja aurinkoista kesää teille!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *