Ladataan...
Lastentarhaaja

Vuosi lähenee loppuaan ja juuri nyt on käynnissä se kaikista vaikein tehtävä, eli lahjojen antaminen päiväkodin työntekijöille. 

 

Voiko antaa jotakin käytännöllistä ja työhön liittyvää? Juttelin ystäväni kanssa hänen huolestaan, että heidän lapsen päiväkodissa työntekijöillä ei ollut kunnon sadevaatteita. Toki se on aikuisen oma valinta olla ostamatta Tigerista sadeviittaa ja kastua sateessa, mutta kunnon kamat maksavat. Voisiko heille antaa vaikka lahjakortin Partioaittaan ilman, että se näyttää hyväntekeväisyydeltä? Itse olen käytännön lahjojen ystävä ja päiväkodin henkilökunta joutuu laittamaan paljon rahaa lämpimiin ja vedenpitäviin vaatteisiin. 

 

Yhdeltä perheeltä melko suuren summan saaminen tuntuisi erikoiselta, mutta jos se tulisi koko jengiltä niin en ehkä ahdistuisi. Tällaisen lahjan antajalla ja saajalla on todennäköisesti pidempi historia ja tiedetään toisesta jo muitakin asioita, kuin söikö ja nukkuiko lapsi päivän aikana. Vaikka päiväkodin henkilökunnan kirjo on valtava, siitä olen olen aivan varma, että kukaan ei odota rahallisesti näin arvokasta lahjaa. 

 

Veljeni lasten päiväkodissa vanhempaintoimikunta hoitaa kaikki lahjat. Vanhemmilta veloitetaan X euroa joka vuosi ja niillä rahoilla ostetaan lahjat koko henkilökunnalle. Tykkään tästä stressittömästä tavasta hoitaa lahjat. Siellä on annettu mm. leffalippua, teatterilippua, viiniä ja suklaata. Itse pidän kaikesta aineettomasta ja syötävästä. Jollakin saattaa olla sanottavaa viinistä, mutta senhän voi aina tarjota vaikka vieraille, jos ei itselle maistu. Erään ystäväni lapsen päiväkodissa oli tullut ongelma siitä, että lahjapulloa ei saisi säilyttää päiväkodissa edes sitä yhtä päivää, koska se on sitä Herra Alkoholia. Jotenkin ihan käsittämätöntä saivartelua. Miettikää nyt, että jollakin on aikaa tällaisenkin asian miettimiseen. Ihan kuin se hyvä punaviinipullo (joka sopii kivasti pataruokien kanssa) turmelisi jonkun lapsen mielen sieltä Merjan vaatekaapista. 

 

Tärkeintä lahjassa on, että se on antajansa näköinen. Jos tykkäät tehdä käsitöitä, sukat ovat erinomainen lahja. Jos tykkäätte askarrella, tehkää kaunis kortti. Jos teillä on kiire, Teboililta ostettu konvehtirasia on erittäin hyvä. Jos ette vietä joulua, mukavan loman toivotus on kiva. Mikäli on rahallisesti tiukkaa, hyvän joulun toivotus ei maksa mitään. Mikäli ette anna lahjaa, kukaan ei edes huomaa. 

 

Tiedän, että tämä kuulostaa just sellaiselta lastentarhanopettajan “lapsen hymy on tärkein”-tyyppiseltä nöyristelyltä, että älkääs nyt niiden lahjojen kanssa, minähän tässä vain kutsumustani toteutan. Kuitenkin parhaat saamani lahjat ovat itsetehdyt tumput, pieni (todella hyvä Bodyshopin) käsirasva, suklaa ja kortti, jossa kiitettiin kauniisti lyhyestä, mutta merkityksellisestä kaudesta. Nämä kaikki siis eri perheiltä. Me tarvitaan ulkona tumppuja, töissä kädet kuivuu, suklaan voi aina viedä kahvihuoneeseen (minähän en vie, vaan syön itse) ja kortti on vieläkin tallessa.

 

Minä rakastan juhlia ja lahjoja. Ei ole niin pientä juhlaa, etteikö sitä voisi juhlia. Päiväkodissa korostuu entisestään se, että oikeasti ajatus on tärkein. Se lapsen tekemä kortti on aivan ihana, joulukukat on kauniita, suklaa on hyvää ja se hamahelmistä tehty koru on kädessäni aivan varmasti heti seuraavana päivänä. 

 

Hyvää joulua ja lopeta stressaaminen just nyt! 

Ladataan...

Ladataan...
Lastentarhaaja

Minua pyydettiin yhden postauksen kommenteissa kirjoittamaan erityislapsista. Jäin pohtimaan, että miltä kantilta lähestyisin aihetta. Siksi tässä postauksessa vähän kesti.

 

Päällimmäinen ajatus on, että mielestäni lastentarhanopettajakoulutuksessa paneudutaan aiheeseen yllättävän vähän. Olikohan meillä ihan muutama hassu kurssi erityispedagogiikkaa ja erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamista. Sivuainevaihtoehtoja on niin monta, että kaikki ei kuitenkaan opiskele erityispedagogiikkaa extrana. Suurin osa valitsee esi- ja alkuopetuksen ja sitten me hörhöt valitaan esimerkiksi kuvataide. Nyt jälkikäteen ajatellen olisin valinnut toisin.

 

Uuteen ryhmään mennessäni en pidä siitä, että minulle annetaan lasten paperit ensimmäisenä käteen. Mielestäni silloin minulla ei ole mahdollisuutta tavata lasta itsenään, vaan väkisin ne luetut tekstit jäävät kummittelemaan. Jos ryhmässä ei ole mitään ihan dramaattista, niin haluaisin viettää kaksi viikkoa lasten kanssa ja sitten vasta avata kansiot. Minusta on ikävä kuulla ensimmäisenä lapsen haasteista, koska sitten minun alitajuntani alkaa väkisin etsiä niitä lapsen käytöksestä. 

 

Inhoan muutenkin diagnoosien ilmoille heittelyä. Meidän lastentarhanopettajien ei kuulu diagnosoida. Me havaitsemme ja hankimme apua yhdessä erityislastentarhanopettajan ja vanhempien kanssa. Minusta on äärimmäisen vastuutonta pihalla puhua porukalla, että no joku ADHD tuollakin ihan varmasti on. Nämä jutut jäävät elämään ihmisten mieliin ja muuttuvat todeksi.

 

Kaikissa ryhmissäni on ollut erityislapsiksi laskettavia lapsia. Kaikkien haasteet olivat ns. pehmeitä. En ole kohdannut suoraa aggressiivisuutta, muuta kuin naapuriryhmien lasten osalta ja lomapäivystyksessä. Meillä on ollut enemmän puhumattomuutta, jumiutumista ja muutoksista ahdistumista. Kaikki kuitenkin sellaisia, että heitä kaikkia odottaa erilainen, mutta hyvä elämä. 

 

Minun on aina ollut helpompaa hillitä ja hidastaa vilkkaita lapsia. Herkkien ja jumiutuvien lasten kohtaaminen on ollut haasteellinen oppimiskokemus. Missä kohtaa on hyvä yrittää vähän puskea, milloin keventää? Välillä lapsi on toiminut pitkään niin hyvin, että olen unohtanut olla herkkänä ja sitten on taas törmätty. Joskus ihan tavallinen kysymys tai puolapuille kannustaminen voi olla ihan liikaa. 

 

Vanhempien kohtaaminen on ollut kohdallani helppoa. Varmaan siksi, koska he ovat olleet päiväkotisysteemissä jo jonkun aikaa. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi tuomassa erityistä lastaan ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Voisin kuvitella, että heitä huolettaa muita enemmän se, että näkeekö nämä ihmiset minun lapseni? Osaavatko he nähdä myös haasteiden läpi? Olen huomannut, että erityislasten vanhempien kanssa kommunikoinnin merkitys vaan kasvaa. Pitää puhua, kertoa ja kuvailla. Pitää toiminta entistäkin läpinäkyvämpänä. Näin on mahdollista saavuttaa luottamus siitä, että me täällä todella yritämme parhaamme. Olen myös pistänyt merkille, että lähes kaikilla vanhemmilla, erityisyydellä tai ilman, on sama huoli. Onko lapsellani kavereita, eihän hän ole yksin? Vaikka tapaamieni erityislasten vanhemmilla olisi paljon kysymyksiä, melkein aina tuo on se keskeisin.

 

Olen avoimuuden ja sujuvan viestinnän lähettiläs. Kuitenkin kirjoittaessani kouluun lähtevien eskareiden papereita, minulla heräsi huoli. Mitä jos tämä kirjoittamani paperi sinetöikin lapsen seuraavat 6 vuotta? Jos kirjoitan, että haasteita siinä tai tässä, kantaako hän ikuisesti sitä leimaa otsassaan? Tottakai haluan luottaa tulevien opettajien ammatillisuuteen, mutta ennakkoluulot muodostuvat välillä varkain. Mitäs kun opettaja saa toisesta lapsesta yhden A4 verran tekstiä ja toisesta väitöskirjan verran? Vaikka vastustankin tietojen pimittämistä, niin välillä ymmärrän vanhempia, jotka kieltävät tietojen siirtämisen kouluun. He yrittävät antaa lapselleen puhtaan pöydän, josta aloittaa.

 

Suurin hetkeni koskien erityislasta oli, kun toisen ryhmän vilkas hölöttäjä jäi sisälle leikkimään meidän täysin vaienneen lapsen kanssa. Tämä vilkas kaveri kohteli uutta kaveriaan kuten kaikkia. Hän käski, puski ja pakotti. Minun ryhmän lapsi yllättäen kesti sen, nautti saamastaan huomiosta ja puhui hänelle takaisin, sekä yhtyi leikkiin. Tämä hölöttävä ystävä antoikin minun myös kuulla pari viikkoa, kuinka ryhmäni lapsi puhui hänelle, eikä minulle. Olin niin ylpeä molemmista, että melkein itketti. 

 

Pähkinänkuoressa erityislasten ilot naurattavat minua vähän enemmän, surut satuttavat kovemmin ja onnistumiset antavat uskoa hyvään elämään. Erityisen lapsen muistaa erityisen kauan.

Ladataan...

Ladataan...
Lastentarhaaja

Juttelimme ystäväni kanssa kanansiipien ja litran kokistuoppien äärellä siitä, kuinka olemme kumpikin olleet niitä ala-asteen kilttejä tyttöjä. Niitä, jotka laitetaan kaikista villeimpien kanssa tekemään ryhmätyötä. Me emme ainakaan sekoilleet, vaikka ne kolme muuta olisivatkin lentäneet kuuhun. Meitä pyydettiin aina tekemään pieniä extrahommia. Suljettiin ovet perässä, avattiin ikkunat, pyyhittiin taulut. En ole ikinä ollut kympin tyttö, vaan kouluaineissa ihan sitä keskimassaa. Kilttinä tyttönä joutuu kuitenkin auttamaan toisia tehtävien teossa ja teroittamaan kynät ajankulukseen. 

 

En todellakaan ollut se, josta enteiltiin seuraavaa menestyjää. Olin vain luotettava tyyppi, joka ei ensimmäisenä karannut ikkunasta, kun silmä vältti. En oppinut näistä ylimääräistä askareista, että kova työ palkitaan. Opin vain, että on rasittavaa tehdä muidenkin hommat ja että kiltin lapsen rooli on välillä todella epäkiitollinen. 

 

Yläasteella viimein tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Miksi minä täällä tahteeraan, kun joku toinen voi keikkua tuolilla takarivissä? Mitä tästä hyötyy? Ei muiden passaaminen nostanut numeroitani. Matikka oli edelleen vaikeaa, vaikka kuinka hinkkasin taulua. En alkanut oikuttelemaan ja kieltäytymään hommista, vaan siirryin takavasemmalle ja välttelin opettajan kanssa katsekontaktia, kun ruotsin tunnilla kukaan ei viitannut. Minä tiesin, että hän tiesi minun tietävän vastauksen. Miksi minun pitäisi pelastaa hänet tuskasta? Opettaisi paremmin, niin joku muukin tietäisi, att E4 går genom Skåne.

 

Kävin tänään suosikkikaupassani Lidlissä ja kassalla huomasin sanovani lapselleni, että hän oli taas niin reipas tyttö. Reipas tyttö? Onko mitään ärsyttävämpää lausahdusta olemassakaan? Tarvitseeko hänenkin olla aina reipas tyttö saadakseen kiitosta? Yleensä lapset ovat ihan reippaita, jos aikuinen on laskenut nälkä- ja väsymystilan oikein. Vaikka lapset saavat välillä järjettömiä kohtauksia ihan vain, kun tuulen suunta muuttuu, silti aika monet katastrofit siellä liukuhihnan vieressä olisi estettävissä takataskusta löytyvällä banaanilla. Välillä pitkän päiväkotipäivän jälkeen lapselta odotetaan ihan uskomatonta jaksamista. Kuinka moni itse nauttii kauppareissusta pilkkihaalari päällä verensokerin huutaessa punaisella? 

 

Ollessani eskarissa töissä, huomasin pyytäväni aamuisin samaa lasta valitsemaan kaverin ja hakemaan aamupalakärryn. Rakennus oli L-kirjaimen mallinen, joten en voinut itse jättää muutamaa lasta ilman valvontaa ja lähteä pitkien käytävien päähän hakemaan kärryä. Välillä otin koko jengin mukaan, että joku muukin saisi työntää kärryä. Silti vastuu kaatui harmillisen usein tämän yhden tyypin niskaan. Yhtenä aamuna näin hänen silmissään väsymyksen ja kuulin pienen huokauksen, kun hän lähti hommiin. Silloin se iski. Hetkinen, kuinkas usein hän joutuu tuuraamaan minua? Juoksin hänet kiinni ja pyysin anteeksi. Mielessäni kutsuin itseäni v%#&n idiootiksi, hänelle ilmaisin asian vähän aikuismaisemmin. 

 

Siinä olin kivasti periyttänyt eteenpäin sitä kiltin tytön hommaa. Mees nyt hakemaan se kärry, että täällä pysyy rauha maassa. Aaargh, miten ärsyynnyin itseeni. Siitä lähtien aloin tosissani kiinnittämään huomiota ryhmäni kiltteihin kavereihin. Niihin, jotka pukivat päälle pyydettäessä. Niihin, jotka siivosivat lelut ensimmäisestä pyynnöstä. Niihin, jotka jonottivat hamaan tappiin asti. 

 

Aloin kannustamaan heitäkin pieneen kansalaistottelemattomuuteen. Kuiskin välillä tälle aamupalakärryraatajalle, että menisi jo edellä sisään ja antaisi muidenkin välillä viedä ämpärit varastoon. Häntä nauratti tällainen kreiseily suunnattomasti. Halusin näyttää, että maailma ei pysähdy, vaikkei pyyhkisi pöytää heti jokaisen ruokailun jälkeen. Mitään ei tapahtuisi heidän jatkaessa bestiksensä kanssa leikkiä vähän pidempään, vaikka pyydettiinkin kuuntelemaan.

 

En tietenkään halunnut kasvattaa heistä metsässä eläviä susilapsia, mutta halusin heidän ymmärtävän, ettei kaikki ole aina ihan justiinsa. Kun tekee suurimman osan asioista oikeasti hyvin, niin joskus voi vähän irrotellakin. Nautin välillä aamupiirin aikana nähdessäni tiettyjen lasten silmissä, että he tiesivät kyllä vastauksen kysymykseeni, mutta eivät aina viitanneet. Myöntäkää pois, olette joskus itsekin olleet palaverissa hiljaa ihan vain, koska ette ole jaksaneet ottaa kantaa.

 

Haluan sanoa kilteille lapsille: Pysykää kiltteinä ja reiluina. Pitäkää silti puolenne, älkääkä tehkö jatkuvasi muiden hommia. Olette silti täysiä kymppejä.

 

Ja aikuisille: Älkää olko idiootteja (kuten minä).

Ladataan...

Pages