Ladataan...
Lastentarhaaja

Juttelin tässä noin viikko sitten ystäväni kanssa päiväkotien tavoista tehdä asioita. Hän puhui äitinä ja minä tällaisen lastentarhanopettajan/ vakoojan roolissa. Totesin jossain kohtaa, että niin se ikuinen näkkileipäkeskustelu: saako lapset näkkileipää ruuan kanssa vai vasta sen jälkeen? Ystäväni vastasi, että hetkinen..mikä näkkileipäkeskustelu? Pääsin valaisemaan häntä Suuresta näkkileipämysteeristä, joka leijuu jokaisena päivänä, jokaisen päiväkodin, jokaisen ryhmän lounaan päällä. Jaan tämän nyt teidän kanssa. Jo aikojen alusta, pyhän Fariseuksen aikaan, on päiväkotimaailmassa pohdittu tätä näkkileipäasiaa ja se jakaa mielipiteitä edelleen. Täyttyykö se maha näkkileivästä, jos sen antaa ruuan kanssa? Syökö lapsi mitään muuta, kuin näkkileipää? Syökö lapsi paremmin, jos palkinto odottaa syömisen jälkeen? Palkinto on siis se näkkileipä.

Old school-jengi vaatii, että näkkileipä annetaan ehdottomasti ruuan jälkeen ja sitä ei saa, mikäli lautanen ei ole tyhjä. Sitten on vähän leppoisampi, mutta siltikin takakireä jengi: näkkileivän saa ruuan maistamisen jälkeen. Sitten ollaan me, ketkä antavat näkkileivän heti. Jos sinun työpaikkaruokalassa olisi lounas ja sen kanssa näkkileipää, söisitkö näkkileivän ruuan kanssa vai vasta jälkikäteen? Ihan mutulla veikkaan, että suurin osa söisi näkkileipää siinä samalla, mikäli se annokseen kuuluu. Miksi siis lapsi ei saisi koko annosta kerralla? Itseäni ei huoleta erityisen paljoa mahan täyttyminen näkkärillä. Pääasia, että se maha täyttyy.

Kuulen jo, kuinka moni päiväkodissa työskentelevä haukkoo henkeään ja sadattelee, että mutta kun leipä ei ole ruokaa! Se on silti osa annosta. Palmian ruokalistassa lukee, että joka aterialla on lisäksi tarjolla näkkileipää, kasvirasvalevitettä ja ruokajuomaa (rasvaton maito/-piimä/vesi). Lähiviikkojen listat voi käydä lukemassa täältä https://www.hel.fi/static/liitteet/palvelukeskus/pk/vuoro-43-48.pdf. Jokaisella aterialla siis tarjotaan myös näkkäriä ja juotavaa. Ei jälkikäteen, vaan aterian aikana. Nyt joku ajattelee, että no pitäisikö se pannukakkukin antaa torstaisin ruuan kanssa samaan aikaan, kun se kerran samalla ruokakärryllä ryhmään tulee? Ei pidä, se on jälkiruoka.

Toki jotkut lapset haluaisivat syödä vatsansa täyteen vain näkkärillä. Harmittaahan se, ettei koko annokseen ole koskettu. Lapset kuitenkin tutustuvat makumaailmoihin eri aikaan. Lupaan, että se näkkäriä nakertava muksu syö 20-vuotiaana muutakin, kuin näkkileipää. Me voimme päiväkodissa antaa lapsen ottaa haluamansa määrä lautaselle, antaa hänen tutustua siihen, kannustaa maistamaan ja näyttää esimerkkiä syömällä itse vieressä hyvällä ruokahalulla. Siinä ruokailun yhteydessä voidaan porukalla jutella ruuasta ja käydä vaikka läpi, mikä on kenenkäkin suosikkia ja inhokkia. Kaikesta ruuasta ei tarvitse tykätä ja mielestäni sen saa sanoa ääneen. Tietenkin ilman yök-efektiä, vaan ihan ettei tämä ole minun makuuni.

Jos lapset kärkkyvät vain näkkileipää ja koko ruokailu perustuu näkkileivän odottamiseen, ryhmän aikuiset ovat siihen syypäitä. Aikuiset ovat itse kiristäneet näkkileivällä ja näin tehneet siitä kaviaariin verrattavan megaherkun. Jos alusta asti näkkileipä annetaan ruuan kanssa, hohto siitä häviää hyvin pian. Eräs sijainen teki jopa niin, että näkkileipälaatikko oli hänen vieressään ruokailun ajan ja annoksen syötyään lapsen piti käydä pyytämässä häneltä näkkileipä. Mikäli hän oli tyytyväinen lapsen tyhjään lautaseen, hän armollisuudessaan voiteli tälle näkkärin. Ihan kuin hän olisi itse kyseisen leivän aamuyönä leiponut. Tuossa voidaan puhua jo vallankäytöstä.

Minun opettajani kuudennella luokalla vaati, että ruokailun jälkeen käytiin niiamassa/ kumartamassa hänelle ja kiittämässä ruuasta. En voinut käsittää. Miten hän liittyi koko ruokaan? Pyysin saada käydä kiittämässä keittäjiä, mutta se ei käynyt. Voitte arvata, kuka istui opettajan kanssa kaksin ruokalassa hyvin usein viimeisenä..eikä käynyt kiittämässä yhtään ketään.

Ladataan...

Ladataan...
Lastentarhaaja

Aijjettä oli tervetullut mielipidekirjoitus päivän Hesarissa: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005418872.html. Kirjoituksessa äiti pohtii alueellisia eroja esiopetuksessa. Äiti on huolissaan lasten turvallisuudesta, joka heidän päiväkodissa on otettu esille. Ulkoilun aloittaminen on erilaista, jos aikuisen pitää ensin koluta piha läpi ja poimia löytämänsä neulat roskiin. En tiedä mikä kyseisessä päiväkodissa on pelkona, kun lapset pitää ottaa aiemmin sisään, mutta selkeästi turvallisuustaso ei ole riittävä.

Äiti nostaa myös esille tilojen huonon kunnon. Vaikka aivan yhtä hyvää esiopetusta voi saada jugendtalossa meren rannalla tai kerrostalon alakerrassa, niin miten perustellaan lasten säilöminen purku-uhan alla olevissa rakennuksissa? Seinät halkeaa, ikkunoiden kahvat jäävät käteen, vessanpönttöjen välissä ei ole seinää, ulkoseinät ovat täynnä tageja ja tapetit on puoliksi repeytynyt irti. Siinä on mukava ihan pokerinaamalla selittää, kuinka me olemme tasa-arvoisia ja teillä on hei aivan samanlaiset mahdollisuudet elämään, kuin muillakin. Siitä vaan hakemaan kauppikseen, kunhan saadaan tämä jumiutunut ovi auki!

Puhuin entisen työkaverini kanssa (oi oltaisiinpa vielä joskus saman katon alla töissä) kyseisestä mielipidekirjoituksesta ja pohdimme, että ymmärtääköhän nämä “paremmilla” alueilla asuvat vanhemmat yhtään mistä on kyse? Mikäli heillä on kotona asiat kunnossa ja päiväkotiarki rullaa, niin he ovat jo tämän tarinan voittajia. Mutta jos on voittajia, on myös häviäjiä. 

Viihdyimme molemmat siinä mielessä lähiössä, koska vanhemmat eivät murjottaneet turhasta. Ei tarvinnut pohtia tuntikaupalla väärin laitettua tumppua tai saada valituksia retkikohteista. Vanhemmat olivat vain onnellisia, että olimme olemassa. Valitettavasti tämä tarkoitti muita haasteita, niitä ihan oikeita haasteita.

Kukaan ei halua miettiä töissä oikeita ongelmia. Oikeat ongelmat tarkoittavat yleensä todella surullista ihmiskohtaloa, elämää hankaloittavaa diagnoosia tai yöllä valvottavaa perhetragediaa. Suoraan sellaisesta palaverista ryhmään palaava aikuinen vetää todellisen naamarin naamaansa, kun saa matkalla valitukset väärässä paikassa olevasta unilelusta. 

Tottakai haluan, että vanhemmat pitävät meteliä ihan selkeistä epäkohdista ja vaativat laatua. Toivon vain, että ne valitukset lähetettäisiin myös eduskuntaan, varhaiskasvatusvirastoon, lehden mielipidepalstalle ja vaikka Saulille samalla. Se eteisessä nillittäminen harvemmin oikeasti jeesaa yhtään mitään, jos ongelma on yhtään laajempi. Suoraan vaan barrikadeille, mutta säästäkää sitä Iloisessa takissa heiluvaa opettajaa.

Ilman muuta on mukavampi pohtia, että mille paperilaadulle maalattaisiin tällä kertaa. Turhimmat valitukset ovat esimerkiksi auton sotkeutuminen lapsen kuraisista vaatteista ja juuri joku hävinnyt sukka. Päiväkodissa välillä häviää asioita, mutta ne aina löytyvät. Yksikään lapsi ei jää ilman sukkaa, se puhdas varasukka lämmittää aivan yhtä hyvin. Jos hävinnyt vaate ei löydy, sitä voi kysyä ryhmän lasten vanhemmilta. Se on meinaan kulkeutunut jonkun toisen kotiin. 

Tai sitten päiväkodin työntekijät polttavat niitä vaatteita takassa, koska rakennuksen lämmitysjärjestelmä on mennyt rikki ja kaupunki on luvannut korjauksen kuukauden päähän. Paitsi jos päiväkoti sijaitsee siellä “paremmalla” alueella. Siellä vanhemmat ovat soittaneet niin monta kertaa asiasta, että se Sauli itse tulee paikalle kantaen työkalupakkia. Ja hyvä niin. Toivon vain että Saulilla olisi matkakortti ja matka veisi myös toiselle puolelle kaupunkia.

Ladataan...

Ladataan...
Lastentarhaaja

Me too, tietenkin me too. Jokainen nainen on kokenut vääriä katseita, sanoja ja vitseiksi verhoiltua alistamista. Olen todistanut kuinka nuorta, isorintaista tyttöä juoksutettiin hevosen kanssa eläinlääkärintarkastuksessa edestakaisin, jotta miehet saivat naureskella pomppiville rinnoille. Olen kohdannut huorittelua, kun en ollut kyseisestä ihmisestä kiinnostunut baarissa. Olen joutunut yöpymään tilassa, jossa aikuinen mies kuiskaili tulevansa viereeni yöllä, kun häntä pelottaa. Minut on työnnetty viereiseen huoneeseen ja yritetty suudella väkisin. Muksuna tallinomistajan miehen piti valvoa saunatilamme edessä, ettei alueella hengailevat nuoret miehet tule häiritsemään meitä. Tietenkin, tällaista se on.

Silti ja varmaan siksi tämä #metoo-kampanja ärsytti heti alusta lähtien. Ärsytti, että taas uhrit joutuvat hoitamaan homman kotiin. Ärsytti etukäteen tuleva miesten uhriutuminen ja “eikö saa enää edes katsoa”-kommentit. Ärsytti, että minun piti ihan miettiä, että onko minua edes ahdisteltu. Niin normaalilta nuo edellä mainitsemani asiat tuntuvat. Ärsytti, että on vuosi 2017 ja vieläkin pitää selittää. Tälläkin hetkellä ärsyttää, että minä tässä kirjoitan ja miesten rintamalla kuuluu vain heinäsirkkojen siritystä. Poikkeuksena oli Kirkko ja kaupunki-lehdessä julkaistu todella yllättävä kirjoitus. Tässä on miehen ääni hyvin vahvana: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/suonpaa-se-olin-mina-itwasme.

Miten tämä liittyy sitten päiväkotiin ja varhaiskasvatukseen? Niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa, siellä me nyt kasvatetaan tulevia mahdollisia ahdistelijoita. Jonkun lapsia ne nykyisetkin ahdistelijat ovat. Polku yhteiskuntaan alkaa päiväkodista ja meillä on suuri rooli tunnetaitojen opettamisessa. Lapsilta pitäisi kysyä joka päivä miltä heistä tuntuu. Miltä tuntui tulla kiireessä aamulla päiväkotiin? Miltä tuntui, kun välipalaomenat loppuivat, etkä saanut toista? Miltä tuntui pyytää apua kenkien kanssa? Miltä tuntui, kun kaveri ei halunnutkaan leikkiä ehdottamaasi leikkiä? Omien tunteiden sanoittaminen on ehdottoman tärkeää. Ilman sitä ei toisen ihmisen tunteiden tunnistamisesta tule yhtään mitään. Tietoisuus omista tunteista ennustaa hyviä sosiaalisia taitoja, sosiaalista pätevyyttä ja kavereiden hyväksyntää. Mitä muuta ihminen toivoo, kuin tulevansa hyväksytyksi? Kavereiden saaminen ja ryhmään kuuluminen on vaikeaa, jos ei tunnista toisen tunteita, eikä ymmärrä rajoja. Lapsi saattaa tulla yrityksistä huolimatta torjutuksi ja ilman aikuisen apua, siitä saattaa tulla haitallinen kierre.

Tunnetaitoja oppii myös havainnoimalla. Lapset seuraavat aikuisten toimia herkeämättä. Miten äiti puhuu isälle? Miten isä vastaa? Muistan omasta nuoruudestani tilanteen, joka vaivasi minua. Olin ystäväni kotitalon pihalla ja naapuriperhe tuli käymään. Perheen pieni poika kiukutteli, eikä suostunut kuuntelemaan äitiään. Isä kommentoi vieressä, että “hyvä, ei äitiä kannatakaan kuunnella”. Muistan hämmennykseni, miten joku voi sanoa noin? Pojalle välitettiin siinä aikamoinen viesti, ei äitiä kannata kuunnella. Kannattaako naisia ylipäätään kuunnella? Tiesin tämän perheen ja sen, ettei tuo lause ollut varmasti ainoa sellainen.

Aina ei tarvitse olla edes pahaa tahtoa ja mokaa silti. Lasten yli puhutaan ihan joka päivä. Ihan kuin he eivät olisi samassa tilassa tai eivät ymmärtäisi. Saati sitten ihan oikeat kommunikaatiohäiriöt perheissä. Tuhahdellaan, nälvitään, vähätellään, luodaan merkitseviä katseita ja ollaan mykkäkoulussa. Lapsi oppii nopeasti valtasuhteet ja perheen tavat toimia.

Sama homma tietenkin päiväkodissa. On vaikea opetella tunnetaitoja jos henkilökunta toimii miten sattuu. Huonoin kasvatukseen liittyvä lause, jonka olen kuullut on “älä tee niinkuin minä teen, vaan tee niinkuin sanon”. Kaikki tietävät lasten oppivan esimerkin kautta. Jokaisen lasten kanssa työskentelevän pitäisi miettiä rooliaan ihmisenä, tunteiden sanoittajana ja esimerkkinä. Annanko lapsille työkaluja omien ja muiden tunteiden kohtaamiseen? Ymmärtävätkö he omat ja toisen ihmisen rajat?

Toiminko itse niin, ettei ryhmäni lasten tarvitsisi kirjoittaa #metoo heidän aikansa Facebookiin?

Ladataan...

Pages