Palautteen pelko

Sitten tuli sanaton tammikuu. Kirjoittaminen alkoi lupauksen mukaisesti vuoden alussa vimmatulla ajatustyöllä, mutta kokonaisiksi tarinoiksi saati julkasiukelpoisiksi teksteiksi niistä ei kahden ensimmäisen postauksen jälkeen ollut. Tuli arki ja kiire ja suorituspaine. Ja suurimpana tuli palautteen pelko. Entä, jos saisin kurjaa palautetta hölmöille jutuilleni, jos en löytäisi punaista lankaa tarinoilleni. Tai kaikkein pahinta, jos jäisin täyteen tyhjiöön ja saisin palautteeksi hiljaisuuden. Näitä minä mietin aikani, totesin, että tarkoitushan oli löytää tulviville sanoilleni paikka, lukijoilla tai ilman. Mutta oman tapani mukaan, olin mielessäni lähtenyt rakentamaan tehtävää suuremmaksi, kun se spontaanissa hassussa uudenvuodenlupauksessani oli.

Mutta palaute, sen antaminen ja saaminen on valtavan tärkeää jokaiselle meistä. Sen ei tarvitse tapahtua julkisesti tai edes ääneen, mutta jokainen meistä sitä tarvitsee. Myönteistä, kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta. Sitä, kun joku kiittää ja tukee palautteella hellästi ja ymmärtävästi. Kriittinen ja rakentavakin palaute on joskus ihan paikallaan. Taitavasti muotoiltuna se on eteenpäinvievää, ihmisen kasvua tukevaa ja omia tavoitteta vahvistavaa. Mutta sitten on murskaavaa palautetta, joka vie maton osaamisen, voimisen ja rohkeuden jalkojen alta. Toisilta se matto lähtee liukkaammin, kun toisilta, mutta jokaiselta se lähtee, kun riittävästi nyppäisee. Verkkomaailmassa murskapalautetta jaetaan heppoisin perustein oikealle ja vasemmalle (kuvaannollisesti ja poliittisesti), mutta toisaalta sitä ei kovin henkilökohtaisesti kannata kenenkään meistä ottaa, vaikka sekin voi tottavie satuttaa.

Aidoissa kohtaamisissa on palaute on usein kääritty vienosti eleisiin ja ilmeisiin. Niin pienillä teoilla voi tukea tai torpata. Omassa työssäni kohtaan paljon ihmisiä, jotka on jätetty palautteetta. Katsottu ohi ja käännetty selkä. Se on pahinta palautetta, mitä kenellekään voi antaa. Jättää kohtaamatta ja kunnioittamatta. Varahaisesta vuorovaikutuksesta vauvan kanssa tiedetään paljon ja siihen tuetaan. Tiedetään, että vauva ei kasva ja kehity, jos ei saa olla vuorovaikutuksessa. Silti meillä on suuri joukko aikuisia, jotka elävät vailla palautetta olemassaololleen, vailla kohtaamista ja vuorovaikutusta. Ja kun riittävän kauan on vailla vahvistavaa palautetta, pelko palautteesta murskaa rohkeutta ryhtyä tai edes olla näkyvä.

Näkemällä, kohtaamalla ja arovstavasti katsomalla voimme antaa palautetta kohtaamillemme ihmisille missä vaan ja milloin vaan. Pienillä kiitoksilla ja kauniilla sanoilla tuemme ja rakennamme läheistemme matkaa kohti sitä, mitä he itse haluavat. Palaute voi korjata särkynyttä ihmistä enemmän kun arvaammekaan.

Oman pienen hassun pelkoni kohtasin jättämällä kirjoittamatta. Annoin paineen rauhassa hiipua, koska elämässä on tottavie riittävästi muitakin paineita, kun omaksi iloksi tarkoitetun kirjoittamisen tuoma ahdistus. Kun paine katosi, teksti syntyi. Lupasin itselleni olla ajattelematta, syntyykö toista. Mutta luulen niin, koska minulla on ajatus. Ajatus liittyy uuden oppimiseen josta ajattelin kirjoittaa vielä uudestaan. Ilman paineita tai palautteen pelkoa <3

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *