Meidän tarina

Teininä olin ihastunut yhteen jätkään seitsemän vuoden ajan, siitä toivuttuani olin on/off-suhteessa hänen kaverinsa kanssa parin vuoden ajan vaikka suhde oli kohtalaisen toivoton ja elämässäni on ollut pari muutakin poika/miesjuttua jotka etenivät aaltoillen, ollen aina välillä päällä ja välillä sivussa. Näihin juttuihin kuului se että välillä oltiin sydän säpäleinä, välillä unohdettiin koko tyyppi joksikin aikaa ja sitten taas oltiin ihan niin ihastuneita. Jokaisen näitten kohdalla ajattelin että nää on sellaisia suhteita, joista saisi kirjoitettua mielettömän tarinan.

Aiemmin mulla oli tapana lukea tosi paljon sellaisia siirappisia romanttisia pokkareita. Silloin ajattelin että olisi mielettömän romanttista jos ”sen oikean miesjutun” takana olisi joku mieletön stoori, hieno selitys siitä miten tavattiin, pari suvannekohtaa ja sitten se hetki kun viimein aika ja avaruus on oikealla tolalla, kaikki vaikeudet selvitetty ja ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Sitä koitin kaikissa suhteissani toteuttaa.

Tarinankertojana nautin aina näitten kaikkien vaiheiden selostamisesta kavereilleni mahdollisimman hienoin sanakääntein. Mitä uskomattomamman käänteen sainkin aikaan elämässäni, sen parempi ja sen parempi tarina. Niin että joskus elämänkertani olisi sellaista luettavaa että huh huh.

Nähtyäni viikonloppuna vilaukselta tuon seitsemän vuoden ihastukseni ja tultuani pohtineeksi sitä tarinaa ja kaikkia sen vaiheita, tajusin olevani ihan mielettömän kiitollinen ja onnellinen siitä seikasta että Janin kanssa meillä ei ole tarinaa. Ainakaan mitään sen dramaattisempaa.

Me tapasimme Tinderissä, Jani sanoi mulle hei ja kai viikkoa myöhemmin käytiin kahvilla. Mä vähän ihastuin Janin korvanlehtiin ja siihen kun se pälätti taukoamatta. Käytiin parilla treffeillä; luistelemassa ja kahvilla, kunnes kolmansien treffien jälkeen olin ihan myyty. Päätin kutsua Janin baariin esittäytymään Sinille ja Viiville (lue: tulikokeeseen). Sinä iltana suutelimme baarista lähtiessä ekaa kertaa ja sen jälkeen ei ole epäilyksiä ollut.

Jo päälle vuosi on mennyt ja suvantokohtaa ei ole tullut, eikä ylimääräistä draamaa ja niin on hyvä. Vaikka meistä kertova elokuva olisi ihan pirun tylsää katsottavaa, yhdessä kokkaamista, lenkkeilyä, töissä käymistä ja kotiin palaamista, pyykin pesua ja Netflixin katselua, niin tää peittoaa kyllä kaikki ne siirappiromaanit ihan täysin.

Jos sitä olisi vain teininä tiennyt että ne parhaat asiat ovat niitä jotka sujuvat luonnostaan.

FACEBOOK  /  BLOGLOVIN  /  BLOGIT.FI

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *