Ladataan...
LAVLI

Meidät ihmiset on vakiovarusteltu sisäisellä suojeluvaistolla. Meillä on lähtökohtaisesti hyvin selkeää se, mikä on meille hyvästä, mikä on viisasta ja vielä selkeämpää on se mikä on meille pahasta. Joskus kun kohtaamme sellaisen asian joka ei ole meille hyväksi, mielikuvissamme pään päälle syttyy semmoinen punainen hälytysvalo ja sireeni alkaa soida "wääm wääm wääm" eli "vaara, vaara, vaara". Vaarasignaali voi perustua aiempiin huonoihin kokemuksiimme, jonkun tuttavamme tarinaan tai ihan vain intuitioon. 

Vaarasignaalin jälkeen voimme joko vaistonvaraisesti noudattaa sitä, tai keskittyä paremmin pohtimaan sitä. Mistä vaarasignaali aiheutuu, mitkä ovat todelliset riskit ja mitä se meille tarkoittaa? Aiemmat kokemuksemme ovat saattaneet olla aika- tai tilanneriippuvaisia eivätkä siksi ole sovellettavissa toiseen aikaan tai tilanteeseen. Toisten ihmisten kauhutarinat taas ovat hyvin kaukana omasta itsestä ja harvoin sovellettavissa eri tilanteeseen (paitsi jos joukko tuttaviasi on tullut kirvesmurhatuksi tietyssä kaupunginosassa, kehottaisin noudattamaan itsesuojeluvaistoa). Mikä on se pahin juttu, joka voi seurata signaalin ignoraamisesta? Joskus tulee paisuteltua riskejä ihan äärettömyyksiin asti; kaikesta tuskin voi seurata maailmanloppu.

Suojeluvaiston peliin puuttuessa on kysyttävä, onko se riski ottamisen arvoinen. Nähdä niiden riskien tasapaino siellä toisella puolella, koska näissäkin asioissa on aina tasapaino. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ainahan homma voi sujua niinkuin unelma ja kirjautua tilille voitoksi. Voi myös olla niin, että tappio tulee mutta ottelusta jää muuten hyvä jälkifiilis. Henkilökohtaisesti perustelen näitä itselleni niin, että mun mitta-asteikolla 1 ilo on 10 surun arvoinen. Mun mitta-asteikko siis antaa mulle valtuudet melkeinpä mihin vaan, jos siitä tulee hetkenkin oikeasti onnelliseksi. Kas, joskus vaan on pakko pistää silmät kiinni ja mennä vaan.

Tsemppiä sulle tähän tiistaihin! Älä murehdi liikaa.

 

KUVAT: VV, Nukarin koski

Ladataan...

Ladataan...
LAVLI

Toisinaan elämässä tuntee olevansa hukassa, tuntuu ettei tahdo mitään, eikä elämällä ole selkeää suuntaa. Välillä iskee turhautuminen. Ne tunteet tuppaavat ainakin itselläni korostumaan silloin kun tiedostaa miten nopsaa ja tehokkaasti muu maailma ympärillä etenee. Kun huomaa muiden saavuttavan tavoitteitaa ja aloittavan uusia vaiheita elämässään, alkaa päässä pyöriä kysymys "miksen minä etene?".

Ne ovat niitä hetkiä kun alkaa kyseenalaistaa oma elämää. Kun varsinaista muutoksen tarvetta ei missään ole mutta silti jotain tuntuu puuttuvan, saa se miettimään onko sitä ihan oikealla polulla. Päässä pyörii kysymyksiä siitä mitä minä haluaisin, miten tästä eteenpäin ja mitkä ne minun tavoitteeni olisivat. 

Niissä hetkissä ahdistun siitä, että tunnun haluavan kaikkea ja toisaalta en mitään. Tunnen silloin tällöin suurta ahdistusta siitä etten osaa päättää elämälleni sellaista suurta linjaa, jotain selkeämpää tavoitetta niin kuin vaikka "mennä naimisiin", "kiivetä Mount Everestille" tai jotakin muuta todella konkreettista. Oma toimintamallini niissä tilanteissa on väärä; alan miettiä asiaa liikaa.

Sen todistaa se, että olen iltojen tylsinä hetkinä selaillut paljon Weheartit-sivustoa ja koonnut sieltä valokuvakollaasia nimeltä Elämä. Jotenkin kun sitä ei niin ahdistuksissaan ja vakavissaan pohdi, tulee siihen elämän ostoskärryyn heiteltyä paljon kaikenlaisia tavoitteita "tota mä haluaisin kokeilla, ton mä haluaisin oppia kokkaamaan ja vitsit kun osaisi soittaa ukuleleä". Eikä aikaakaan kun suunnitelmani tuijotti mua ruudulta vastaan.

Kaikilla suunnitelmat ei ole samanlaisia. Mun suunnitelmat vaikuttaa muiden suunnitelmiin verrattuna pieniltä ja ehkä vähän lapsellisilta. Mun suunnitelmat ei ole kirjattavissa kalenteriin merkkipäiviksi, mun unelmat on elämyksiä, se tunne jostain ja se että oppii jotain uutta.

Tämä on nyt kirjattuna tänne, lähinnä siksi että muistan tämän seuraavan kerran kun alan tuntea häpeää siitä ettei mulla ole "aikuisen ihmisen elämänsuunnitelmaa" ja vertaistueksi muille jotka kamppailee saman kanssa.

Mukavaa torstaita sulle! Pidä jalat lämpimänä, flunssakausi on päällä!

KUVAT: WeHeartIt

Ladataan...

Ladataan...
LAVLI

Joskus jokin asia tuo mieleen hyvinkin elävästi jonkin menneen ajanjakson elämässä. Vaikka elämä on joukko päiviä peräjälkeen, on se myös erilaisia ajanjaksoja; opiskeluaika, se aika kun asui jossain tietyssä kaupungissa, se kesä kun oli ihastunut siihen poikaan, silloin kun harrasti pesäpalloa tai ne kesät kun oli muksu. Toisinaan jokin muistuttaa menneestä niin vahvasti, että tuntuu ihan kuin olisi palannut siihen aikaan. Sitä aikaa saattaa tulla niin kipeästi ikävä, että toivoisi voivansa palata siihen.

Samalla kun ikävöi mennyttä aikaa, ikävöi myös mennyttä minää. Minä kulkee ja kasvaa vuosien mukana, joten on hyvin loogista että tämän päivän minä on ihan eri minä kuin esimerkiksi vaikka opiskeluaikainen minä. Vaikka nykyinen minä on menneiden minujen summa, ne menneet minät ovat kuitenkin menetettyjä. Sitä tyyppiä ei enää ole. Siitä on tullut jotain uutta. 

Samoin välillä mieleen nousee epämielyttäviä muistoja, niitä hetkiä kun ei ollut onnellinen tai tyytyväinen elämäänsä tai itseensä. Nekin muistot tuntuvat usein todella todellisilta ja on epäreilua, että jotakin tekoaan voi vielä vuosienkin jälkeen hävetä ja katua niin paljon. Epäilemättä meillä jokaisella on joskus ollut elämässä sellainen hetki, ettemme ole voineet olla itsestämme ylpeitä. Juuri niillä hetkillä on hyvä pitää mielessä juuri se, ettei sitä ihmistä enää ole. Se ihminen on kasvanut ja muuttunut paremmaksi.

Juuri siksi ketään; ei itseään, eikä muita saisi tuomita sen perusteella mitä joskus on ollut. Viisaat ihmiset ovat sanoneet että mennyt on jo ohitse, eikä tulevaisuus ole vielä täällä, joten ainoa todellinen asia on tämä hetki. Siihen perustuen väitän että itseään ei pidä soimata menneistä. Itseään moittiessa kannattaa tarkistaa onko vielä tässä hetkessä idiootti, ja jos onkin niin tajuta jatkaa pohdintaa siihen miten idiotismista voisi parantua sen itsensä syyttelyn sijaan.

Aurinkoista tiistaita!

 

KUVAT: VV

Ladataan...

Ladataan...
LAVLI

Meillä kaikilla on elämässämme haaveita ja tavoitteita. Tavoitteemme perustuvat haaveillemme ja haaveet ovat niitä hassuja juttuja jotka vain kumpuavat jostain minuuden uumenista. Jotkin haaveet ovat olleet meillä lapsuudesta saakka ja jotkin ovat tulleet matkaan mukaan hieman myöhemmin. Haaveet ja tavoitteet ovat sitä millainen ihminen olemme, millaiseksi ihmiseksi haluamme tulla ja millaista elämää haluamme elää. Haave on se ideaali.

Ihan siinä haaveen vieressä, siinä hilkulla, on se juttu joka on ihan jees. Ihan jees voi olla haaveilemamme vaate eri värissä, unelmatyöpaikkamme väärässä kaupungissa tai oikeankaltainen suhde ei aivan oikean ihmisen kanssa. Olennaista on, että se on niiiiiin lähellä sitä meidän haavetta, että hyvinä päivinä eroa ei meinaa huomatakaan. Se ihan jees on ihan kotoisa, siinä viihtyy, mutta se on kuitenkin illuusio.

Haaveet ovat pelottavia. Haaveisiin liittyy aina se pelko siitä, jos haaveemme eivät toteudukaan. Haave on aina jotakin meitä suurempaa, jotakin mikä on meistä kädenmitan päässä ja jota tiedämme joutuvamme hieman kurottelemaan. Haaveiden edessä epäröimme olemmeko tarpeeksi cooleja saavuttaaksemme ne. Mieliimme alkaa pelosta hiipiä epäilyksiä. Epäilyksiä siitä haluammeko todella haaveitamme, voimmeko oikeasti saavuttaa tavoitteemme ja epäilys siitä eikö se ihan jees sittenkin riittäisi. Ihan jees on turvallinen. Sitä kohti ei tarvitse enää kurottaa ja kun se on jo meidän hallussa, meidän on sitä vaikea menettää. Kaikin puolin helpompaahan olisi vain tyytyä siihen mitä on. Joskus sitä jopa uskottelee itselleen, ettei enempää tahdokaan ja että tässä on hyvä.

Hyvin moni asia mun elämässä on nyt ihan jees ja olin jo tyytyä siihen. Sitten ystäväni muistutti mua siitä, ettei tänne maailmaan tultu olemaan ihan jees. Tänne tultiin elämään sitä omaa elämää, eikä siitä tule mitään jos haaveitaan pelkää.

Sama ilmiö on tuttu HIMYMistä termillä: Beinaheleidenschaftsgegenstand

 

Mukavaa viikonloppua!

Ladataan...

Ladataan...
LAVLI

Uskon että jokaisella tulisi olla elämässään sellainen ihminen, jonka tietää olevan siellä aina. Jonka tietää välittävän aina, vaikka tapahtuisi mitä. Uskon että jokaisella meistä tulisi olla joku joka rakastaa. Niin että aina kun olisi alla päin, olisi joku jonka puoleen kääntyä. Joku joka osaisi siinä lohduttaa ja auttaa. 

Uskon että jokaisella tulisi olla elämässään sellainen ihminen, joka ihailee. Ei välttämättä ihaile sillä tavalla päättömän rakastuneesti tai edes romanttisesti, mutta joku sellainen että kun tuntee olonsa rumaksi ja lihavaksi, voi kuvitella katsovansa itseään sen toisen ihmisen silmin ja yhtäkkiä onkin jumalatar. 

Uskon että jokaisella tulisi olla elämässään sellainen ihminen, jonka luona olisi aina kotoisaa. Semmoinen ihminen, jonka kanssa vuodet voivat vieriä, voi olla aikoja ettei nähdä ja joskus eripuraakin, mutta jonka luo voisi aina palata kuin kotiin. Sellainen ihminen, jonka kanssa omaa olemista ei tarvitse mitenkään miettiä, jonka jääkaapin voi avata kysymättä ja jonka syliin voi ilman suurempia selittelyjä nukahtaa.

Uskon että jokaisella tulisi olla elämässään sellainen ihminen, jolle voi olla täysin rehellinen ihan kaikesta. Semmoinen ihminen, joka ei arastele kuunnella suoraa tekstiä ja vastata itse suoraan takaisin. Elämässä on hyvä olla joku, jonka kanssa voi tarpeen tullen riidellä ja ottaa yhteen, mutta jonka kanssa sopiminen onnistuu aina vaikka olisi sanottu mitä. 

Uskon että jokaisella olisi hyvä olla elämässään sellainen ihminen, josta on hullaantunut. Sellainen salaisten tai vähemmän salaisten haaveiden kohde. Joku niin älyttömän siisti tyyppi, että jopa sen varpaankynnet saa aikaiseksi perhoset vatsanpohjassa. Semmoinen tyyppi, ettei voi uskoa omaa onneaan että sellainen ihminen on omaan elämään löytynyt.

 

En usko siihen että näiden ihmisten tulisi olla yksi ja sama. Jos on niin hyvä juttu sulle, mutta jos ei niin se on ihan jees. On aika paljon vaadittu yhdeltä ihmiseltä osata olla tuota kaikkea.

 

Rakkautta viikkoosi.

Ladataan...

Pages