Catherine

6F276FA4-F997-4208-9C69-E4E1FAF427DB.jpeg

 

”Haluaisin, että muut ihmiset näkisi mun ulkokuoren sisälle. Traumaattinen lapsuus ja elämän haasteet ovat vaikuttaneet, siihen millainen mä olen nyt. Tehneet musta aika rikkinäisen ihmisen. Itsetuntoni on ollut tosi huono ja olen käyttänyt vuosia itseni vihaamiseen. Ajattelin, etten riitä tällaisena kuin olen. Ajattelin olevani onnellisempi laihempana, paremman näköisenä. Mutta sitä onnea ei koskaan tullut.” – Catherine

Olen seurannut monen traumaattisen lapsuuden kokeneiden ihmisten elämää vierestä. Niin monesti olen vain ihmetellyt mistä kumpuaa se lämminhenkisyys muita kohtaan vaikka itse on kokenut nii paljon vääryyttä. 

Millaista olisikaan elää siinä ristiriidassa että antaako anteeksi vai vihaako vielä?

Mitä kun koti ei olisikaan turva, voiko vakaata pohjaa elämälle rakentua. Kuinka turvaton olo voisi tulla jo pelkästään siitä ajatuksesta, että omaan vanhempaan ei voisikaan luottaa. Ja kun niin monessa tapauksessa se ei ole jäänyt ”vain” luottamuspulaan. On ollut väkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Manipulointia, alistamista ja lyttäämistä. Ja kaikkea mitä en edes osaa kuvitella enkä tiedä. 

Me kaikki rakennumme jostakin. Entäpä jos olisitkin syntynyt siihen perheeseen missä vanhemmilla ei ole hyvä olla. Olisimmeko pystyneet kasvamaan ehjiksi, tasapainoisiksi ihmisiksi?

 

5A62099B-FA14-4AA1-95EE-A21EDEB31066.jpeg

 

89722A05-A4DE-49D1-B1DC-2CFFAB97D9A7.jpeg

”Mikään ulkoinen asia ei tee minua kauniimmaksi, jos sisälläni voin pahoin. Ihminen, jonka silmistä loistaa lempeys ja rakkaus, on kaunis. Ihminen joka on läsnä hetkessä, ihminen jolla on kauniita ajatuksia ja on armollinen itselleen sekä muille, on kaunis. Sellainen minä haluan olla.”

-Catherine

 

FF3641F8-7BD5-467C-AFA9-6450DF090199.jpeg

 

FA78582B-2C4A-4A9F-ADF5-77C1670BD02C.jpeg

 

 

Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että kaikkeen on yleensä syynsä. Vaikka viha on varmasti ensimmäinen tunne mitä esimerkiksi väkivaltaista ihmistä kohtaan tunnemme, muistettaisiinhan nähdä hänetkin ihmisenä. Nähtäisiin sen kaiken pahan taakse, yritettäisiin ymmärtää vaikka tekoja emme voi eikä tarvitsekaan hyväksyä. Niin me, kuin vanhempammekin,  olemme rakentuneet jostakin. Hekin ovat voineet kokea paljon vääryyttä. Kärsimme vieläkin sodan haavoista, niistä puhumattomista ja käsittelemättömistä asioista joita isovanhempamme ja vanhempamme kantavat. 

  Vaikka on jokaisen ihmisen vastuulla ottaa vastuu omista kokemuksista, oli ne sitten itseaiheutettuja huonoja aikoja elämässä tai sitten ulkoapäin tulleilta. Meillä on velvollisuus käsitellä asiat mitä me kukin kannamme. Koska kukaan meistä ei halua kenenkään muun joutuvan kärsimään omista käsittelämättömistä traumoistamme. 

  On niin helppoa vihata, mutta niin vaikea rakastaa. Ja kuitenkin se pahinkin ihminen lopulta kaipaa vain rakkautta, sitä että joku olisi joskus osannut rakastaa.

 

Sydämellä Iida

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *