Tarina yllätysraskaudesta

Kuinka on mahdollista, että kaksi raskautta elänyt äiti ei huomaa olevansa raskaana ennen kuin tuntee vauvan liikkeet?

Tämä kolmas raskaus oli totaalinen yllätys – niin meille, kuin kaikille muillekin varmasti. Instagramissa tästä silloin julkaisuhetkellä ja sen jälkeen kovasti kuhistiin ja puhuttiin, mutta koen etten kykene blogia kirjoittamaan siten miten haluaisin, ellen ”oksenna” tätä tarinaa ulos täälläkin. Joten täältä pesee – täältä pesee, vaikka en tiedä saanko jäsenneltyä tätä tekstiä mitenkään järkevästi.. Tää olisi täytynyt kirjoittaa jo ihan tuoreeltaan.. Mutta eipä silloin ollut blogipostaus aiheesta ihan ensimmäisenä mielessä.

Marraskuussa havahduin siihen, että mahassa tuntui outoa muljahtelua. Ajattelin että ”jotain suolen liikkeitä varmaan”. Mutta kun tajusin sitä muljahtelua tuntuneen viikon ajan päivittäin, aloin miettiä muitakin mahdollisuuksia. Että ei kai vaan.. 12.11.2022 nappasin kauppareissulla hyllystä ostoskoriin myös Pregcheck-paketin, ihan vain varmuuden vuoksi. 

Heti kotiin tultua ryntäsin vessaan tekemään testin. Siihen testiin lävähtikin heti kaksi niin räikyvää kirkkaanpunaista viivaa, ettei tulos jäänyt arvailun varaan.

” Ei v*ttu. En halua. En pysty. Ei nyt. Haluan abortin. En mä halua tätä.”

Koska raskaus ei ollut millään muotoa toivottu tai suunniteltu tähän hetkeen, ei ensireaktio ollut kovin positiivinen. Mä olin keskittänyt ajatukseni ihan 100% siihen, että saan nyt opinnot suoritettua loppuun ja valmistun, pääsen töihin.. Ajatuksissa kyllä oli, että kolmas lapsi halutaan, mutta se oltaisiin haluttu vasta sitten kun minäkin olisin ehtinyt käymään edes hetken aikaa töissä. Eli joskus hamassa tulevaisuudessa siis. Ei todellakaan nyt. Ja siitä syystä mä söinkin minipillereitä.

Ainoa mahdollisuus mun päässä tuolloin oli abortti.

Koska tein testin lauantaina, jouduin siinä muutaman päivän ”kitumaan” ajatusteni kanssa ennen kuin pystyin soittamaan neuvolaan. 14 marraskuuta otin puhelimen kouraan heti kun tuli sellainen hetki että ehdin. Soitin ensin suoraan Iisalmeen, sillä Kiuruvedellä ei ultran mahdollisuutta ole. Sain ohjeeksi soittaa seuraavana päivänä uudestaan, jolloin mulle pystyttäisiin antamaan aika suoraan. No, odotin seuraavaan päivään ja soitin uudelleen. Sillä soittokerralla sainkin ohjeeksi soittaa Kiuruvedelle, josta saisin sitten lähetteen Iisalmeen. En alkanut enää sinne soittelemaan, sillä meillä oli taaperon neuvola-aika varattuna seuraavalle päivälle – otin siinä samalla asian puheeksi. Hirveän säädön kautta sain kuin sainkin ajan ultraan vielä tuolle viikolle..

18.11.2022 perjantaina ajeltiin sitten M’n kanssa Iisalmeen.

Edelleen mä olin sitä mieltä että haluan abortin. Takaraivossa kuitenkin poukkoili pieni pelko siitä, että viikot eivät enää sitä sallisi.. Yritin kuitenkin pysyä sen suhteen toiveikkaana, sillä olinhan alkanut aiemmissa raskauksissa tuntea liikkeitä viikolla 16 ja takaraja abortille olisi viikko 20.

Kätilön asettaessa anturin mun vatsalle, lävähti ruudulle heti iso, ihan vauvan näköinen salamatkustaja. Se näky iski luun kurkkuun. Kätilön sanat hetken hiljaisuuden jälkeen iskivät sen luun vielä syvemmälle: vastaa viikkoja 20. Päässäni totesin, että voi v*ttu – siinä meni se abortin mahdollisuus sitten.. Kätilö alkoi samalla tehdä rakenneultraa, ja kun kävi ilmi salamatkustajan olevan hyvävointinen ja kaiken niinkuin kuuluukin, keräsin itseni ja kysyin näyttäisikö se tyyppi siellä sitten jalkoväliään? Näyttihän se – pieni prinsessa.

Voin kertoa, että tuon oven perässä suljettua käveltiin aika tuppisuina autolle. Ja aika tuppisuina meni myös kotimatka.. Vasta kotona minä sain ulos suustani sen verran, että ”no, meille sitten tulee näköjään vauva..” johon M’ vastasi että ”jep. niin näköjään tulee.” Kuten arvata saattaa, niin tarvittiin vähän aikaa asian sulattelemiseen ja sen tunnetornadon taltuttamiseen. Sunnuntaina 20.11.2022 kakistettiin tämä yllätys ulos somessa. 

Ja sen jälkeen alkoikin sitten melkoinen ajatustyö niin tunteiden kuin käytännön seikkojen puolesta. Kun ei tätä oltu mitenkään suunniteltu.. Oltiin suunniteltu ihan jotain muuta lähitulevaisuuteen.. Ja yhtäkkiä meitä olisi keväällä yksi lisää. Tämän täytyy olla tarkoitettu näin. Sen on pakko olla. Jos tämä mun masussa tällä hetkellä kasvava tyyppi on ensin saanut itsensä puskettua aluille ehkäisyn läpi, ja sitten vielä onnistuneesti piilotellut olemassaoloaan aina sinne raskauden puoliväliin asti, niin onhan sen pakko olla sitten tarkoitettu näin? Niin käsittämätöntä kuin tämä kaikki onkin – oireeton raskaus, ehkäisyn läpi, tyttö..  Kaikki tässä on ihan hullua ja käsittämätöntä, vieläkin. Mutta tämä on tarkoitettu menevän näin. 

”Tällä hetkellä eletään raskausviikkoa 34, ja vauva on Preggersin mukaan verkkomelonin kokoinen.”

Tunteet raskaudesta ovat jo 98% ajasta positiivisia – ja se loput 2% koostuu hurjasta jännityksestä, masulla alkaa olla kiitettävästi kokoa, liitoskipuja on irvistelty ja tuskailtu, hankintoja pikkuhiljaa tehty ja yöt muuttuneet viimeisen raskauskolmanneksen myötä unien osalta yhdeksi isoksi vitsiksi. Esikoinen odottaa pikkusiskoa jo kovasti, taapero ei vielä oikein ymmärrä. Eikä me vanhemmatkaan ihan kokoajan edes muisteta sitä, että meille muuten syntyy kohta vauva. Mutta niin se vain on, meille syntyy kohta vauva. Kohta meitä on yksi lisää. Sitten meidän lapsiluku on täysi, sitten meidän perhe on kokonainen.

Ei enää hurjan kauaa, niin tavataan tää pikkuprinsessa joka just tällä hetkellä venyttelee äitin masussa. Se tuntuu vähän epämukavalta. Se venyttely siis. Sen tapaamisen ajatteleminen tuntuu jo mukavalta. Liikuttavalta ja voimaannuttavalta. Sitä odotellessa.. 

<3 Tiia Krista Annika