Ladataan...
Life Time Story

Olen viime päivinä itkeskellyt.

Olen ollut kuin raskaana, paitsi etten ole raskaana.

Olen itkeskellyt Vipen kanssa ulkoilemaan lähtiessä, poikani nauttii nii-iin paljon ulkoilusta. On hienoa nähdä hänet peuhaamassa onnellisena. Peuhaanhan minäkin tarpeeksi hänen kanssaan? Nyt kun vielä on mahdollisuus.

Kyynel silmässä vein tyttärenkin linja-autoasemalle vaikka tiesin että hän tulee takaisin jo kolmen päivän kuluessa. Vietinhän varmasti hänen kanssaan tarpeeksi aikaa pääsiäisenä? Nyt kun hän vielä käy suht usein kotona.

Itku kurkussa katselin yhtenä aamuna kun teini lähti kouluun reppu heiluen, ajattelin vain että miten iso ja hieno poika hän onkaan. Kuuntelenhan tarpeeksi tarkalla korvalla hänen höpötyksiään? Nyt kun hän vielä haluaa niitä äidille kertoa.

Kyynelpurskahdus tapahtui kun mietin miestäni, laitoin hänelle viestiä töihin että rakastan häntä ja häneltä tuli viestinä takaisin että 'Sama pyörii täälläkin mielessä'. Kerronhan ja näytänhän hänelle tarpeeksi usein sen miten hieno mies hän on. Koska hän on.

Siis ihan kuin olisin raskaana, mutten ole.

Mitäs sitten olen?

Olen onnellinen. Sekä haikea.

Haikeudella mietin aikaa kun olin Vipen kanssa kotona, kotiäitiaikaa. Haluaisin olla kotiäiti, mutten kuitenkaan haluaisi, koska viihdyn työssäni. Tulen aina alkukeväisin vähän haikeaksi kun mietin tulevaa kesää. Kesä on niin ihana aika että haluaisi saada siitä kaiken irti. Suurella haikeudella tajuan, taas kerran, miten nopeasti nämä lapseni kasvavat. Yksi on opiskelemassa itselleen ammattia, yksi porskuttelee yläastetta ja taaperoinen seikkailee meidän kanssa. Kaikki ovat vuorollaan ollut tiukasti äidin helmassa kiinni ja pikkuhiljaa irtautuvat sieltä.

Heillä on elämä edessään ja minä annan heidän mennä omia polkujaan, omanlaisiaan, omanlaisinaan. Rakennan vaan alkuun heille pitkospuita matkansa varrelle. Esikoinen rakentaa niitä jo itse, ihan täysin, minä vain kuljen mukana. Takana hiljaa ja valmiina, jos apua tarvitaan. Keskimmäinenkin jo rakentelee itse, mutta tarvitsee välillä sahaus- ja naulasapua. Pientä hiomista ja ehkä vähän juomavettäkin. Olen läsnä. Kuopus toimii vielä apurin roolissa, kantaa lautoja ja nauloja. Hävittelee työkaluja mutta yhdessä ne löydetään ja pitkospuuta saadaan eteenpäin, pikkuhiljaa. Hyvät niistä tulee.

Edessäni on siis viisi pitkospuuta. Kolmeen suuntaan ovat lähteneet lapset. Yhteen suuntaan menen minä, yksilönä. Ja sen viereisillä puilla menen mieheni kanssa, parina. Näistä pitkospuista syntyy minun perhe. 

Ja, koska minulla on nuo kaksi muutakin pitkospuuta, oma ja parisuhde, en jää märehtimään näihin haikeisiin lapsenkasvuitkuihini vaan annan itkujen tulla ja sitten jatkan rennosti matkaa. Onnellisena.

Pitkospuita pitkin taitelee,
Minna/lts

 

Ladataan...
Life Time Story

*Blogiyhteistyö IKEA-tavaratalon kanssa*

Olin tosi innoissani lähdössä mukaan kun IKEA kysyi minua blogiyhteistyöhön kanssaan. Ideana on käydä kevään aikana läpi urbaania kotipuutarhaa. Itseistutusta ja ruoan alkuperää. Halutaan myös opettaa lapsille ruoan kotikasvatusta. Itsellenikin rakkaiksi muistoiksi on jäänyt lapsuudestani se kun istutin äitini kanssa rivitalon takapihalle salaattia, hernettä ja porkkanaa. Samanlaisia mukavia fiiliksiä haluan omalle tenavalleni.

Mukaan projektiin on lähtenyt kuusi bloggaajaa, yksi kultakin IKEA-paikkakunnalta. Olen vuosi vuodelta enemmän innostunut  kyseisestä aiheesta ja nyt sain todella hienon mahdollisuuden tehdä asian oikein kunnolla. Itselläni on takana aika monta epäonnistunutta yrttikasvatusta millon milläkin tavalla ja ajattelinkin lähteä kokeilemaan tällä kertaa kasvihuonekasvatusta.

Urbaani-sana tulee latinasta ja tarkoittaa kaupunkia. Tarkoittaa usein sitä että tilaa istutuksille ei ole paljon. IKEA antaa siihen todella hyviä apuja mm. pienoiskasvihuoneiden merkeissä. Minulla onkin nyt testissä kolme erikokoista mallia. Pienin on VINDRUVA- kolmen kasvihuonetalon setti, pöytäkokoista SOCKER- kasvihuonetta minulla on kaksi kappaletta ja isoin on HINDÖ- kasvihuonekaappi. Kaikki käyvät sekä sisä- että ulkotiloihin. Pienille kasvihuoneille otin vielä HYLLIS- sinkkihyllyn. Soveltuu erittäin hyvin juuri tähän tarkoitukseen. Kasvihuoneet mahtuvat sen hyllyille ja katot mahtuvat aukemaan sopivasti. Kun valikoin IKEA-tavaratalosta itselleni sopivia tuotteita, havaitsin että siellä on osattu ajatella puutarhaa monelta eri kantilta. Sieltä löytyy kivoja ideoita niin parvekkeelle kuin myös omakotitalon pihaan. Omat valintani sijoittuvat rivitaloasuntoon ja sen terassille.

Ensialkuun mietittiin tarkkaan mitä siemeniä haluamme kasvattaa. Itse (ja mies) halusin yrttejä ja poika halusi ehdottomasti sokeriherneitä. Myös mansikka ja avomaankurkku olivat perheen ehdottomat suosikit. Emme kuitenkaan halua kasvattaa sellaisia hyötykasveja joista sitten emme oikeastaan edes hyötyisi. Jo lueteltujen lisäksi otimme vielä salaatin siemeniä. Tomaattia kasvatamme myös keväämmällä mutta sen hankimme taimena, viime vuoden kokemuksesta oppineena. 

Vipe istutti siemeniä kanssani todella innoissaan. Hän on ylipäänsä kiinnostunut kaikesta ja siksipä meitä ei tämäkään innostus yllättänyt. Vähän hän ihmetteli miksi herneitä ei voi jo syödä ja miksi niitä ei edes laiteta vielä ruukkuihin. Käytimme taimimultaa koska siinä on tarpeeksi ravinteita pienille siemenille ja se on sopivan kuohkeaa. Käytin SALLADSKÅL-istutustarjotinta ja voin kyllä sanoa että olen siihen todella tyytyväinen. Se oli tarpeeksi tilava touhuiluun ja siivoaminen sen jälkeen oli erityisen helppoa.

Siinä samalla kerroin tenavalle miten siemen alkaa sieltä mullasta kasvamaan pikkuhiljaa. Hänen olikin aika helppo käsittää asia koska juuri istuttamamme rairuohokin on kasvanut kastelun ansioista. Juttelimme myös siitä että nyt siemen tarvitsee todella paljon valoa, lämpöä ja vettä. Sen tiedänkin että minulla on apurina todella innokas kastelija. Sumutus on hänestä ehkä hauskinta mitä voi tehdä. Siinä touhussa tosin kastuu seinät ja tyynyt, sisarukset ja jopa äititkin. Luulen että samainen apuri on myös innokas kasvien lisävalojen sytyttäjä...ja ikävä kyllä myös sammuttaja. 

Kerroin myös sen että kunhan siemen muuttuu kasviksi, se tarvitsee ravinteita. En tiedä mitä poika päässään ajatteli jutellessani luomusta sunmuusta, mutta ehkä hänelle jotain jäi päähän. Samoin kun juttelin että nyt meidän ei tarvitse kesällä ehkä ostaa salaattia ja yrttejä kaupasta koska ne kasvaa omalla takapihalla, niin luulen että se on vielä vähän vaikea käsittää vaikka hän muistaakin kyllä viime vuoden upean satomme. Kun poimimme omalta pihalta tomaatteja salaattiin ja kun napsimme ruohosipulia suuhumme kesken pihaleikkien.

Laitoin nyt esikasvatukseen basilikan, timjamin, persiljan ja kuukausimansikan. En osaa yhtään sanoa miten niille käy viikkojen kuluessa mutta olen lukenut ohjeita todella paljon ja jo Vipen vuoksi toivon todella että tapahtuisi jotain positiivista. Loppukeväästä sään salliessa meinaan laittaa vielä sokeriherneen, avomaankurkun, ruohosipulin ja lehtisalattin. Niistä kirjoittelen sitten lisää. Hommasin myös sitruunapuun jonka onnistumista jännitän erikoisen paljon. Luin yhdestä oppaasta että oikeastaan siemenestä kasvattaminen on todella usein tuurista kiinni ja siitä syystä en lannistu vaain olen ajatellut että jos nämä ei jostain syystä onnistu niin hommaan sitten valmiita taimia myöhemmin keväällä. Sen verran tämä aihe on vienyt mukanaan että tämä kesä kasvatetaan omalla pihalla syötävää ja piste.

Nyt pitää vaan muistaa sumutus, tuuletus, valo, koulinta, karaistus, ei liikaa valoa, latvoitus.
Siis sumutus, tuuletus, valo, koulinta, karaistus, ei liikaa valoa, latvoitus.

Niin, ja ehkä vähän rakkautta ja juttelua. Niistähän kasvit tykkää?

Kevättä rinnassa,
kun Vippe heräsi päiväuniltaan, oli ensimmäinen unenpöpperöinen kysymys että joko siemenet ovat kasvaneet?
Minna/lts

ps. Ikean lisäksi minun kanssani oli yhteistyössä mieheni ja poikani. Meillä oli aivan ihana ja hauska pitkäperjantain aamupäivä mullan, kameroiden ja siementen seurassa. Kuvat ovat siis mieheni käsialaa. 

Edit: Jatko-osa löytyy täältä!

 

 

 

 

Ladataan...
Life Time Story

Olen viime päivinä ajatellut paljon minun Anni-mummoani. Kyseessä on se 'koiratonmummolan' mummo. Mummoloiden nimet olivat niin lähellä toisiaan että pienen lapsen piti aina kysyä 'Mennäänkö koiramummolaan vai sinne missä ei ole koiraa?'  Olen siis ajatellut häntä ja ikävöinytkin jostain kumman syystä. Mummo oli minulle ihan tosi rakas ja näimme häntä usein. Meidän perheellä oli lapsuudessa sellainen kaava että kuukausittain kävimme yhden viikonlopun koiramummolassa, yhden koirattomassa, yhden jossain serkkuloista (paikkoja oli useita) ja yhden olimme kotona. Luulen rytmistä huolimatta että kävimme silti eniten juuri Anni-mummon luona. 

Mummo oli ihana. Hänellä oli aina huivi päässään, tai jos ei ollut niin sitten piti laittaa paplaria, näyttää kauniilta. Hänellä oli myös aina mekko yllään, ei ikinä housuja vaan aina mekko. Ihania kukkamekkoja kaappi täynnä. Kaapissa oli myös viinapullo. Mutta siitä ei otettu usein eikä paljon vaan se oli lääkkeeksi tarpeen vaatiessa ja pikku hörppy kertaheittona. Joskus iskäkin saatoi saada hörpyn pullosta. Minulla ei ole mummosta mitään muuta kuin positiivisia muistoja.

Söin mummon kaapista seesaminsiemeniä lusikalla, tapoin keittiön pöydillä kulkevia muurahaisia. Katselin kaapeissa olevia valokuvia uudestaan ja uudestaan. Tuttuja kasvoja, tuntemattomia. Kuolleitakin, sen tiesin rististä joka oli ihmisen pään päälle piirretty. Nyt ne kaikki kuvat ovat meidän mökillä. Paitsi tuo yksi kuva minulla, tuo jossa mummo ja ukki seisovat kotitalonsa, nykyisen mökin, portailla. Niin rakkaat hahmot ja niin rakas paikka.

Mökistä, jossa mummo ja ukki asuivat, jäi ne mahtavimmat muistot. Sinne liittyy serkut, saunat, perhoset ja itikat. Inkkarimetsä ja puuliiteri. Sinne liittyy letut ja ihanat ja kamalat mökkinaapurit. Kalliot ja pellot, heinäladot sekä kauppa-autot. Kyläkaupat ja jokiuinnit. Maalla oli aina kesä. Mökistä on muotoutunut myös aikuisiällä se suosituin kesän- ja varsinkin juhannuksen viettopaikka. Siellä omatkin lapsemme on riehuneet serkkujensa kanssa samallalailla.

Muistan kirkonmenot joita katsottiin joka sunnuntai. Siellä opin ihan oikeasti kirkon rytmin. Oli niin ihana kuunnella kun mummo lauloi mukana vaikka muuten se tuntuikin tylsältä ohjelmalta. Lauantain iltaohjelmat, Napakympit sunmuut, tuntui mummolassa jotenkin erityisen ihanilta katsoa. Tunnelma pikku huoneessa oli jotenkin niin kotoisa. Muistissa on myös uimarannat ja hiihtolenkit. Kesäteatterit ja kylän kesäpäivät, mummokin tuli joskus mukaan.

Mummolla oli aina karkkia pöydällään. Kipoista löytyi Fazerin parhaita, liköörejä ja sitten niitä valkoisia tyynyjä, jotain piparminttukarkkeja, nimeä en muista. Pöydällä oli aina kukkia, kuin myös ikkunalaudalla. Muistan kun hankittiin mummolle isonäppäiminen puhelin soittamisen avuksi. Mummolla oli kolmejalkainen kävelykeppi jonka avulla hän tipsutteli kävellä. 

Aina kun mentiin mummolaan, antoi mummo meille lapsille pakastuspussit joissa oli kolikoita. Hän keräsin kolikoita ja oli ihan sattuman summa paljonko kukakin sai. Hän ei itsekään tiennyt. Joskus saatiin myös seteleitä. Niillä sitten talvella potkukelkkailtiin kylille karkin ja lehtien ostoon. Kesällä sinne käveltiin ja nautittiin auringosta joka paistoi aina. Paitsi kerran kun olimme käymässä naisporukalla mökiltä mummon luona ja saimme puhelun että koiramummolan ukki on lähtenyt taivaaseen, se oli itkun paikka. Mutta muisto mummolasta muiden joukossa.

Mummo asui rivitalo-mallisessa vanhainkodissa ja niinpä myös mummon naapureista tuli minulle tuttuja. Mummot olivat riemuissaan kun pikkutyttö halusi käydä heitä tervehtimässä ja pikkutyttö taas oli innoissaan kun joka paikassa sai keksiä ja pullaa. Loppuviimein uskalsin käydä myös seinänaapurin luona joka oli ensin ihan tajuttoman pelottava tyyppi. Kyhhäykset ja muut koululehdet meni aina kaupaksi ja pikku-Minna tienasi lisää karkkirahaa. Vanhainkodin yhteistiloissa vietettiin pikkujouluja sekä mummojen ja pappojen täysiä kymppejä. Kakut oli valtavan kokoisia.  Muistan kyllä senkin kun naapurit yllättäen vaihtui. Se tarkoitti sitä että joku heistä kuoli. 

Muistan myös tunteen että aina ei olisi halunnut lähteä, olisi halunnut jäädä kotiin kavereiden luokse. Mutta kun lähti, oli onnellinen. Ja voi mitä antaisinkaan nyt, jos tuntisin hänet nyt. Tunnen samoin kaikista isovanhemmistani. Voi kun saisi jutella, kuunnella ja hellästi halata. Voi kun saisi.

Viimeisen kerran kävimme mummon luona siten että mummo oli jo sairaalassa. Koti oli tyhjä ja asuimme viikonlopun siellä miehen ja tytön kanssa, oli todella outoa. Viimeisen kerran näin mummon sairaalassa. Hän ei enää tunnistanut minua vaan luuli tytärtäni minuksi. Toisaalta se oli säikähdys mutta toisaalta aika mukavaa että tunnisti tuttuja piirteitä kuitenkin.
Silloin hyvästelin mummon ja toivoin silti aina että olisin käynyt vielä kerran. 

Mummo, mulla on ikävä sua. 
Minna/lts

ps. siitä on jo yli 13 vuotta ja silti vaan on ikävä.

 

Pages