Ladataan...
Life Time Story

'Kuva ei kerro kaikkea'
-Poika nimittäin hieman tympeästä ilmeestä poiketen nimenomaan rakasti tapahtumaa, hän vain ei tykkää olla kuvissa, tai varsinkaan hymyillä niissä. Hän sanoi minulle ettei me tultu tänne ottamaan kuvia vaan kuuntelemaan musiikkia. Aika fiksu poika.-

Haluan antaa lapsilleni niin paljon ja niin monenlaisia kulttuurielämyksiä kuin se ikinä vaan rahan ja ajan puitteissa on mahdollista. Meillä onkin ollut pojan kanssa jo monen vuoden ajan yhteinen KKK (kerran kuussa kulttuuria). Parina viime vuotena se on harmillisesti jäänyt vähän harvemmalle, tosin ollen sitten vähän suurempia tapahtumia. Tänään kävimme pitkästä aikaa nauttimassa kahdelleen kulttuurista Kuopion musiikkikeskuksella.

Vaikka päältä päin, ja teinin habituksesta ylipäänsä, ei kaikki varmasti uskoisi, niin hän rakastaa klassista musiikkia. Klassinen konsertti oli siis tälle kerralle pojan pyyntö ja minä bongasin meille Brawo!!-esityksen. Maallikon silmin tämä oli loistava valinta.

Alkupuolella kuulimme Jean Sibeliuksen Sinfonia nro 1, kapelimestarina Rauno Tikkanen, sekä katselimme samalla screeniltä Kuopion kameraseuran valokuvia. Siinä sai nauttia monenlaisin aistikokemuksin. Ihan mielettömän hienoa.

Toisella puoliajalla näyttämölle tuli kuoro sekä aivan upea solisti, Salla Lehtinen, ja musiikkina oli John Rutterin teos Macnificat.

Konsertin järjestivät Kuopion konservatorio ja Savonia ammattikorkeakoulun musiikin ja tanssin yksikkö. Ammattilaiset ja opiskelijat tekivät hienoa yhteistyötä. 

Me tykkäsimme pojan kanssa molemmat oikein kovasti ja suosiksemme tuli ensimmäinen puoliaika. Pojan mielestä musiikki oli silloin parempaa ja minä musiikin lisäksi nautin todella paljon valokuvista.

Poika kysyi konsertin jälkeen lempisoitintani orkesterissa ja kertoi itsellään sen olevan viulu, ihana ihana viulu. Kysyin ihmetellen miksei hän lähde opiskelemaan musiikkia kun se kiinnostaa niin paljon niin hän sanoi ettei hän halua sitä opiskella vaan kuunnella!

Ihan loistavaa, sinänsä.
Olen ylpeä.
Minna/lts

ps. minun lempisoitin orkesterissa on huilu (jota teini taas ei ymmärrä ollenkaan, haha)

 

 

 

Ladataan...
Life Time Story

Pari päivää ennen jouluaattoa kävin työterveystarkastuksen verikokeissa. Aatonaattona minulle soitettiin huolissaan että 'Kuinka voit'. En todellakaan silloin oikein tajunnut kysymystä, vähättelin vaan ja ihmettelin. 'Voin hyvin' Kuitenkin luonnollisesti joulun aikana mieleen hiipi välillä että mikähän minulla sitten oikein on. Hengästytti. Joulun jälkeen kävin uudelleen täydellisimmissä verikokeissa joissa varmistui että minulla on anemia.

Mistä ja miksi,  sitä ei voi tarkkaan tietää mutta yksi epäilys on koko syksyn kestäneestä remontista johtunut stressi. 

Rupesin syömään rautaa ja olen syönyt sitä nyt neljä kuukautta. 
Pari viikkoa sitten minulla oli kontrolliverikoe ja tulokset olivat tälläiset:

Rauta jouluna 4,2 - nyt 10,5 eli nousussa.
Hemoglobiini jouluna 106 - nyt 139 eli tosi hyvässä nousussa.
Katselin nyt terveyssivuiltani tarkemminkin arvojani ja minulla oli kyllä ihan vinksallaan monikin arvo. Kuten erytrosyytit ihan liian matalalla ja trombosyytit taas liian korkealla. Nyt nekin oli tasoittunut oikeille uomilleen. 

Jälkeenpäin ajateltuna tämä todellakin tuntuu ihan hurjalta. Olen ollut sairas. Sairas, edes sitä tietämättä. Pistää miettimään että miten paljon sitä painaa menemään miettimättä omaa fiilistään. Miten paljon kestää. Minulla on aina ollut korkea kipukynnys ja ilmeisimmin myös totun erinäisiin huonoihinkin olotiloihin nopeasti.

Vaikka tosiaan vakuutin silloin niin hoitajalle kuin lääkärillekin että minulla ei ole ollut oireita, niin nyt tiedän että niitä on ollut. Ja niitä on ollut kauan. Olen luullut niiden olevan normaalia olotilaa.

-Minulla koski sydämeen. Hieroin sitä yhtenään kun ajattelin sen olevan liikunnasta johtuvaa lihaskipua, vain toisella puolella. Nyt minulla ei koske siihen enää ikinä. Pelottavaa.

-Olin välillä ylitsepääsemättömän väsynyt. Muistan ajatuksia että miten joku jaksaa käydä illalla esim. juoksulenkillä ja ihmetelleeni sitä miten itsekin joskus jaksoin. Nyt ei enää väsytä ja jaksan lenkkeillä. 

-Hengästyin. Töissä hengästyin. Kotona juoksin asioilla hengästyneenä. Se oli sellaista kummallista hengästymistä, sellaista kuin se olisi jopa kuulunut asiaan. Ei kuulunut. Ei hengästytä enää.

-Minua huimasi. Saatoin ajatella että se johtui siitä etten pidä silmälaseja. Tai siitä että olen vain vähän väsynyt, ajattelin että se on normaalia. Joo, ei ollut. Ei huimaa enää.

-Huuleni rohtuivat. Minulla on todella hyvä huulirasva ja sain sillä pidettyä sitä kurissa mutta jos unohdin vähänkään välistä, sain melkein repiä huulista nahkaa pois. Nyt nekin on ihanan terveet ja normaali rasvoitus riittää. 

-Jalkani oli toooodella levottomat iltaisin. Mietin usein että mitä ihmettä minä voin tehdä jaloilleni, se oli ihan tuskallista mutta mietin vain että kyllähän se joskus ohi menee. No, nyt on mennyt, ei ole enää levottomuutta. 

-Olin jotenkin ärtynyt pienistäkin asioista, väsyin asioihin nopeasti, ei riittänyt kärsivällisyys oikein kunnolla. Sekin on palannut normaaliksi. Ärsyttää vaan ne perusjutut, haha.

MITEN hemmetissä en näitä oireita huomannut silloin kun ne oli? Oliko jotain muutakin mitä en ole vieläkään tajunnut. Miksi olen vain porskuttanut menemään vaikkei tunnu hyvältä? Ou mai gaad.

Syön rautaa vielä ainakin kaksi kuukautta koska pitää saada rautavarastot täytettyä. Sen jälkeen minua vähän jännittää jättää ne pois, entäs jos se romahtaa uudelleen? Mitäs sitten? 

Olen kirjoittanut tästä myös aiemmin täällä, ja tässä tuli nyt toistoa jonkun verran mutta tämä aihe nyt mietityttää sen verran mieltäni ja on myös mielestäni sen verran tärkeä saada ihmiset tajuamaan ettei oireiden kanssa saa leikitellä. Jos on huono olla, pitää mennä lääkäriin!

Minulla on nyt ihan oikeasti terve ja hyvä olo. Olen siitä erittäin onnellinen ja kiitollinen. 

Hyvää yötä,
Minna/lts

 

Ladataan...
Life Time Story

Juttusarjani jatkukoon. Hetkellisesti.

Ajattelin hyödyntää muutaman päivän vapaaputken jatkamalla juttusarjaani mutta jo heti kättelyssä joudun toteamaan että ei olisi kyllä kannattanut. Tiällä savon muassa onnii pimmeetä että kuvistakkii tulloo iha al'arvossii. ISO-arvot paukkuivat ja silti lopputulos on huono. Sori. Laitan nämä silti koska.

Olemme miehen kanssa innokkaita sisustajia molemmat ja siksi meidän mielenkiinnon kohteita on luonnollisesti myös desing. Toiset desingista on minun ja toiset miehen ihastuksia ja löytöjä. Itseasiassa onkin harva näistäkin esineistä se, joista olisimme maksaneet täyden hinnan. Emme varmaan mistään, vaan olemme tehneet löytöjä ja odotelleet huipputarjouksia. Desingissa meitä kiinnostaa eniten muoto, historia ja kulumattomuus. Se kestää aikaa iänkaiken. Olemmekin sanoneet lapsille jo nyt että älkää ihmeessä vaan heittäkö joskus hamassa tulevaisuudessa mitään kaatopaikalle tarkistamatta ensin alkuperää. Tässä postauksessa muutama, lähinnä ne mistä oli mahdollista saada edes jonkunlaista kuvaa aikaiseksi. 

Eteisessä:

V: Muuton Pikku Myy (Norway Says desing)
O: Eero Aarnion Bottle of light

Keittiössä:

V: The Moccamaster
O: Alvar Aallon jakkara 60

Olohuoneessa:

V: Artekin Kanto-lehtiteline
O: Yksi suosikeistani, Artekin Aino Aallon sivupöytä 606

Lasten huoneessa:

V: Eero Aarnio Wuff
O: Eero Aarnio Puppy

Portaikossa:

Aarikan kattolamppu Reitti

Makuuhuoneessa:

Iki-ihana Tupla Kupla

Noin, ja nyt pidetään suosiolla taukoa tässä juttusarjassa ja odotellaan valoa.
Sitä ihanaa, rakasta ja lämmintä valoa.

Mukavaa viikkoa!
Minna/lts

Juttusarjan ensimmäinen jakso löytyy täältä.

 

Pages