Ladataan...
Life Time Story

 

Facebook jakoi joku päivä sitten muiston kahden vuoden takaa. Olin juuri saanut tammikuussa valmiiksi virkkaamani maton. Käytin mattoon kaikkien perheenjäsenten vanhoja paitoja ja potkupukuja. Siitä tuli suoraan sanoen oikein elämän näköinen matto. Koin sen silloin että se oli minun kotiäitiyden lopputyö, siitä alkoi työt. Tämän kirjoittaminen saa vieläkin, tällä hetkellä, kyyneleet silmiini. Minä rakastin olla kotiäiti.

Rakastin pitkiä ulkoiluja taaperon kanssa. Aamuisin aina mietimme minne suuntaan lähtisimme. Menisimmekö johonkin puistoon vai lenkkeilläänkö, tai mennäänkö seikkailemaan metsään. Rakastin sitä kun oli kunnolla aikaa tehdä ruokaa. Olin kotona ottamassa koululaiset vastaan ja muutenkin oli aikaa niin lapsille kuin miehelle ja ihan vain itsellekin. Tasaisesti kaikkea.

Tänään tätä taas haikeana mietiskelin kun ulkoiltiin tenavan kanssa ennen päiväkotiin menoa. Miten olisimme jatkaneet päiväämme siitä jos minun ei pitäisi mennä töihin. Hupsuteltaisiin ja hassuteltaisiin kiireettä koko päivä, ja seuraava päivä, ja sitä seuraava päivä. Vastaan tuli äiti neljän lapsen kanssa ja mietin vain päässäni että nauti, nauti nyt siitä. Onneksi minäkin sentään jo kaksi aiemmin kasvattaneena tajusin sen alusta alkaen. Nautin heti ihan joka hetkestä. Eikä ajan ole edes tarvinnut kullata muistoja. Ne oli oikeasti kultaisia.

Nyt, kun iltavuorossa vien tenavan yhdeksitoista päiväkotiin lounaalle, näen hänet seuraavan kerran aamulla. Tai jos itselläni on tiedossa aamuvuoro, näenkin hänet seuraavan kerran vasta iltapäivällä kun haen hänet päiväkodista. Eli esimerkiksi vien tiistaina klo 11 ja haen keskiviikkona klo 14. Sen välin hän on päiväkodissa ja (onneksi sentään) isänsä kanssa. Teiniä en näe näinä iltavuoroina juuri ollenkaan ja hänen päivällisensä on tyyliin paketillinen nuggetteja, lihapullia tai pakastepitsaa. Silloin kun molemmat miehen kanssa ollaan iltavuorossa.

En osaa vielä edes kuvitella mitä me tehdään sitten kun tenava on ala-aste-ikäinen. Eihän hän voi olla yksin kotona koko iltaa ja tehdä itselleen päivällistä kun äiti ja isä ovat töissä. No, en myöskään stressaa siitä koska kaikki kyllä selviää aikanaan, mutta kyllä tämä tälläinen asennetta vaatii.

Toiset ei tykkää kotiäitiydestä, heillä hajoaa suurinpiirtein pää jos ei ole aikuiskontakteja, mutta minä olen kai luonteeltani sen verran erakko että nautin siitä. Kontakteiksini riitti varsin hyvin avoimet päiväkodit, leikkipuistot, kirjastokäynnit ja satunnaiset tapahtumat sekä kohtaamiset ystävien kanssa.  

Nykyään tätä samaa nautintoa ei pääse kokemaan kuin yksittäisinä vapaapäivinä ja lomilla.
Ja lomistakin suurin osa menee luonnollisesti reissuihin.
Miettii jo mielessään jossain tulevaisuudessa pikkuhiljaa kurkkivaa vuorotteluvapaata,
Minna/lts

Ladataan...
Life Time Story

Meidän perhe sai kutsun Kuopion uuden Hoplopin avajaisiin loppiaisena, mutta minä kiireinen äiti-ihminen en sitä ehtinyt sähköpostista lukemaan ajoissa. Suureksi iloksemme, harmituksen ilmaistuani, Hoplop kutsui meidät uudestaan ja tänään kävimme puistoon tutustumassa.

Ja en melkein edes osaa sanoa mistä aloittaa, paikka oli aivan  m i e l e t ö n !

Koko perhe vaikuttui paikasta jo heti ensiaskelmilla ja tuo 14-vuotias teinikin innostuneena huudahti että 'Täällähän on vaikka mitä, täällähän voi tehdä vaikka mitä!' Ja niin hän tekikin, peuhasi pikkuveljen kanssa sekä kuvasi omalla puhelimellaan videoita touhuistaan. Pikkuveli oli ihan yhtä innoissaan, paikkaa kierreltiin niin suurella innolla ettei äiti ja isä meinannut pysyä perässä. Tosin valtaosan aikaa äitikin oli sen verran innoissaan että taisi mennä seurueen edellä, into pinkeänä. 

Uudessa Hoplopissa on kiipeilyn lisäksi mm. tosi paljon erityylisiä liukumäkiä, todella monta trampoliinia, upeat valaistut pallomeret ja koko paikan sydämenä, keskellä, on todella suuri tulivuori. Tulivuoren päältä lähtee pitkä liukumäki, jonka lisäksi tulivuoren reunoja pitkin voi kiivetä ylös asti, siis mikäli pääsee. Pelkästään tämä tulivuori on kokemisen arvoinen uutuus!

Vanhaa Hoploppia ei voi oikein edes mainita samassa lauseessa tämän puiston kanssa. On tämä niin jotain ihan muuta. Paikka on ihanan valoisa sekä avara ja vaikka porukkaa on paljon, he sulautuvat tilaan niin ettei ruuhkaa edes tunnu. Ravintolamaailmakin on viihtyisä ja tilava. Jättiperhecombo juustotikkuineen ja sipulirenkaineen oli menestys ainakin meidän perheessä.

Paikasta löytyy tekemistä niin pienille, kuin yllättäen myös tuollaisille teinipojille, jota vanha Hoplop ei enää kovin paljoa kiinnostanut. Myös vanhempia on ajateltu ja tarjolla on monia ihania oleskelusoppeja viltteineen kaikkineen ja joka nurkalla on pehmeitä istuimia joissa tenavia voi odotella - jos ei siis halua olla siellä riehumassa mukana.

Itse tykkäsin todella paljon väreistä ja viidakkomaisesta tunnelmasta. Synttärihuoneissakin oli todella hienoja teemoja ja mietittiinkin jo miehen kanssa että tenavan syksyllä tulevat synttärit voisi varmastikin olla täällä. Ihastuin myös valojen leikittelyyn. Muunmuuassa yksi liukumäistä oli valaistu joen näköiseksi, samoin tulivuoren laava näytti valuvan valon vaikutuksesta. Puhumattakaan valaistuista pallomeristä.

Päivän kuntoilut tuli tehtyä ja itse asiassa lasten perässä kiipeily olikin täällä helpompaa koska kiipeilyratojen kattoja oli nostettu sen verran ettei aikuisenkaan tarvinnut kovin paljoa kyykistellä kulkiessaan. Seuraavalla kerralla päätimme miehen kanssa jättää kamerat kotiin ja seikkailla lasten kanssa oikein kunnolla. Tämä kerta meni paljolti kuvailun piikkiin, ja toki ihan tarkoituksella.

Oltiin kuultu jo muutamalta tutulta puistosta, mutta yllätys oli siitäkin huolimatta yhä edelleen hurjan positiivinen. On ihan mielettömän hienoa että lapsiin satsataan ja tämän eteen on todellakin nähty vaivaa! Tänne kannattaakin varata aikaa, kuten meitäkin ohjeistettiin, se menee kuin hujauksessa ja kun lähdön aika tulee niin tuntuu että tuliko nyt varmasti testattua kaikki.

Kun kysyin tenavalta syödessämme että mikäs täällä on parasta niin poika vastasi empimättä 'Kaikki!'

Tästä tuli kertaheitolla yksi meidän lempipaikoista! 
Suosittelen käymään!
Ja laske vaan se tulivuori, se EI ole paha, minäkin laskin:)
Minna/lts

Ladataan...
Life Time Story

Minulla on 3 lasta.

Esikoinen, tyttäreni, täyttää tänä vuonna jo 21 vuotta. Hän syntyi meille kun itsekin vielä olimme lapsia, ihan juuri ja juuri aikuisuuden kynnyksellä tepasteltiin. Opeteltiin miehen kanssa yhdessä elämistä ja saatiin siihen samaan syssyyn lapsi. Tyttö. Heti alusta alkaen niin rakas ettei mitään järkeä. Ja heti alusta alkaen niin luonnollinen juttu ettei mitään järkeä. Hän sujahti meidän elämään todella helposti. Hän kasvoi samaa tahtia kuin mekin, me kasvatimme häntä ja hän meitä. Rahaa ei juuri ollut mutta rakkautta senkin edestä. Tytöltä ei koskaan puuttunut leikkikavereita. Niitä riitti innokkaiden vanhempien lisäksi vanhempien kavereista. Yhdessä leikittiin ja hassuteltiin päivät pitkät. Tyttö kasvoi meidän vanhempien silmäteränä, ja myös isovanhempien silmäteränä. Hän on aina ollut todella mielikuvitusrikas ja fiksu tyttö. Sellainen aina vähän vanhempi kuin ikäisensä. Hyvällä tavalla. Kun hän tuli murrosikään, hän ei suinkaan erkaantunut meistä vaan me yhä edelleen tiesimme hänen menonsa ja meininkinsä. Luottamus on aina ollut molemminpuoleista. Tyttö on aina voinut, ja halunnut, purkaa minulle häntä painavat asiat. Olemme pähkäilleet niin ystävyyssuhteita, koulujuttuja kuin myös poikajuttuja. Ei ole mitään mitä hän ei voisi minulle kertoa ja periaatteessa minä voisin kertoa hänelle kaiken, mutta en ihan Lorelei Gilmore-asteelle ole lähtenyt. Haluan kuitenkin ihan vähän enemmän olla se äiti. Meidän suhde nykyään, kun tytär on jo lentänyt pesästä on oikeastaan juuri sellainen kun olen aina toivonutkin olevan. Tyttärellä on ihana oma elämä ja me miehen kanssa arvostamme sitä ja annamme hänen pelata omilla- kuitenkin aina, siis aina, valmiina ottamaan koppi jos tarvis tulee. Autamme koska vaan missä vaan. Tyttärellä on avain kotiin ja olemme sanoneet hänelle että hän saa tulla sillä kuin kotiinsa. Pidämme yhteyttä säännöllisesti ja tiedämme toistemme kuviot. Järjestämme pieniä yhteisiä hetkiä säännöllisesti, kun vain saamme aikamme sopimaan yhteen.
Kaksi aikuista- vilpitön rakkaus.

Olen kertonut tyttärestäni myös tässä postauksessa.

Emme olleet koskaan miehen kanssa ajatelleet kuinka monta ja millä aikataululla lapsia haluaisimme. Menimme, kuten elämässä yleensä menemme,  hetkessä. Yritimme kuitenkin toista lasta useaankin otteeseen ennenkuin tärppäsi. Tytär oli viisi kun kerroimme hänelle että äidin mahassa asustelee vauva. Tytär sanoi että 'En usko, ei kuitenkaan ole'. No, oli - ja niin lapsille tuli ikäeroksi kuusi vuotta. Tytär aloitti juuri esikoulun ja oli pikkuveljestä innoissaan. Tytär oli jo niin vanha ettei hän ollut yhtään mustasukkainen ja muutenkin hän heilasti koko ajan alakerrassamme asuvan ystävänsä kanssa että minulle jäi aikaa olla vauvan kanssa ihan kuin hän olisi ensimmäinen. Poika oli meille toiveiden täyttymys sillä tavalla että ajattelimme että meidän lapset ovat siinä. Tyttö ja poika - molemmille yksi mm. reissuilla hoidettavaksi. Poika oli siis meille se viimeinen vauva ja siten häntä hoivasimme. Hän oli minun taskuunsopiva mussukka. Reissasimme paljon perheenä ja myös siten meidän siteemme lujittui. Reissu reissulta olimme tiukempi ja parempi perhe. Myös poikaan, kuten tyttäreenkin, on minulla todella läheinen suhde. Paljon suhteestamme kertoo mm. se että hän ei ole koskaan hävennyt seuraani. Olen saanut käydä hänen kanssa konserteissa, standupeissa ja jopa pelitapahtumissa. Sen otia kunnianosoituksena suorastaan. Teini haluaa lähteä kanssani, tai isänsä kanssa, tapahtumiin. Ehkä siksi että me olemme aina antaneet hänen olla oma, omituinen itsensä, myös hän antaa meidän olla hänen vanhempiaan. Niin kotona, kuin katu-uskottavissa pelitapahtumissakin. Teini on minulle ikuisesti rakas 'taskuunsopiva mussukka'- se ei muuksi muutu vaikka poika kasvaa. 

Teinistä on aika syväluotaava postaus täällä. Sitä luetaan säännöllisesti yllättävän paljon. 

Meillä oli tyttö ja meillä oli poika. Olimme todella tyytyväisiä ja onnellisia siihen. Matkustelimme paljon ja kuten olimme todenneet, se oli helppoa kun molemmille oli yksi lapsi (hah, + kummityttö joka oli aina mukana♥)  Siltikin, helppoudesta huolimatta, vauvakuume käväisi aina välillä ilmassa. Jommallakummalla. Kunnes kerran se tuli molemmille yhtäaikaa. Silloin teimme mittavat ja useat keskustelut muutoksista, olimmehan jo luopuneet ihan kaikesta vauvoihin liittyvästä, niin materiaalista kuin myös ajattelusta. Miinuslista oli varmasti isompi, ja siitäkin huolimatta, kun teini oli 10 vuotias, meille tupsahti tulla vauva. Pitkään toivottu. Ja kertaheitolla rakas. Niin rakas että heti tajusimme ettei meidän perhe ollut täysi ennenkuin hän tuli. Hän teki meidän perheestä täydellisen. Ja taas, koska isosisko oli jo 16- vuotias lukiota aloittava nuori, ja poika oli 10- vuotias kavereiden kanssa viihtyvä teini, saimme aika rauhassa viettää miehen kanssa vauva-aikaa tämän pienen ihmeellisen olennon seurassa. Hän on yhä edelleen ihmeellinen. Hänen kanssaan on koettu jo niin paljon ja on uskomatonta tietää, kun on pari tenavaa jo kasvattanut hienoksi nuoreksi, miten paljon hetkiä ja tapahtumia hänen kanssaan vielä elämmekään. Hän on jo pienellä iällään hurmannut meidät kaikki persoonallaan, isosisko on umpirakastunut ja jopa isovelikin 'kovan kuorensa alta' kiintymyksensä myöntää. Pojat leikkivät tenavan kasvaessa, enemmän ja enemmän yhdessä. Tiedän että myös hänen kanssaan minulla tulee olemaan läheinen suhde. Minun kainalokaverini. Minun tähteni joulukuusen latvassa ( tätä sain luvan käyttää, kiitos ystävä♥)

 

Jokainen heistä on täysin omanlainen persoonansa. He ovat täysin erilaisia, vaikkakin samoista vanhemmista kasvaneita. Silti he ovat toisilleen läheisiä ja tietyllä tavalla aivan samanlaisia, ovathan he samoista vanhemmista syntyneitä. Jokaisen lapsen kanssa meillä vanhemmilla on oma juttumme. Ja sen lisäksi meillä on ne perhejutut, ne jotka tekee meidän perheestä meidän perheen. Jokaisen kanssa on tiivis ja lämmin suhde. 

Tämä kaikki lasten ajattelu minulla lähti siitä kun kuulin työmatkalla bussissa takanani istuvien naisten keskustelun. He tapasivat ilmeisimmin pitkästä aikaa ja kävivät läpi kuulumisiaan. He juttelivat kaikenlaista ja yhdessä vaiheessa tuli ilmi että toisella heistä ei ollut lapsia kun taas toisella oli. Toisella oli neljä lasta joista vanhin 41 ja nuorin 25. Toinen nainen vastasi siihen että 'Oi, hän on vielä niin nuori!' ja jatkoi 'Onko se niin että se nuorin on jotenkin läheisin' Nainen ei saanut oikein kysyttyä asiaa selvästi, mutta tarkoitti kysymyksellä juurikin sitä että rakastaako sitä nuorinta jotenkin eniten. Olin jo itse ihan ihmeissäni kysymyksestä, kunnes tämä toinen vastasi ponnekkaasti ja myös täysin vilpittömästi' Kyllä, nuorin on kaikista rakkain!'

Ihmettelyni siirtyikin sitten kysymyksen sijaan siihen vastaukseen. Kuulin siihen myös 'syyn', mutta silti ajattelin vain sitä että miten voi niiiiiin ponnekkaasti vastata rakastavansa yhtä lastaan enemmän kuin toista. Koitin miettiä mutten keksinyt. Periaatteessa ymmärrän sen jos jommallakummalla vanhemmista on joku ' vähän lellikki' tai jonkun toisen kanssa on hieman läheisempi kuin toisen. Mutta että rakastaa enemmän, noin selvästi. Asiassa on monta juttua joka mietityttää minua mutta onpahan tullut itselleni aika selväksi tämän ajatusvyöryn ansiosta se, että rakastan minun kolmea lastani, jokaista, ihan yhtä paljon.

He ovat jokainen ykkösrakkaita. Voin sanoa heille jokaiselle erikseen että rakastan sinua maailman eniten, eikä se ole toiselta pois. 

Mutta jos joku kysyisi minulta, onko joku rakkain, vastaukseni olisi ei. Ei ole. 

Jokainen nuista kolmesta on kaikista rakkain. Minun sydämessäni on se tila juuri heille kolmelle, ihan yhtä isot tilat.

Kolmen lapsen onnellinen äiti,
Minna/lts

ps. kuvat ovat lasteni käsityötä

Pages