Kokemusta rikkaampana

lilies

 

Kirjoittelin täällä, että rankan alkuvuoden jälkeen paistaa aurinko risukasaankin, kun sain muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen työpaikan. Olen tehnyt työtä hieman yli kuukauden. Olen sopeutunut työpaikkaan hyvin, tykkään työstä ja työkaverit ovat ihan älyttömän ihania. Ongelma on kuitenkin se, että terveydentilani on mennyt koko ajan huonompaan suuntaan. Olen viime aikoina käynyt töissä väkisin särkylääkkeiden voimalla.

Olen tavannut työterveyslääkärin jo kahdesti. Hän laittoi lähetteen kirurgian poliklinikalle, jotta pääsisin magneettikuvaan. Selästäni otettiin röntgenkuva reilu viikko sitten, mutta siinä ei näkynyt mitään hälyttävää. Skolioosileikkauksessa asennetut titaanit olivat paikoillaan, eikä näkynyt viitteitä tuoreista traumoista. Magneettikuvasta saadaan paljon enemmän informaatiota. Kirurgian polille on kuitenkin 3-4 kk jono, että hetken saa kuvaa odotella…

Huomenna on luvassa jälleen aika työterveyslääkärille, tällä kertaa myös esimieheni osallistuu puhelimen välityksellä keskusteluun. Puhumme mahdollisesta työn kevennyksestä tai työnkuvan muuttamisesta, mutta tiedän jo, ettei se ole mahdollista kyseisessä työssä. Olen jutellut viime viikolla esimieheni kanssa  terveydentilastani ja työn tuomista yllättävistä haasteista. Tulimme siihen lopputulokseen, etten välttämättä voi terveydellisistä syistä jatkaa työtäni.

Esimieheni oli ihanan ymmärtäväinen ja sanoi, että minun tulisi miettiä mikä on itseni kannalta paras vaihtoehto – olenhan kuitenkin nuori ja ”elämä vielä edessä”. Työterveyslääkäriä en voi valitettavasti kuvailla näin ymmärtäiväiseksi, mutta toivon, että hän suhtautuu huomenna paremmin. Tarvitsen häneltä nimittäin kirjallisen kannanoton siitä, etten kykene terveydellisistä syistä johtuen jatkamaan tätä nykyistä työtä. Muuten on riski, että työvoimatoimiston lausunto johtaa 3 kk karenssiin ansiosidonnaisesta päivärahasta.

Tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan viimeisen viikon aikana. Olen ollut ahdistunut, surullinen, vihainen ja samalla helpottunut. Olen tuntenut syyllisyyttä, häpeää, epätoivoa ja jopa pettymystä itseäni kohtaan. Sanoin ystävälle, että piti se arvata, että skolioosi vaikuttaa taas tähänkin. Tunneskaala on hyvä käydä läpi, mutta negatiivisiin tunteisiin ei saa jäädä kiinni. Juteltuani muutamien läheisten ihmisten kanssa, olen päässyt osittain huonoista fiiliksistä eroon. Olen todella onnekkaassa asemassa, sillä ystäväni ovat maailman ihanimpia, tukevat minua AINA ja muistuttavat mikä elämässä on tärkeintä.

Olen ymmärtänyt, etten voi itse mitään sille, että rintarankani on jäykistetty ja se vaikuttaa ihan jokaisella elämäni osa-alueella. Halusin vain niin toivoa viimeiseen asti, ettei se estäisi tämän työn tekoa. En ole yhtään luovuttajatyyppi, vaan yleensä jatkan asiaa kuin asiaa hieman jopa oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Olen vihdoin sisäistänyt, ettei siinä ole mitään järkeä, että käyn töissä puolikuntoisena ja kivuista kärsien. Lähes kaikki vapaa-aika on mennyt töistä palautumiseen. En ole pystynyt esimerkiksi harrastamaan liikuntaa, enkä ole jaksanut kirjoittaa blogia, sillä en ole palautunut kunnolla edes työpäivistä. Jatkuvat kivut ovat heikentäneet myös keskittymiskykyä ja siitä on ollut haittaa uudessa työssä, kun on pitänyt päivittäin oppia uutta.

 

lilies

 

Ahdistustasoni on noussut viimeisen parin viikon ajan päivä päivältä. Minulla on diagnosoitu jo vuosia sitten yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, mutta olen saanut pidettyä sen hallinnassa jo pitkään – tähän saakka. Ahdistukseni meni viime viikolla siihen pisteeseen, että sain vuosien tauon jälkeen kunnon paniikkikohtauksen. Onneksi lääkäri uusi alkuvuodesta vanhaksi menneen beetasalpaajareseptin ja onneksi hain lääkkeen apteekista ihan varmuuden vuoksi. Kahtena iltana on tullut kiire ottaa tabletti.

Eräänä iltana meinasin soittaa isälleni tai siskolleni, että tarvitsen kyydin päivystykseen. Sydän hakkasi ja jätti lyöntejä välistä. Tuntui, että kuolisin hapen puutteeseen/rytmihäiriöihin. Joka ikinen kerta tämä tunne yllättää, vaikka olen ennenkin kokenut voimakkaita paniikkikohtauksia. Tämä ehkä kuulostaa radikaalilta ja tiedän, että sen voi ymmärtää ainoastaan sellainen ihminen, joka on paniikkikohtauksen kokenut.Ajatus työn lopettamisesta lievittää ahdistusta välittömästi (epäonnistumisen tunteesta huolimatta.) Tiedän, että fyysiset kivut tulevat helpottamaan, eikä tarvitse jännittää kortisolitasojen nousua. Uskon ja toivon, että säästyn voimakkailta paniikkikohtauksilta jatkossa.

Keskiviikon jälkeen on luultavasti edessä puhelut eri virastoihin ja paperien toimittaminen muutamaan paikkaan. Sen jälkeen keskityn hoitamaan terveyttäni – sekä henkistä että fyysistä. Puhuin hyvinvoinnin edistämisestä jo tässä postauksessa ja tilanne paranikin hetkellisesti, mutta vasta nyt pystyn todella keskittymään itseeni.

Odottelen tässä samaan aikaan Kelan päätöstä kuntoutusfysioterapiasta sekä – psykoterapiasta. Jos päätös tulee hylättynä, aion hakea niitä uudestaan, sillä tilanne on nyt oleellisesti muuttunut. En ole todennäköisesti enää työssäkäyvä huomisen jälkeen. Minulla on mielestäni todellinen tarve molemmille kuntoutuksille, jotta toimintakykyni säilyy ja työ- tai opiskelukykykin palautuisi.

Luultavasti Kela ehdottaa myös jonkinlaista ammatillista kuntoutusta. Olen lukion jälkeen – eli viimeiset 10 vuotta – yrittänyt keksiä mitä voisin tehdä kokopäiväisesti näiden terveyshaasteiden kanssa. Minulla ei ole vieläkään vastausta, mutta ainakin osaan jo kertoa mitä en kykene tekemään. Aion edelleen jatkaa sellaisen homman etsimistä, jota voisin jatkossa tehdä. Se luultavasti vaatii työkokeiluja ja lisää opiskelua, mutta ei haittaa yhtään. Olen päättänyt sellaisen työn vielä löytää.

 

lilies

 

Joku kysyi minulta hetki sitten, että eikö minua ahdista kertoa blogissa julkisesti näin henkilökohtaisia asioita. Asun kuitenkin pienessä kaupungissa, kaikki puolitutut, entiset ja nykyiset työkaverit, mahdolliset tulevat esimiehet, sukulaiset ja exät voivat päätyä lukemaan näitä tekstejä. Pitää myöntää, että pitkään se ajatus ahdisti niin paljon, että rintaa puristi. Enää en uhraa asialle juurikaan ajatusta. Onhan se edelleen hieman outoa, että moni tietää elämästäni näinkin paljon, mutta ei missään nimessä kaikkea. Täällä on edelleen vain murto-osa elämästäni.

Tiedostan, että jokainen lukija muodostaa minusta mielipiteen/tietyn ennakkoasenteen pelkästään blogin perusteella, mutta se on se pakollinen huono puoli tässä hommassa. Enemmän keskityn siihen, että joku voi saada omista avautumisistani vertaistukea ja parhaimmassa tapauksessa inspiraatiota elämäänsä. Tämä on itsellekin terapeuttista. Blogissa, Instagramissa sekä sähköpostilla käydyt keskustelut ovat kullanarvoisia. Muiden kokemukset ja ajatukset toimivat puolestaan minulle vertaistukena ja olen saanut monesti hyödyllisiä käytännön vinkkejä teiltä.

 

Raportoin tilanteen etenemisestä ja oman jutun löytämisestä blogiin jälleen jatkossa. Kertokaa omia kokemuksia/tarinoita, jos yhtään siltä tuntuu!

Saa esimerkiksi laittaa sähköpostia (lilieslife@outlook.com), jos et halua julkisesti jakaa 🙂

-Lilli

 

FOLLOW:  FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kommentit (14)
  1. Tsemppiä <3 Terveys on pakko laittaa etusijalle!

    1. Kiitos <3 Näin se on!

  2. Kovasti tsemppiä, Lilli! Ihailen todella paljon rohkeuttasi kirjoittaa vaikeistakin aiheista ja toivon sulle pelkästään parasta. <3

    1. Kiitos paljon, Saranda! Ihana sydäntä lämmittävä kommentti <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *