Minä muistan sinut, paremmin kuin ketään koskaan ♥

Tuli pidettyä muutaman päivän suunnittelematon blogitauko. Teki kieltämättä hyvää olla avaamatta läppäriä muutamaan päivään. Pääsiäiseksi ei ollut juurikaan valmiita suunnitelmia, mutta kyllä sitä tekemistä sitten keksittiin.

Pääsiäiseen mahtui rentoutumista, sarjojen katselua, ulkoilua, mökkeilyä, grillaamista, saunomista, siivoilua, shoppailua, perhettä, ystäviä, bile-ilta ulkona ja Fresitan tuhoaminen kahdestaan kotona yhtenä iltana. Kaikki tämä tuli tarpeeseen koko kevään kestäneen ahdistuksen ja stressin jälkeen.

Pääsiäinen on joka vuosi myös surullista aikaa.

Kiirastorstai, joka aloittaa pääsiäisen, oli vuonna 2013 raskas. Minulle erittäin rakas ja läheinen ihminen hävisi taistelun syöpää vastaan. 

Tuffa eli äidin isä oli minulle läheisempi kuin oma isä. Itse asiassa tuffa ja isä eivät tulleet edes toimeen. Aina, kun tarvin apua, ihan missä tahansa, soitin tuffalle. Aina. Olipa kyseessä kyyti johonkin, auton huolto, polkupyörän renkaan vaihto, huonekalun haku, pöydän maalaus, muuttaminen yms. niin tuffa ei koskaan sanonut ei. Monesti hän tarjosi apua jo ennen kuin olin edes itse ehtinyt kysyä. Tuffa oli suurin kannustajani ja tukijani. Hän toivoi minulle pelkkää hyvää. Häntä harmitti kovasti, että kärsin skolioosista ja kyseli aina miten voin. Hän toivoi, että löytäisin parhaan mahdollisen miehen itselleni ja pystyisin perustamaan perheen terveysongelmista huolimatta.

Vaikka mamma ja tuffa erosivat huonoissa väleissä äitini ollessa vasta melko pieni ja kuulin jo lapsuudessa juttuja siitä, miten huono aviomies ja isä tuffa (kuulemma) oli, eivät ne merkinneet minulle koskaan mitään. Minä en tuntenut sellaista tuffaa. Olen sitä mieltä, että jokaikinen meistä tekee (isojakin) virheitä tässä elämässä, mutta ihmiset voivat muuttua. Minä nimittäin näin tuffan epäitsekkyyden, sydämellisyyden, lapsirakkauden, auttamisen halun, lämmön, huumorin, positiivisuuden, herkkyyden ja vahvuuden. 

Kävimme äidin ja siskon kanssa tuffan ja hänen avovaimonsa luona usein, vähintään kerran viikossa. Pienenä vietin monia öitä heillä yksinkin. Sain aina syödä yksin paketillisen jäätelöä ja teimme kaikkea kivaa yhdessä. Ajan vieläkin välillä sen talon ohi, jossa tuffa asui lähes koko minun ikäni. Talo on täynnä niin lämpimiä muistoja, että se on suorastaan riipivää. Muistan pihan ja siinä vietetyt grilli-illat, talon ominaishajun, huonekalut, eteisen lattian narahduksen, alakerran jyrkät portaat, viihtyisän saunan, vessan hauskan vessapaperitelineen, keittiön pullantuoksun, runsaat tarjottavat ja tietysti tuffan, hänen avovaimonsa ja Alin.

Tuffalla tosiaan oli maailman ihanin ja kiltein susikoira, Ali, jota lenkkeilytimme ja veimme uimaan kesäisin.

Ali oli tuffalle kaikki kaikessa ja minullekin rakas. Oli sydäntäsärkevää nähdä tuffan kärsimys, kun Ali jouduttiin lopettamaan. Onneksi ehdin piirtää tuffalle synttärilahjaksi Alin kuvan. En ollut varmaan koskaan nähnyt tuffaa niin liikuttuneena. Hän osti piirustukseeni kullatut kehykset heti seuraavana päivänä ja se asennettiin seinälle kunniapaikalle :’)

Pari kolme vuotta ennen tuffan kuolemaa meistä tuli vähitellen entistä läheisempiä, ja vietin aikaani heillä 3-4 päivänä viikossa. Jälkeenpäin ajateltuna olin ehkä vaistonnut, ettei tuffa voinut kovin hyvin. Muistan kun tajusin tuona aikana, ettei tuffa tulekaan olemaan tässä aina.

Kun tuffa sai syöpädiagnoosin vuonna 2012, vuosi ennen kuolemaansa, oli minulle selvää, että auttaisin heitä arjessa niin paljon kuin mahdollista. Tuffa joutui ennen kuolemaansa moneksi kuukaudeksi sairaalaan. Sinä aikana kuskasin hänen avovaimoaan päivittäin asioille, kävin hänen kanssaan kaupassa ja teimme yhdessä ruokaa. Tietysti sairaalassa vierailimme lähes päivittäin. Loppuaikoina, kun tuffan kunto romahti, vietin sairaalassa jopa pari yötä. Kuoleman jälkeen autoin äitiäni sekä tuffan avovaimoa hoitamaan paperi- sekä hautausasioita. Vietin monta yötä tuffan avovaimon seurana. Tuffan kuolema oli äidillenikin äärimmäisen kova paikka, he olivat myös läheisiä.

Elämä tuffan kuoleman jälkeen oli pitkään sumuista ja epätodellista. Oli sanoinkuvaamattoman outoa nähdä tuffan nimi hautakivessä. Säilytin hänen numeroaan puhelimessa monta vuotta. 

Viime viikolla veimme äidin ja siskon kanssa kynttilät tuffan haudalle juuri ennen pääsiäistä. Vaikka suru on helpottanut viidessä vuodessa, ei ikävä koskaan katoa. Olen niin monessa tilanteessa viiden vuoden aikana toivonut, että olisin voinut soittaa tuffalle. 

En voi millään käsittää, että on kulunut jo viisi vuotta, mutta pakko se on uskoa, kun se hautakivessäkin lukee. Ajan kulumisen huomaa parhaiten syntymästä tai kuolemasta. Ne ovat niin merkittäviä, pysäyttäviä (varsinkin kuolema) asioita. Isoja muutoksia.

Arkielämässä päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat niin käsittämättömän nopeasti, ettei meinaa edes pysyä kyydissä mukana. Uskon, että ihmisen on tarkoitus välillä totaalisesti pysähtyä miettimään elämän tarkoitusta ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Valitettavasti se pysähdys vaatii usein ison tapahtuman, kuten (oman tai läheisen) sairastumisen, kuoleman, työpaikan menetyksen tai muun mullistavan elämäntapahtuman. 

”Minä muistan sinut

Kun katson kurkien auraa

Minä muistan sinut

Kun lapset nauraa

Minä muistan sinut

Kun pakkanen paukahtaa

Minä muistan sinut

Ja aina aion muistaa

 

Minä muistan sinut

paremmin kuin ketään

koskaan”

 

–Kaija Koo – Minä muistan sinut

// I lost my grandfather to cancer on Easter five years ago. He was amazing and one of the most important persons in my life. He was my biggest supporter and always offered his help in any situation. I can’t believe it’s already been five years… :'(

Viettäkää ihmiset aikaa niiden kaikkein rakkaimpien ja läheisimpien ihmisten kanssa niin usein kuin mahdollista, kun se on vielä mahdollista… Muistakaa erityisesti vanhempaa ikäpolvea. Kertokaa mitä he teille merkitsevät ja näyttäkää, että arvostatte heitä <3 

-Lilies