Ladataan...
Lilies & Life

 

Jokainen tuntee tai tietää sen yhden henkilön, jolle sattuu ja tapahtuu ihan uskomattomia asioita koko ajan. Sellasia asioita, joita ei aina edes meinaa uskoa. Ja yleensä juuri negatiivisia tai tapaturmallisia juttuja.

Mä oon just se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu. Useimmiten sattuu.

Kuvailisin mun elämää tapahtumarikkaaksi vuoristoradaksi.

 

 

Oon koko mun elämän ajan miettinyt, onko tää ihan normaalia vai olenko jotenkin poikkeava. Välillä oon ajatellut vaan kuvittelevani, että koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea tai että mun mieli jotenkin suurentelee asioita. Ehkä mulle ei satu yhtään sen enempää kuin muillekaan, mutta otan asiat eri tavalla? 

Täytyy todeta näin 27-vuotiaana, että eipä ole ollut liioittelua tai suurentelua se, mitä kaikkea tässä matkan varrella on ollut.  Perheenjäsenet ja pitkäaikaiset ystävät ovat ihan yhtä ihmeissään miten yhdelle ihmiselle voi sattua niin paljon ja miten kaikki paska kaadetaan yhteen niskaan. Mun ystävät osaa jo valmiiksi odottaa mun suusta ihan mitä vaan, kun tavataan pienen tauon jälkeen. Yksi ystävä sanoi kerran, että mun täytyisi kirjoittaa joskus omaelämäkerrallinen kirja :D

Uusille tuttavuuksille en edes voi harkita kertovani kaikkia asioita elämästäni, en edes tiettyjä isompia juttuja. Oon muutaman kerran löytänyt itseni tilanteesta, jossa "ystävänä" pitämäni henkilö on esittänyt kovinkin myötätuntoista ja ymmärtäväistä ja myöhemmin saan kuulla, ettei hän ole uskonut mitä olen kertonut. Parissa tapauksessa tällainen henkilö on myös juorunnut eteenpäin ja naureskellut näitä mun erittäin henkilökohtaisia asioita.

Tämä on isoin syy siihen, miksi mä oon niin hemmetin varovainen nykyään uusien ihmisten kanssa. Mun on äärimmäisen vaikea rakentaa syvempää suhdetta ja luottaa uuteen ihmiseen huonojen kokemusten perusteella. Oon viime vuosien aikana onnistunut luomaan pari syvempää ystävyyssuhdetta ja nyt uuden työpaikan myötä olen huomannut olevani avoimempi kuin ennen. Edelleen varon ja harkitsen mitä kerron, mutta haluan samalla uskoa ja toivoa, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. En voi olettaa kaikista ihmisistä pahinta muutaman luottamuksenpettäjän takia.

 

 

On tietysti selvää, etten aio myöskään julkisesti kertoa näitä kaikkia isoja elämääni muokanneita asioita, mutta melko paljon olen jo täällä blogin puolellakin avautunut - paljon enemmän kuin koskaan oli tarkoitus. Olen kertonut mm. skolioosistani, munasarjan poistosta, fibromyalgiasta, araknofobiasta, henkisestä yksinäisyydestä, perheongelmista, läheisen menettämisestä, mammalan myymisestä, huonoista työpaikoista, järkyttävän huonoista lääkärikokemuksista ja identiteettikriisistä sekä maininnut ohimennen esim. tässä postauksessa ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Olen kertonut käyneeni läpi intensiivisen vuosien mittaisen psykoterapiajakson, jota ilman en edes tiedä missä olisin.

Näiden lisäksi pari läheistä ystävyyssuhdetta on katkennut muutama vuosi sitten ja kesti ihan helvetin kauan päästä niistä yli. Tähän mennessä pisin parisuhteeni tuli muutama vuosi sitten päätökseen ja tajusin myöhemmin miten paljon se oli vaikuttanut muhun negatiivisesti ja syönyt sisältä. Lähipiirissäni on myös alkoholin kanssa kamppaileva henkilö, jonka sairautta joudun seuraamaan voimattomana vierestä. Näistä en ole kirjoittanut aiemmin.

Isojen asioiden lisäksi tuntuu, että mulle tapahtuu jatkuvasti kaikkea pientä. Pelkästään tänä kesänä olen saanut fibromyalgiadiagnoosin (josta mainitsinkin jo aikaisemmin), ollut sairaslomalla varpaan pahan kynsivallintulehduksen takia (mun isovarpaiden kynnet on liian isot), halkaissut varpaani lasipulloon joka räjähti itsekseen jääkaapissa, saanut migreenikohtauksen alakerran naapurin parveketupakoinnista, soitellut monet kerrat poliiseja alakerran naapurin takia, menettänyt yöunia huonon isännöitsijän takia, siivonnut paskavesiä vessan lattialta toimimattoman viemäriputkiston takia (vanha talo, alkuperäiset putket), hoitanut kissojen ruokamyrkytystä, stressannut läheisten terveysongelmista, selvitellyt perheongelmia, juonut työpaikalla vettä johon oli sekoittunut pesukoneen jätevedet ja kolmisen viikkoa sitten jouduin punkin uhriksi, minkä seurauksena jalkaani tuli massiivinen tulehdus ja siitä vahva borrelioosiepäily. Jouduin syömään kaksi viikkoa vahvoja antibiootteja 6 tablettia päivässä. Kuuri loppui juuri ja olen pari päivää kärsinyt ilmeisesti jostain detoxilmiöstä. Olo on ollut oikeesti niin huono ja heikko, eikä helle auta asiaa yhtään. Ensi viikolla tiedossa borrelioosikokeet. Hmm mitäköhän mun skolioosi ja fibro tykkää jos/kun kaveriksi tulee/tuli vielä borrelioosi...

 

 

Läheiset ja tutut aina nauraa, että "eipä ole ihme että Lillille taas sattui jotain". Onhan se hauskaa, ei voi itsekään oikeen muuta kuin nauraa. Toisaalta, useimmiten on kyse tapaturmista tai negatiivisista asioista, joten välillä on loukkaavaa jos aina nauretaan mun tuurille. Mä haluaisin joskus mennä kaverin kanssa kahville ja sanoa, että "mulle ei kuulu mitään ihmeellistä, ihan perusarkea vaan." En ees muista milloin olisin viimeksi sanonut noin jollekin.

Työkaveri totesi mun olevan kävelevä Murphyn laki. Se oli ehkä paras kuvaus ikinä! Jos jokin voi mennä pieleen, se menee. (Tiedän, ettei tämä ole alkuperäisen Murphyn lain periaate, mutta se tunnetumpi nykyään.)

Pitää vielä todeta, että tämän postauksen tarkoitus ei ole julistaa, että ainoastaan mulle tapahtuu koko ajan. Tiedän, että kaikille tapahtuu jatkuvasti asioita; on sairautta, läheisten menetyksiä, eroja, tapaturmia ja onnettomuuksia. Ihmettelen vain ääneen omalla kohdalla sitä, miten usein näitä  tuntuu sattuvan ja suurin osa niistä jutuista on niin erikoisia tai vaikeita, ettei tiedä mitä pitäisi ajatella ja uskooko niitä edes kukaan. 

 

LUE MYÖS:

Rohkeus ei aina ole suurieleistä

Oikeus tunteisiin

 

 

Uskotteko te siihen, että joillekin ihmisille tapahtuu enemmän kuin muille?

Oletko itse poikkeuksellisen tapaturma-altis ihminen tai sattuuko sulle aina kaikkea kummallista?

-Lilli

 

P.S. Seuraavaksi tulossa kevyempiä postauksia mun kesästä ja kesäreissuista tähän mennessä! Kuvat Helsingin Tuomiokirkolta.

Ladataan...
Lilies & Life

Toukokuussa tapahtui paljon. Kuukausi oli melkoista tunteiden vuoristorataa; siihen mahtui ahdistusta ja kriiseilyä, mutta pääosin kaikki oli positiivista, innostavaa ja mukavaa! <3

 

 

Uusi työ

Aloitin 2.5 uudessa työssä. Muutos vaati sopeutumista ja totuttelemista, mutta nyt olen jo päässyt melko hyvin sisälle uuteen työhön ja fiilis on tällä hetkellä tosi hyvä. Parasta työpaikassa on rento meininki, ihanat, avuliaat työkaverit ja uudet haasteet. Tästä on hyvä jatkaa :) 

 

 

Mökkeily 

Siis vitsi miten upea toukokuun sää oli! Jatkuvasti hellepäiviä vaan hellepäivien perään, joten ollaan vietetty iso osa vapaa-ajasta mökillä. Mökissä parhaita asioita ovat ulkosauna sekä läheinen merenranta <3 

 

 

Siskon synttärit

Pikkusiskoni täytti 24 v. toukokuun puolessa välissä. Leivottiin juhliin yhdessä voileipäkakku (ensimmäinen koskaan) ja vegaaninen juustokakku. Oli kiva päivä <3

 

 

Kummitytön synttärit

Suloinen, rakas kummityttöni täytti vuoden ihan muutama päivä sitten! <3 En päässyt varsinaisiin synttärijuhliin töiden takia, mutta kävin moikkaamassa häntä jo etukäteen :) 

 

 

Yhteistyöt

Toukokuun yhteistyöt mm. Kauneuskeskus Kolibrin, Natumerin, Sudion ja Rimita Greenin kanssa olivat ihan mahtavia! Olen iloinen ja kiitollinen, että olen päässyt testaamaan hyviä tuotteita ja palveluita :)

Suuntaan tänään aamupäivällä erääseen kivaan kahvilaan suunnittelemaan paikallisen yrityksen kanssa hieman erilaista blogiyhteistyötä, mistä olen todella innoissani. Tapasin kyseisen firman edustajat Naisyrittäjien Hyväntekeväisyystempauksessa viime kuussa. Lisää aiheesta pian!

 

 

Koulutusreissu

Olin juuri Lahdessa kolmen päivän koulutusreissulla uuden työn myötä. Palasin kotiin eilen illalla. Päivisin opiskeltiin mielenkiintoista asiaa (aivot ihan puuduksissa) ja illat juhlittiin otettiin rennosti ihanien ihmisten seurassa. Syötiin liikaa hyvin ja päästiin nauttimaan myös kauniista säästä vapaa-ajalla eli nauttimaan virvokkeita firman piikkiin :D Tutustuin reissun aikana paremmin yhteen työkaveriini, ja suorastaan hämmästeltiin miten paljon yhteistä meillä on! 

 

 

 

Kesän suunnittelu 

Olen ihan superinnoissani kesäkuusta ja tulevista suunnitelmista, vaikkei mulla ole edes kesälomaa eikä mitään kovin suurta tiedossa (vielä). Avomieheni täyttää nyt viikonloppuna 30 v., joten se on nyt päällimmäisenä mielessä :) 

 

Saan nauttia koulutusreissun jatkoksi vapaasta viikonlopusta, joten ehdin taas keskittymään blogiin sekä lukemaan muidenkin juttuja! Luonnoksia on jo muutamia valmiina, mutta postauksista puuttuu vielä kuvat. Olen kyllä todella yllättynyt siitä, miten uusiksi kaikki rutiinit ja aikataulut ovat menneet uuden työn myötä ja rytmitys vaatii tosiaan vielä hiomista :D

Kurkkasin mielenkiinnosta Google Analyticsia ja huomasin, että blogin kävijämäärät ovat pysyneet lähes muuttumattomina, vaikka postaustahtini on ollut väliaikaisesti jäätävän hidas. Kiitos siis mielenkiinnosta ja kärsivällisyydestä! <3

 

Mitkä on sun elämässä viime aikojen parhaita asioita? :)

-Lilli

 

Ladataan...
Lilies & Life

Tuli pidettyä muutaman päivän suunnittelematon blogitauko. Teki kieltämättä hyvää olla avaamatta läppäriä muutamaan päivään. Pääsiäiseksi ei ollut juurikaan valmiita suunnitelmia, mutta kyllä sitä tekemistä sitten keksittiin.

Pääsiäiseen mahtui rentoutumista, sarjojen katselua, ulkoilua, mökkeilyä, grillaamista, saunomista, siivoilua, shoppailua, perhettä, ystäviä, bile-ilta ulkona ja Fresitan tuhoaminen kahdestaan kotona yhtenä iltana. Kaikki tämä tuli tarpeeseen koko kevään kestäneen ahdistuksen ja stressin jälkeen.

 

Pääsiäinen on joka vuosi myös surullista aikaa.

Kiirastorstai, joka aloittaa pääsiäisen, oli vuonna 2013 raskas. Minulle erittäin rakas ja läheinen ihminen hävisi taistelun syöpää vastaan. 

Tuffa eli äidin isä oli minulle läheisempi kuin oma isä. Itse asiassa tuffa ja isä eivät tulleet edes toimeen. Aina, kun tarvin apua, ihan missä tahansa, soitin tuffalle. Aina. Olipa kyseessä kyyti johonkin, auton huolto, polkupyörän renkaan vaihto, huonekalun haku, pöydän maalaus, muuttaminen yms. niin tuffa ei koskaan sanonut ei. Monesti hän tarjosi apua jo ennen kuin olin edes itse ehtinyt kysyä. Tuffa oli suurin kannustajani ja tukijani. Hän toivoi minulle pelkkää hyvää. Häntä harmitti kovasti, että kärsin skolioosista ja kyseli aina miten voin. Hän toivoi, että löytäisin parhaan mahdollisen miehen itselleni ja pystyisin perustamaan perheen terveysongelmista huolimatta.

Vaikka mamma ja tuffa erosivat huonoissa väleissä äitini ollessa vasta melko pieni ja kuulin jo lapsuudessa juttuja siitä, miten huono aviomies ja isä tuffa (kuulemma) oli, eivät ne merkinneet minulle koskaan mitään. Minä en tuntenut sellaista tuffaa. Olen sitä mieltä, että jokaikinen meistä tekee (isojakin) virheitä tässä elämässä, mutta ihmiset voivat muuttua. Minä nimittäin näin tuffan epäitsekkyyden, sydämellisyyden, lapsirakkauden, auttamisen halun, lämmön, huumorin, positiivisuuden, herkkyyden ja vahvuuden. 

Kävimme äidin ja siskon kanssa tuffan ja hänen avovaimonsa luona usein, vähintään kerran viikossa. Pienenä vietin monia öitä heillä yksinkin. Sain aina syödä yksin paketillisen jäätelöä ja teimme kaikkea kivaa yhdessä. Ajan vieläkin välillä sen talon ohi, jossa tuffa asui lähes koko minun ikäni. Talo on täynnä niin lämpimiä muistoja, että se on suorastaan riipivää. Muistan pihan ja siinä vietetyt grilli-illat, talon ominaishajun, huonekalut, eteisen lattian narahduksen, alakerran jyrkät portaat, viihtyisän saunan, vessan hauskan vessapaperitelineen, keittiön pullantuoksun, runsaat tarjottavat ja tietysti tuffan, hänen avovaimonsa ja Alin.

Tuffalla tosiaan oli maailman ihanin ja kiltein susikoira, Ali, jota lenkkeilytimme ja veimme uimaan kesäisin.

Ali oli tuffalle kaikki kaikessa ja minullekin rakas. Oli sydäntäsärkevää nähdä tuffan kärsimys, kun Ali jouduttiin lopettamaan. Onneksi ehdin piirtää tuffalle synttärilahjaksi Alin kuvan. En ollut varmaan koskaan nähnyt tuffaa niin liikuttuneena. Hän osti piirustukseeni kullatut kehykset heti seuraavana päivänä ja se asennettiin seinälle kunniapaikalle :')

 

Pari kolme vuotta ennen tuffan kuolemaa meistä tuli vähitellen entistä läheisempiä, ja vietin aikaani heillä 3-4 päivänä viikossa. Jälkeenpäin ajateltuna olin ehkä vaistonnut, ettei tuffa voinut kovin hyvin. Muistan kun tajusin tuona aikana, ettei tuffa tulekaan olemaan tässä aina.

Kun tuffa sai syöpädiagnoosin vuonna 2012, vuosi ennen kuolemaansa, oli minulle selvää, että auttaisin heitä arjessa niin paljon kuin mahdollista. Tuffa joutui ennen kuolemaansa moneksi kuukaudeksi sairaalaan. Sinä aikana kuskasin hänen avovaimoaan päivittäin asioille, kävin hänen kanssaan kaupassa ja teimme yhdessä ruokaa. Tietysti sairaalassa vierailimme lähes päivittäin. Loppuaikoina, kun tuffan kunto romahti, vietin sairaalassa jopa pari yötä. Kuoleman jälkeen autoin äitiäni sekä tuffan avovaimoa hoitamaan paperi- sekä hautausasioita. Vietin monta yötä tuffan avovaimon seurana. Tuffan kuolema oli äidillenikin äärimmäisen kova paikka, he olivat myös läheisiä.

Elämä tuffan kuoleman jälkeen oli pitkään sumuista ja epätodellista. Oli sanoinkuvaamattoman outoa nähdä tuffan nimi hautakivessä. Säilytin hänen numeroaan puhelimessa monta vuotta. 

 

Viime viikolla veimme äidin ja siskon kanssa kynttilät tuffan haudalle juuri ennen pääsiäistä. Vaikka suru on helpottanut viidessä vuodessa, ei ikävä koskaan katoa. Olen niin monessa tilanteessa viiden vuoden aikana toivonut, että olisin voinut soittaa tuffalle. 

En voi millään käsittää, että on kulunut jo viisi vuotta, mutta pakko se on uskoa, kun se hautakivessäkin lukee. Ajan kulumisen huomaa parhaiten syntymästä tai kuolemasta. Ne ovat niin merkittäviä, pysäyttäviä (varsinkin kuolema) asioita. Isoja muutoksia.

Arkielämässä päivät, viikot ja kuukaudet kuluvat niin käsittämättömän nopeasti, ettei meinaa edes pysyä kyydissä mukana. Uskon, että ihmisen on tarkoitus välillä totaalisesti pysähtyä miettimään elämän tarkoitusta ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Valitettavasti se pysähdys vaatii usein ison tapahtuman, kuten (oman tai läheisen) sairastumisen, kuoleman, työpaikan menetyksen tai muun mullistavan elämäntapahtuman. 

 

 

"Minä muistan sinut

Kun katson kurkien auraa

Minä muistan sinut

Kun lapset nauraa

Minä muistan sinut

Kun pakkanen paukahtaa

Minä muistan sinut

Ja aina aion muistaa

 

Minä muistan sinut

paremmin kuin ketään

koskaan"

 

-Kaija Koo - Minä muistan sinut

 

// I lost my grandfather to cancer on Easter five years ago. He was amazing and one of the most important persons in my life. He was my biggest supporter and always offered his help in any situation. I can't believe it's already been five years... :'(

 

Viettäkää ihmiset aikaa niiden kaikkein rakkaimpien ja läheisimpien ihmisten kanssa niin usein kuin mahdollista, kun se on vielä mahdollista... Muistakaa erityisesti vanhempaa ikäpolvea. Kertokaa mitä he teille merkitsevät ja näyttäkää, että arvostatte heitä <3 

-Lilies

 

 

Pages