Ladataan...
Lilies & Life

 

Aloitin toukokuun alussa uuden työn. Tiesin alusta alkaen, että sopimukseni olisi määräaikainen. Minun annettiin kuitenkin ymmärtää, että työsopimusta voitaisiin mahdollisesti syksyllä jatkaa, mikäli saavutan tavoitteet ja kaikki menee muutenkin hyvin. 

Aloin kysellä jatkosta varovasti jo noin kuukausi sitten. Silloin ei vielä tiedetty mitään. Itse tiesin, että olin tehnyt työni hyvin - se oli myös kerrottu minulle. Elättelin varovasti toiveita jatkosta. Myös esimies puhui myöhäissyksyn asioista kuin ne koskettaisivat minuakin. Hän käytti jopa lausetta "sillä oletuksella, että sopimus jatkuu." Laitoin siinä uskossa vapaatoiveita loppusyksylle ja ilmoittauduin työpaikan suuren juhlatilaisuuteen, jonka ajankohta olisi joulukuussa.

Viime perjantaina sain sitten kuulla, ettei minua voida palkata pidempään työsuhteeseen. Olin järkyttynyt, sillä en osannut odottaa kyseistä ratkaisua; olinhan ylittänyt lähes kaikki tavoitteet ja minun oli annettu ymmärtää, että olisi suuri mahdollisuus saada pysyvä työpaikka.

Viikkojen epätietoisuudesta johtuva stressi ja ahdistus purkautuivat, enkä kyennyt kuin itkemään. Esimies ja pari työkaveria lohduttivat minua. Pian puhkesi migreeni ja ninun oli pakko lähteä kesken päivän kotiin, sillä en vaan pystynyt enää jäämään sinne.

En ole koskaan reagoinut niin vahvasti työelämään liittyvään asiaan. Tykkään työstä, saan siitä paljon irti ja rakastan sen tuomia haasteita. Koen olevani hyvä työntekijä. Olisin mielestäni ansainnut jatkaa. Tein koko kesän ihan helvetisti duunia ja annoin itsestäni hyvin paljon työlle. V*tuttaa ihan sanoinkuvaamattoman paljon, kun se ei riittänytkään. En edes muista miten moni ihminen ei ole meinannut uskoa korviaan, kun olen kertonut mitä olen työssä saavuttanut, enkä kuitenkaan saanut jatkaa. 

Esimieheni mukaan hän ei saanut ylemmältä taholta lupaa palkata minua mm. henkilöstöbudjetin takia. Tietysti heräsi heti kysymys, että miten näistä asioista ei ole muka tiedetty silloin kesän alussa. Oli miten oli, minulla on tällä hetkellä sellainen olo, että sain muutama kuukausi sitten tyhjiä lupauksia.

 

 

Jos olisin kesän alussa tiennyt, että työ tulisi olemaan määräaikainen ja piste, niin olisin suhtautunut sopimuksen päättymiseen ihan eri tavalla. Sitä olisi osannut odottaa, eikä se olisi tullut shokkina. Olisin kenties alkanut etsiä uutta työpaikkaa jo paljon aikaisemmassa vaiheessa. Nyt tilanne on se, että olen kahden viikon päästä työtön. Jään aivan tyhjän päälle ja tieto tuli viime tipassa. Olen keräillyt itseäni tässä neljän päivän ajan tiedon saamisen jälkeen (onneksi ne olivat vapaita) ja koittanut miettiä, että mitäs nyt sitten. 

Olen hitaasti lämpeävä ja varovainen ihminen, mutta sitten kun sitoudun johonkin asiaan, niin sitoudun ja kiinnyn 110 %. Näin kävi tämän työpaikan kohdalla.

Työelämästä (väliaikaisesti) pois jääminen on äärettömän iso muutos elämässä niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin. Tämä tulee kaiken lisäksi olemaan muutos, jota en itse toivonut enkä valinnut. 

Olen käynyt koko tunneskaalan läpi tässä neljän päivän aikana. Päällimmäisenä ovat selkeästi olleet surun, vihan, epätoivon ja riittämättömyyden tunteet, mutta toisaalta myös ylpeys sekä kiitollisuus. Olen todella ylpeä itsestäni, sillä opin nopeasti ja pärjäsin ihan älyttömän hyvin aiemmin tuntemattomalla alalla. Niin moni ihminen sanoi, että sovin työhön ja olen siinä luontaisesti lahjakas. Olen kiitollinen elämänkokemuksesta sekä ihmissuhteista, joita sain. Sydäntäni lämmittää se, miten moni ihminen on osoittanut minulle myötätuntoa tässä odottamattomassa tilanteessa.

Onneksi on jotain mitä odottaa. Lähdemme viimeisen työpäiväni päättyessä samantien Kreikkaan. Sen jälkeen alan tehdä uusia tulevaisuuden suunnitelmia. Tällä hetkellä niitä ei juurikaan ole. Se on toisaalta hyvä, sillä olen tällä hetkellä avoin kaikelle uudelle. Katson miten tilanne etenee ja mitä elämä heittää tällä kertaa eteen. Voi olla, että minua varten on tiedossa jopa jotain vielä parempaa. Tiedän, että minusta on vaativampaankin työhön, joten saattaa olla, että lähden tavoittelemaan täysin uusia haasteita. 

 

// I started a new job at the beginning of May. I knew my contract of employment would be temporary, but I was told that there is a possibility of extension. Last Friday I found out that they can't renew my contract because of budgetary issues. I was disappointed and devastated. I love this job and I'm good at it. I feel extremely frustrated and sad that I'm going to be unemployed in two weeks. Luckily there's something to look forward to; our upcoming vacation in Greece.

 

Onko teillä vastaavia kokemuksia työelämässä? 

-Lilli 

 

P.S. Lokakuusta eteenpäin löytyy taas enemmän aikaa blogille! 

Ladataan...
Lilies & Life

Olen seuraillut #bodypositive-kampanjaa, mutten ole varsinaisesti kirjoittanut aiheesta. Nyt tuli sen aika, sillä aiheesta tuli itselle ajankohtainen. Nyt on kuulkaa niin, että mä olen kyllästynyt painokeskeisyyteen.

 

Vähän pohjustusta; Olen lapsena ja teininä ollut aina hoikka. Vielä lukiossakin käytin suht pienikokoisia vaatteita. 20-vuotiaana jouduin käyttämään masennuslääkkeitä muutaman kuukauden ajan ja mun paino nousi niistä n. 10 kg melko nopeasti. Se oli painon suhteen ensimmäinen kriisin paikka mun elämässä. Seuraavana syksynä mun oikea munasarja poistettiin ja se sekoitti hormonitoiminnan täysin aiheuttaen jälleen parin kilon painonnousun. Sain muutaman kilon pois parin seuraavan vuoden aikana, mutta fyysinen sairastelu vaikeutti liikuntaharrastuksia ja vei jopa työkyvyn joksikin aikaa. 

Nelisen vuotta sitten vaa'an ensimmäinen numero oli 7, mikä oli mulle suuri järkytys. Hyvin pian tajusin sovituskopissa, että mun olisi ostettava vaate, jonka koko alkaa numerolla 4. Olin siihen saakka pitänyt kaikkia koosta 38 ylöspäin isojen tyttöjen vaatteina (i know...). Nykyään tiedän, että 40 on täysin "normaali" (vihaan sanaa normaali) koko, eikä tarkoita, että henkilö on ylipainoinen.

Olen tässä muutaman vuoden aikana ostanut miettimättä niitä oikean kokoisia eli koon 40 vaatteita, kunnes viime talvena löysin pitkästä aikaa itseni kunnon kriisin keskeltä. Mulle puhkesi fibromyalgia ja paino nousi muutamia kiloja melko nopeasti. Painonnousun aiheutti voimakas nesteen kertyminen joka puolelle kroppaa. Huomasin, ettei edes koon 42 housut menneet enää kiinni ja L-koon paita oli liian tiukka. Mun oli sanoinkuvaamattoman vaikeeta hyväksyä se, että olin kokoa 44/XL. Olin ihan rikki, tunsin epäonnistuneeni elämässä. Miten hyvinvointineuvoja ja hyvinvoinnista kirjoittava bloggaaja voi olla kokoa XL??

No, alkukesästä turvotukseni lähti laskuun ja mahduin jälleen 42-kokoisiin vaatteisiin. Aloitin toukokuussa uudessa työpaikassa ja mulle tilattiin 42-kokoinen työpaita. Kun paita saapui, se ei kuitenkaan mennyt kiinni. Kyseessä on joustamaton, tyköistuva kauluspaita, joka ei siis anna mitään anteeksi. Olin niin nolona, kun mun piti pyytää esimiestä tilaamaan isompi, koon 44-paita. Siinä kävi sitten niin, että paita saapui eikä sekään mennyt kiinni. Toivoin, että olisin voinut vajota maan alle. Jouduin taas sanomaan esimiehelle, että vielä pitäisi tilata isompi paita. Pahinta oli se, että työvaatteita toimittavasta firmasta tuli vastaus, että niin isoa kokoa ei ole heti saatavissa. Voitte kuvitella mun fiilikset.

Uusi, isompi työpaitani ei ollut vieläkään saapunut viime viikon loppuun mennessä ja meillä alkoi työpaikalla juhlavuoden kampanja. Koitin ihan piruuttani päälle aiemmin tilattua työpaitaa, joka oli ollut mulle selkeästi liian pieni kuukausi sitten. Nyt se sopi täydellisesti! Ainoastaan rintojen kohdalta paita on vielä hieman tiukka. Turvotukseni on vähentynyt lymfaterapian ja siihen yhdistetyn kaliumkuurin ansiosta. Myös stressitasoni on ollut yllättävän alhainen, joten korkea kortisoli ei ole omalta osaltaan aiheuttanut niin voimakasta turvotusta. Olin niin fiiliksissä, kun vanha työpaita menikin päälle, eikä tarvinnut tilata isompaa kokoa! Sovin vihdoinkin joukkoon ja edustin vaatetuksenikin puolesta firmaa, jossa olen töissä.

 

 

Se ilo ja onni oli kuitenkin nopeasti tuhottu. Seuraavana päivänä menimme viettämään iltaa vanhempieni mökille. Olimme ehtineet olla pari tuntia, kun isäni tokaisi: "onko sulle taas tullut kiloja lisää, aiaiai..." ja heristi sormea. Olin aivan järkyttynyt ja mietin hetken aikaa kuulinko oikein. Juurihan mahduin vanhaan työpaitaan eli kiloja on kaiketi lähtenyt pari? Hän jatkoi aiheesta puhumista ja tuijotin vain suu auki. Olin loukkaantunut, surullinen, vihainen ja pettynyt. Lamaannuin ihan täysin, en kyennyt muuta kuin tuijottamaan puhelinta. Laitoin siskolleni ja ystävälleni viestiä. Istuin varmaan 15 min kuin patsas, sain liikutettua ainoastaan sormiani kun vastailin viesteihin. 

Viimein muut kysyivät mikä mulla on ja aloin itkeä. Menin sisälle mökkiin yksin. Telkusta sattui tulemaan Cheekin keikka livelähetyksenä ja se vaan piti yllä yliherkkää tilaani. Kului noin vartti ja mökin ovi kävi. Isäni tuli hakemaan jääkaapista jotain ja huikkasi keittiöstä "sori ny, en tiennyt että se paino johtuu jostain sairauksista". Poikaystäväni oli kertonut että turvotukseni ja hidastunut aineenvaihduntani johtuvat fibromyalgiasta sekä kohonneesta kortisolista. Äitini oli pakottanut isän pyytämään multa anteeksi. Vastasin isälleni vain: "kannattaa joskus oikeesti miettiä mitä sanoo, toinen voi loukkaantua pahasti." Ja se on ihan totta, yhdellä lauseella voi olla erittäin tuhoisat vaikutukset.

Tämä tilanne on vain yksi esimerkki. Olen koko ikäni ollut arvostelun ja valtavien odotusten kohteena paitsi isäni myös toisen sukulaisen toimesta. Mikään ei ole koskaan riittänyt mun kohdalla. Aina arvosteltiin painoa, vaatteita, hiuksia, koulumenestystä, mitä milloinkin. Onko se mikään ihme, että musta kasvoi ylisuorittava perfektionisti, joka ei osaa koskaan olla ylpeä omista saavutuksistaan? 

 

 

Reagoin isäni huomautukseen vahvasti, koska olen päättänyt, että mulle ei puhuta enää noin. Se 27 vuotta paskaa riitti, kiitos. Mitä helvetin vaikutusta sillä on kenenkään elämään, vaikka mun paino olisi 50, 70, 90 tai 120 kg? Sillä ei myöskään pitäisi olla merkitystä johtuuko mun paino sairauksista vai ei. Mulla on oikeus päättää kehostani, hiuksistani, vaatteistani, koulutuksestani, työstäni, parisuhteestani ja muusta elämästäni ilman, että kukaan näkee vaivaa -varsinkaan oma isä. Tärkeintä on, että olen itse onnellinen.

Ja olenkin tyytyväinen tällä hetkellä. Olen oppinut vihdoin hyväksymään itseni kokonaan; painoni, ulkonäköni sekä muut ominaisuuteni. Tunnen oloni naisellisemmaksi kuin koskaan ennen. En usko, että olisin onnellisempi esim. 36 kokoisena. Välillä toki toivon, ettei turvotus ja painonheittely olisi niin voimakasta, mutta niihin en pysty ihan hirveesti vaikuttamaan, joten parempi olla miettimättä asiaa. Harrastan liikuntaa jaksamisen sallimissa rajoissa ja pyrin kiinnittämään huomiota siihen, mitä syön ja kuinka usein. Mulla ei kuitenkaan ole enää sitä pakonomaista tarvetta laihduttaa tavoitellakseni pienempää vaatekokoa.

Olen oppinut sen, että vaatekaupasta kannattaa ostaa oikean kokoisia vaatteita eikä ahtaa väkisin päälle sitä pienempää, jonka luulee sopivan. Vaatteiden koko on ainoastaan numero, jota 95 % ihmisistä ei tule koskaan tietämään. Ja mitä merkitystä sillä toisaalta on vaikka kaikki tietäisivätkin? Itsehän käytän tällä hetkellä siitä työpaidasta kokoa 44, jottei se paina selkäni leikattua puolta ja että rintavarustus mahtuu siihen. Muuten mennään 40-42 -kokoisilla vaatteilla ilman mitään kriisiä. Sitä paitsi on hyvä muistaa, että eri valmistajien koot eivät aina ole vertailukelpoisia keskenään. Käytän esimerkiksi itsekin tiettyjen valmistajien S-kokoisia vaatteita ja toisilta ei taas mene edes XL-kokoiset housut kiinni.

 

// I was always skinny as a child and as a teenager. I started to gain weight a little bit when I was 20. I had to use antidepressants for a few months and they caused serious weight-gain fast. I wasn't able to work or exercise that much for a few years, so the weight remained pretty much the same. About three or four years ago I discovered that my weight was 70 kg and I had to buy clothes that were size 40 (EU.) I was shocked at first, but then I finally accepted it.

This spring I was diagnosed with fibromyalgia, probably caused by elevated cortisol levels. The symptoms are very individual. It causes inflammation and swelling, for example. I gained a few pounds. I couldn't handle the fact that I was now a size XL wellness advisor and wellness blogger. My self-esteem dropped quite a bit.

I started a new job last May. My swelling had subsided a little and I could use size 42 (EU) clothes again. Unfortunately my new work-shirt didn't fit and they had to order a bigger one (44 EU.) It didn't fit either and I was so embarrased. Soon I realized that I hadn't gained more weight but the shape of the shirt was quite unforgivable. I started lymph drainage therapy and taking potassium tablets. I felt slimmer so I tried my work-shirt on again last week and this time it fit! I was so happy, until my father made a comment about my weight a few days ago. I was hurt, but I decided that no-one would ever speak to me like that again. He apologized (or something like that), but it was too little too late since he has critisized me my whole life. Critical words from your family hurt the most.

Now I'm at the point where I'm happy with myself. I've accepted all of me and I don't really care what everyone else think. I don't feel the need to compulsively lose weight in order to fit in smaller clothes anymore. My well-being and happiness are the most important things at the moment. 

 

Oletteko joutuneet kokemaan arvostelua ulkonäön tai painon suhteen?

Mitä mieltä olette body positive -kampanjasta?

-Lilli

 

P.S. Tiedostan sen, että on itseäni isompia ihmisiä, jotka joutuvat elämään ylipainon kanssa ja taistelemaan siihen liittyviä sairauksia ja monia muita haasteita vastaan. Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella ärsyttää tai loukata ketään, vaan tuoda esiin omaan elämääni liittyvää henkilökohtaista kriisiä, jonka olen voittanut. Olen nuoruudessa ollut aina hyvin pienikokoinen, joten vaatii paljon, että pystyn julkisesti sanomaan olevani nykyään kokoa 42.

 

Ladataan...
Lilies & Life

 

Jokainen tuntee tai tietää sen yhden henkilön, jolle sattuu ja tapahtuu ihan uskomattomia asioita koko ajan. Sellasia asioita, joita ei aina edes meinaa uskoa. Ja yleensä juuri negatiivisia tai tapaturmallisia juttuja.

Mä oon just se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu. Useimmiten sattuu.

Kuvailisin mun elämää tapahtumarikkaaksi vuoristoradaksi.

 

 

Oon koko mun elämän ajan miettinyt, onko tää ihan normaalia vai olenko jotenkin poikkeava. Välillä oon ajatellut vaan kuvittelevani, että koko ajan tapahtuu niin paljon kaikkea tai että mun mieli jotenkin suurentelee asioita. Ehkä mulle ei satu yhtään sen enempää kuin muillekaan, mutta otan asiat eri tavalla? 

Täytyy todeta näin 27-vuotiaana, että eipä ole ollut liioittelua tai suurentelua se, mitä kaikkea tässä matkan varrella on ollut.  Perheenjäsenet ja pitkäaikaiset ystävät ovat ihan yhtä ihmeissään miten yhdelle ihmiselle voi sattua niin paljon ja miten kaikki paska kaadetaan yhteen niskaan. Mun ystävät osaa jo valmiiksi odottaa mun suusta ihan mitä vaan, kun tavataan pienen tauon jälkeen. Yksi ystävä sanoi kerran, että mun täytyisi kirjoittaa joskus omaelämäkerrallinen kirja :D

Uusille tuttavuuksille en edes voi harkita kertovani kaikkia asioita elämästäni, en edes tiettyjä isompia juttuja. Oon muutaman kerran löytänyt itseni tilanteesta, jossa "ystävänä" pitämäni henkilö on esittänyt kovinkin myötätuntoista ja ymmärtäväistä ja myöhemmin saan kuulla, ettei hän ole uskonut mitä olen kertonut. Parissa tapauksessa tällainen henkilö on myös juorunnut eteenpäin ja naureskellut näitä mun erittäin henkilökohtaisia asioita.

Tämä on isoin syy siihen, miksi mä oon niin hemmetin varovainen nykyään uusien ihmisten kanssa. Mun on äärimmäisen vaikea rakentaa syvempää suhdetta ja luottaa uuteen ihmiseen huonojen kokemusten perusteella. Oon viime vuosien aikana onnistunut luomaan pari syvempää ystävyyssuhdetta ja nyt uuden työpaikan myötä olen huomannut olevani avoimempi kuin ennen. Edelleen varon ja harkitsen mitä kerron, mutta haluan samalla uskoa ja toivoa, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. En voi olettaa kaikista ihmisistä pahinta muutaman luottamuksenpettäjän takia.

 

 

On tietysti selvää, etten aio myöskään julkisesti kertoa näitä kaikkia isoja elämääni muokanneita asioita, mutta melko paljon olen jo täällä blogin puolellakin avautunut - paljon enemmän kuin koskaan oli tarkoitus. Olen kertonut mm. skolioosistani, munasarjan poistosta, fibromyalgiasta, araknofobiasta, henkisestä yksinäisyydestä, perheongelmista, läheisen menettämisestä, mammalan myymisestä, huonoista työpaikoista, järkyttävän huonoista lääkärikokemuksista ja identiteettikriisistä sekä maininnut ohimennen esim. tässä postauksessa ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä. Olen kertonut käyneeni läpi intensiivisen vuosien mittaisen psykoterapiajakson, jota ilman en edes tiedä missä olisin.

Näiden lisäksi pari läheistä ystävyyssuhdetta on katkennut muutama vuosi sitten ja kesti ihan helvetin kauan päästä niistä yli. Tähän mennessä pisin parisuhteeni tuli muutama vuosi sitten päätökseen ja tajusin myöhemmin miten paljon se oli vaikuttanut muhun negatiivisesti ja syönyt sisältä. Lähipiirissäni on myös alkoholin kanssa kamppaileva henkilö, jonka sairautta joudun seuraamaan voimattomana vierestä. Näistä en ole kirjoittanut aiemmin.

Isojen asioiden lisäksi tuntuu, että mulle tapahtuu jatkuvasti kaikkea pientä. Pelkästään tänä kesänä olen saanut fibromyalgiadiagnoosin (josta mainitsinkin jo aikaisemmin), ollut sairaslomalla varpaan pahan kynsivallintulehduksen takia (mun isovarpaiden kynnet on liian isot), halkaissut varpaani lasipulloon joka räjähti itsekseen jääkaapissa, saanut migreenikohtauksen alakerran naapurin parveketupakoinnista, soitellut monet kerrat poliiseja alakerran naapurin takia, menettänyt yöunia huonon isännöitsijän takia, siivonnut paskavesiä vessan lattialta toimimattoman viemäriputkiston takia (vanha talo, alkuperäiset putket), hoitanut kissojen ruokamyrkytystä, stressannut läheisten terveysongelmista, selvitellyt perheongelmia, juonut työpaikalla vettä johon oli sekoittunut pesukoneen jätevedet ja kolmisen viikkoa sitten jouduin punkin uhriksi, minkä seurauksena jalkaani tuli massiivinen tulehdus ja siitä vahva borrelioosiepäily. Jouduin syömään kaksi viikkoa vahvoja antibiootteja 6 tablettia päivässä. Kuuri loppui juuri ja olen pari päivää kärsinyt ilmeisesti jostain detoxilmiöstä. Olo on ollut oikeesti niin huono ja heikko, eikä helle auta asiaa yhtään. Ensi viikolla tiedossa borrelioosikokeet. Hmm mitäköhän mun skolioosi ja fibro tykkää jos/kun kaveriksi tulee/tuli vielä borrelioosi...

 

 

Läheiset ja tutut aina nauraa, että "eipä ole ihme että Lillille taas sattui jotain". Onhan se hauskaa, ei voi itsekään oikeen muuta kuin nauraa. Toisaalta, useimmiten on kyse tapaturmista tai negatiivisista asioista, joten välillä on loukkaavaa jos aina nauretaan mun tuurille. Mä haluaisin joskus mennä kaverin kanssa kahville ja sanoa, että "mulle ei kuulu mitään ihmeellistä, ihan perusarkea vaan." En ees muista milloin olisin viimeksi sanonut noin jollekin.

Työkaveri totesi mun olevan kävelevä Murphyn laki. Se oli ehkä paras kuvaus ikinä! Jos jokin voi mennä pieleen, se menee. (Tiedän, ettei tämä ole alkuperäisen Murphyn lain periaate, mutta se tunnetumpi nykyään.)

Pitää vielä todeta, että tämän postauksen tarkoitus ei ole julistaa, että ainoastaan mulle tapahtuu koko ajan. Tiedän, että kaikille tapahtuu jatkuvasti asioita; on sairautta, läheisten menetyksiä, eroja, tapaturmia ja onnettomuuksia. Ihmettelen vain ääneen omalla kohdalla sitä, miten usein näitä  tuntuu sattuvan ja suurin osa niistä jutuista on niin erikoisia tai vaikeita, ettei tiedä mitä pitäisi ajatella ja uskooko niitä edes kukaan. 

 

LUE MYÖS:

Rohkeus ei aina ole suurieleistä

Oikeus tunteisiin

 

 

Uskotteko te siihen, että joillekin ihmisille tapahtuu enemmän kuin muille?

Oletko itse poikkeuksellisen tapaturma-altis ihminen tai sattuuko sulle aina kaikkea kummallista?

-Lilli

 

P.S. Seuraavaksi tulossa kevyempiä postauksia mun kesästä ja kesäreissuista tähän mennessä! Kuvat Helsingin Tuomiokirkolta.

Pages