Hetkeksi syvällisempiin mietteisiin..

Ikkuna on auki. Näet siitä ulos, suoraan ulos. Päivä ei enää paista, on yö, nyt nukutaan. Sinä painat pääsi tyynyn, saat heti unta. Auki jääneestä ikkunasta virtaa kylmää ilmaa suoraan uniisi. Luulet, näät unta, että lintu pääsi sisään. Nouset unessa nopeasti ylös sängystä, hätistät lintua pitkällä kepillä. Lintu ei loukkaannu, se lentää ulos, ulos avoimesta ikkunasta ja hetken olet vapaa. Vapaa niin kuin lintu, joka tietää minne sen on mentävä, minne lennettävä.

Olen postaillut ensimmäiset postaukset vähän erilaisista aiheista, kun mistä nyt haluan päästä kirjoittamaan. Sormeni suorastaan syyhyävät, haluan päästä taas kirjoittamaan! Blogin aloitus on hakemista, ainakin minulle. Perustin blogin ensisijaisesti koska kirjoittaminen on minulle tärkeää. Taisin vain unohtaa sen jo matkalla, ja nyt haluan syventyä hieman mietiskelemään. Nimittäin tunteita.

Tunteet ovat aina olleet minulle vaikea asia, vaikea aihe käsitellä. Tykkään kyllä puhua tunteista, ja se on minulle mielestäni helppoa, mutta tunteiden tunteminen ei olekaan niin helppoa. Tuntuu että kun ne pääsevät valloilleen, niitä ei pysäytä mikään, ja ne tulvivat ulos. Joskus itkuna, joskus nauruna. Joskus jopa ärtyisyytenä tai loukkaantumisena. Tunteet ovat sellainen aihe, mistä käsiteltävää riittäisi.

Okei, nyt tuntuu siltä että tunteista on jopa vaikeaa kirjoittaa. Niin se vaan välillä menee, mutta ehkä alun teksti on kuvaava. Tunteita saa ja pitää tuntea, ne kuuluvat elämään ja ne myös tekevät elämän. Ilman tunteita olisi tosi tylsää, aika tasaista, sanoisin. Ja ne on niitä asioita, mistä hetket muistetaan, tunteista.

Pääsin tänään taas lähtemään maalle. Matka sujui hyvin, mutta koska olin nukkunut aika vähän, oli matkustaminen minulle rankkaa. Tai se on aina, maisemanvaihdos. Perillä lähdin heti pyöräilemään, ja olikin ihanaa ajaa maaseudulla. Siinä rentoutui hyvin, vaikka kun lopulta pääsin pyörällä kaupunkiin, iski taas suorittaminen päälle. Kaupunki ehkä tekee sen minulle, kauppareissusta pitää suoriutua. Noh, pääsin kohta jo taas viilettämään pyörällä takaisin vanhemmilleni.

Kun pääsin takaisin, huomasin, että olen nälkäinen. Laitoin ruokaa ja söin. Jotenkin kaikki pyörällä ajamisen huumaava tunne oli vaihtunut robottimaiseksi suorittamiseksi. Kun kerran on juhannuskin ovella. Tavallaan tuntui siltä, että en oikein pysähtynyt missään kohtaa nauttimaan, vaikka odotinkin illan makkaranpaistoa. Tuntui siltä, että minä nyt tässä olen ja teen. Katson kännykkää, säädän kokoajan jotain. Mieleni olisi halunnut rauhoittua, mutta keho ei. Tai sitten mieli ei antanut kehon rauhoittua, miten vaan, mutta lopputulos oli sama. En nauttinut enää. En tuntenut.

Illalla grillattiin vielä makkaaraa. Tai no minä sain broilernakkia. Kaikki sujui hyvin, mutta jotenkin kiirellisessä tunnelmassa. Ihan kuin päämääränä olisi ollut makkaroiden syöminen, niin kuin se olikin, mutta itse olisin halunnut rauhoittua. Ja sitten se tapahtui. Äiti istui tuolille katsomaan maisemaa aurinkoon. Minä menin perässä. Ja silloin tunsin sen, rauhoittumisen. Keho paistatteli auringossa, ja mieli rentoutui. Minulla oli lupa vain olla. Ja tuntea.

Ja nyt kirjoitan vielä tätä blogitekstiä. Vähän eri tyylinen, mutta minulle oli tärkeää tuoda ajatuksiani johonkin esiin. Aion ottaa juhannuksen rennosti. Nauttia auringosta, ja muiden ihmisten seurasta. Aioin syödä hyvin, ja ehkä käydä uimassa. Aion päästää irti arjesta, irti kaikesta siitä, mitä pitää tehdä, ja aion antaa itseni vain tehdä sitä mitä haluan. Nauraa, tuntea haikeutta. Ehkä joogaan huomenna aamulla, jos on sellainen fiilis.

Tälläistä myöhäisillan mietiskelyä. Kuvaa en nyt tällä kertaa napannut, mutta ei kai aina tarvitsekaan.

Terkuin,

Viiva

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *