Rauhan eleenä horsmia ja menolippu vankilaan

Tämä on ollut hyvä viikko. Viime viikon lauantaina kirjoitin, että aivoni ovat kuin virransäästötilassa. Seuraavana päivänä puuhastelin koko päivän pihalla ja aivosumu sekä väsymys katosivat. Ne ovat pysyneet jo yli viikon poissa. Olen ollut iloinen ja pirteä.

Olen viimeisen reilun viikon aikana tehnyt monia mukavia asioita. Olen muun muassa perustanut uuden mansikkamaan kahden ”apulaisen” kanssa (toinen ”apulaisista” söi mansikkamaan pohjalle tarkoitettua hevosen paskaa aina kun selkäni käänsin), istuttanut uusia kasveja ja siirtänyt vanhoja parempiin paikkoihin sekä ostanut uuden terassiryhmän.

”Editoin” tätä tekstiä parhaillani terassin uudella sohvalla ja kuuntelen samalla lintujen laulua ja veden liplatusta puutarha-altaassa. Ainoat tätä seesteistä hetkeä häiritsevät seikat ovat olleet ketjupolttaja-naapurini sekä koirani, joka yritti istua läppärini päälle säikähdettyään jotakin pamahdusta.

Seuraava työviikko tulee olemaan jännittävä, sillä lähden ensimmäiselle työmatkalle ulkomaille. Työmatkan ja helatorstain vuoksi viikko tulee todennäköisesti menemään vauhdilla. Työnteko on tuntunut viime aikoina ajoittain jopa hauskalta. Lienee ilmiselvä merkki hulluudesta.

Yllättävät kohtaamiset, jotka eivät enää ahdista

Kävin perjantaina työtapaamisessa toisessa kaupungissa. Matkalla tapaamiseen ajoin ystävääni vastaan. Tunnistin auton. Lisäksi auton perässä oli peräkärry. Kuljettajaa en nähnyt, mutta se oli ystäväni, elleivät he ole myyneet autoa. Pidän melko epätodennäköisenä, että Amanda olisi tullut kyseisestä suunnasta vastaan peräkärryn kanssa, mutta tokihan kaikki on mahdollista. Autosta olen kuitenkin täysin varma.

Tiesin ystäväni olleen samassa kaupungissa töissä, johon olin itse matkalla omaan tapaamiseeni. Amanda kirjoitti minulle linkin lähetettyäni, ettei hän ottaisi blogia puheeksi miehensä kanssa ennen kuin ystäväni työreissu olisi ohi. (Jos Amanda ei olisi kertonut tätä, olisin voinut arvata ystäväni olevan reissutöissä kyseisessä kaupungissa.)

Oma tapaamiseni samassa kaupungissa juuri kyseisenä päivänä oli sattumaa, johon minä en ollut edes voinut vaikuttaa. Tietysti minä ajoin ystävääni vastaan perjantaiaamupäivänä puolessa välissä matkaa nimenomaiseen kaupunkiin. Tällaiset sattumat eivät enää oikein yllätä. Niitä on ollut jo niin monta viimeisten vuosien aikana. Sattuma hymyilytti. Parasta oli, että kohtaaminen ei enää ahdistanut. Joskus nämä kohtalon oikut saavat miettimään, lieköhän tässä on karmalla tai kohtalolla näppinsä pelissä. Ja en edes usko korkeampiin voimiin. 

Minua ei myöskään enää stressaa tai ahdista ajatus Amandan kohtaamisesta lenkkipolulla. Minusta olisi mukavaa, jos hän kävelisi vastaan tai ottaisi yhteyttä. Tahtoisin kysyä, mitä hänelle kuuluu. Hän on lukenut blogiani ja haluaisin tietää, mitä hän ajattelee kirjoittamastani. Tekstini sisälsivät paljon henkilökohtaisia asioita. Moni kirjoittamani asia koski myös häntä, eikä pelkästään minun ja ystäväni välejä. Jos en koskaan saa Amandan ajatuksista tietää, se on kuitenkin ihan ok.

Puhtaalta pöydältä?

En odota yhteydenottoa heiltä kummaltakaan, mutta toivoisin edelleen asioiden lutviutuvan sopuisasti. En ajattele hetkeäkään, että asiat palautuisivat entiselleen, enkä sitä edes haluaisi. Ehkä ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” voisi olla kuvaavinta, mitä toivoisin. Sen ei tarvitsisi tarkoittaa sitä, että olisimme kavereita ystäväni tai Amandan kanssa, vaan että välillämme ei olisi pahaa verta.

Haluaisin väliemme olevan edes sellaiset, että jos jommankumman heistä kohtaan, voisin vaihtaa kuulumisia heidän kanssaan, eikä kenenkään tarvitsisi väistää tien toiselle puolelle tai vaihtaa kaupassa kassajonoa. Tai että voisin lähettää heille molemmille joulukortin. Vai olisikohan se kaiken tapahtuneen jälkeen liikaa..?

Viimeisen parin viikon aikana on tapahtunut monta mukavaa asiaa. Nämä asiat ovat olleet sellaisia, joista olisin halunnut kertoa ystävälle. Luultavasti, jos ystäväni olisi soittanut minulle tiettyinä hetkinä näiden parin viikon aikana, olisin innoissani höpöttänyt hänelle näistä asioista ennen kuin olisin muistanut, että hän saattoikin soittaa sanoakseen jotain häijyä. Todennäköisesti olisin yhtä innoissani höpöttänyt samat asiat Amandallekin.

Oma omituinen ajatusmaailmani

Ehkä olen omituinen (ja olen sujut sen kanssa), mutta minusta näin outojen välien pitäminen kenen tahansa ihmisen kanssa on, no, omituista. Pystyn kuitenkin ymmärtämään, miksi ”normaalien” ihmisten mielestä oma ajatusmaailmani on omituinen ja miksi tällaisten tapahtumien jälkeen kanssani ei haluta olla tekemisissä.

Olen lapsesta asti ihmetellyt ja kyseenalaistanut sääntöjä ja tapoja, joille ei ole vedenpitävää selitystä tai perustelua. En näe aukotonta logiikkaa, miksi välejämme ei voisi puhdistaa. Kukaan ei ole kuollut (tai syntynyt) tai menettänyt ruumiinosiaan, joten mitään absoluuttisen lopullista ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Tällä en missään nimessä tarkoita sitä, että tapahtuneet olisivat merkityksettömiä tai että pitäisi esittää, ettei mitään loukkaavaa olisi koskaan tapahtunut.

Syyt siihen, miksi toisen ihmisen kanssa ei halua (tai haluaa) olla tekemisissä, ovat jokaisen korvien välissä. Omia ajatuksiaan muista ihmisistä ja asioihin suhtautumisesta voi työstää ja muokata, eivätkä ne ole kiveen hakattuja. Vaikka jääräpäiden mielestä saattaisivat ollakin.

Ystäväni tulee todennäköisesti aina olemaan minulle tärkeä ihminen. Sitä ei poista se, vaikka hän ei olisi tuntevinaankaan minua tai käyttäytyisi muuten tökerösti minua kohtaan.  Jos oma vanhempani, sisarukseni tai läheinen serkkuni sulkisi minut elämänsä ulkopuolelle, totta kai toivoisin, että saisin välit kyseiseen sukulaiseeni korjattua edes jollain tavalla. Ystäväni kohdalla minusta tuntuu samalta. Olen hyväksynyt sen, että minusta tuntuu tältä kuin tuntuu. Se on ok. Ystävälläni ja Amandalla on oikeus päättää jättää minut elämänsä ulkopuolelle. Vaikka se tuntuukin kipeältä, sekin on ok.

Anteeksipyyntö kevensi oloa

Toivoisin ystäväni ymmärtävän, että minun piti saada puhua Amandan kanssa. Minun täytyi pyytää Amandalta anteeksi oman mielenterveyteni vuoksi. Anteeksipyyntö edellytti sitä, että jouduin kertomaan minun ja ystäväni välillä tapahtuneista asioista. Minulla oli selvitettävää Amandan kanssa, eikä puhuminen pelkästään ystäväni kanssa olisi ollut mahdollista.

Minun täytyi saada itseni vuoksi käsitellä asiat sen henkilön kanssa, jota minäkin olin satuttanut. Ehkä olen tässä tapauksessa itsekäs, mutta halusin tunnustaa ja pyytää anteeksi. En voinut antaa omatuntoni soimata itseäni koko loppuelämääni omien tekojeni ja valintojeni vuoksi, kun minulla oli mahdollisuus puhua edes toisen osapuolen kanssa asiat selviksi.

Puhuminen kevensi taakkaani. Uskon edelleen Amandan puheiden perusteella sen auttaneen häntäkin. Olen pahoillani, että keskustelumme satutti ystävääni, mutta hänen tekojensa jälkeen hänen tuli antaa minun ja vaimonsa keskustella keskenämme niin halutessamme. Asiahan ei koskenut vain minua ja ystävääni.

Mitä toivoisin ystävältäni?

Toivon, että ystäväni pystyisi lukea tarinani. Minulle merkitsisi paljon, jos hän pystyisi lukea sen ja kertoa tehneensä niin. Se osoittaisi minulle, että hän kykenee kohtaamaan asian. Se olisi minun näkökulmastani sitä moneen kertaan toitottamaani vastuunkantoa, jota hän ei ole osoittanut minua kohtaan millään tavoin.

Mikäli hän pystyisi pyytämään käytöstään vilpittömästi anteeksi, arvostaisin sitä valtavasti. Ymmärrän kuitenkin, mikäli hän ei pysty sitä tekemään. Anteeksipyyntö vaatii paljon. Tässä vaiheessa pitäisin kukkakimppuakin (vaikka olisivat tien varresta poimittuja lupiineja tai horsmia) anteeksipyyntönä, jos sanallinen anteeksipyyntö olisi liian vaikeaa. Jos raaskisin, maksaisin hänet rauhan eleenä viikonlopuksi – tai vaikka viikoksi – Kakolaan. Ehkä hänellä ei huumori riittäisi siihen…

Vaikka toivoisin edelleen kuulevani anteeksipyynnön ja ystäväni lukevan tarinani, olen pystynyt antamaan hänelle anteeksi. Kaikkien asioiden kohdalla se ei todellakaan ole ollut helppoa ja joskus jotkin asiat mieleen muistuessaan suututtavat edelleen.

🌸

Elän tällä hetkellä päivän kerrallaan ja keskityn mukaviin sekä iloa tuoviin juttuihin. Amandaan ja ystävääni liittyvät asiat eivät ole liiemmin pyörineet mielessäni ja ajatusten työstäminen heihin liittyen ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Kirjoittaminenkin on tuntunut hieman väkinäiseltä. Ajattelin pitää taukoa kirjoittamisesta (ainakin tähän aiheeseen liittyen) ja jatkan sitä, jos/kun se tuntuu jälleen tarpeelliselta.

Mukavaa kevään jatkoa lukijoilleni!