Ystävyyssuhde, josta jäljellä ovat enää haikeat muistot ja syvät traumat

Iltakävelyllä [xxx] tuli vastaan. Me molemmat olimme ulkoiluttamassa koiria. Tajusin heti sen olevan hän, hän ei pimeässä kaiketi tunnistanut minua heti. Koirat tervehtivät toisiaan pikaisesti ohikulkiessaan. Katseidemme kohdatessa sanoin [xxx]lle ’moi’. Hän vastasi samoin ja sanoi reippaasti, ettei hän ollut enää tunnistaa minua. Minulla oli toppatakki, pipo liki silmillä ja huivi leukaan asti vedettynä, joten en epäile, ettei hän ollut tunnistaa. Hän ei jäänyt juttelemaan, huikkasi jotain koiraansa liittyvää ja minä vastasin hänelle kaiketi ’joo’. En tiedä, kuinka tukahtuneelta ääneni kuulosti. Kävelimme koiran kanssa vähän matkaa eteenpäin. Sitten minun oli pakko pysähtyä, kyykistyä maahan ja itkeä hetki koiraani silitellen.

Tilanteeni on aika surkea, sillä kohtaaminen ei ollut entisen ystäväni, vaan hänen perheenjäsenensä kanssa. Tämä sattui erittäin surkeaan aikaan, kun jaksamiseni on jo valmiiksi normaalia kehnommassa jamassa. En ole kohdannut entistä ystävääni kertaakaan enää siten, että meillä olisi ollut edes mahdollisuutta puhua toistemme kanssa kasvotusten. Hänen perheenjäsenensä kuitenkin kävelee silloin tällöin vastaan, koska ulkoilutamme koiria samalla alueella. Aiemmin hänen kohtaamisensa ei ahdistanut näin, mutta nyt alan täristä ja itkeä hänetkin kohdatessani. Reagoin häneen nyt samoin kuin todennäköisesti reagoisin törmätessäni entiseen ystävääni. Hän on edelleen minulle kohtelias, mutta ei halua enää puhua kanssani. Sen huomaa hänen olemuksestaan ja siitä, kuinka hän jatkaa matkaansa vauhdilla. Minusta olisi lohdullista, jos hän kysyisi minulta, mitä minulle kuuluu. Mutta luulen, ettei häntä kiinnosta tai hän ei halua tietää vastausta. Niin tai näin, tunnen itseni hänen edessään merkityksettömäksi ja mitättömäksi.

En oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Ajanhan pitäisi kai parantaa haavoja, mutta haavani ovat vain entistä tulehtuneempia. ’Anna olla ja unohda’ ei toimi – sitä olen yrittänyt monin eri tavoin viimeisten vuosien aikana. Saan keskitettyä huomioni joskus pidemmän, joskus lyhyemmän aikaa muihin asioihin. En tarkoituksellisesti vatvo asioita mielessäni, mutta kun ne nousevat pintaan, tunnun hukkuvani surun, ahdistuksen ja traumojen alle. Mielessäni on kaappi, johon olen yrittänyt työntää nämä kipeät asiat. Kaappi on kuitenkin niin täynnä, että joskus pienikin tönäisy saa kaiken sen sisällön ryöpsähtämään kerralla ulos ja hautaudun kaiken alle. Vaikka kuinka yritän saada kaappia järjestettyä tai pidettyä sen oven kiinni, se ei tunnu onnistuvan. Olen todella uupunut tähän tilanteeseen. Olen miettinyt ja kokeillut ties mitä eri tapoja päästä tästä montusta ylös, mutta valahdan joka kerta ennemmin tai myöhemmin takaisin pohjalle.

Olen pohtinut, että jos löytäisin elämääni ystävän/ystäviä, poistuisiko ongelmani tällöin. Pahoin pelkään, että ei. Ystävä(t) voisi(vat) toki joihinkin asioihin tuoda apua ja lohtua, mutta tämän pitkittyneen ja tulehtuneen tilanteen syy ei ole varsinaisesti yksinjääminen. Kyse on siitä, kuinka itselle tärkeä ja rakas ihminen satutti minua – ihmistä, jota hän kutsui parhaaksi kaverikseen. Kukaan ei ole koskaan satuttanut minua niin pahoin kuin hän. Joku vähemmän herkkä tai jolla ei ole kokemusta pelkistä turvattomista kiintymyssuhdemalleista, ei ehkä olisi traumatisoitunut samoista tapahtumista samoin kuin minä.

Tyypillistä traumatisoitumiseen johtavissa yksittäisissä tilanteissa on se, että henkilöllä ei ole keinoa vaikuttaa tilanteeseen, hän on uhri.
(Lähde: Mielipalvelut – Traumat ja traumatisoituminen)

En halua olla uhri, mutta on totta: Minulla ei tosiaan tunnu olevan mitään keinoa, kuinka pystyisin vaikuttamaan tilanteeseeni. Ei ollut silloin aiemminkaan, kun asiat alkoivat mennä täysin päin helvettiä, tajusin menettäväni ystäväni ja pelkäsin aivan järjettömästi hänen tekevän itselleen jotain. Olen yrittänyt useampaankin otteeseen saada asiat selvitettyä hänen kanssaan näiden vuosien aikana, mutta olen tullut joka kerta pelotelluksi ja hakatuksi henkisesti. Jokainen yritykseni on ollut yksi askel eteen- ja kolme taaksepäin hänen kanssaan. Hän on vähätellyt ja mitätöinyt kertomaani, eikä omien sanojensa mukaan edes ymmärrä, mistä hänen tulisi ottaa vastuuta. Ilmeisesti olen hänen mielestään ansainnut kohtaloni tai tämä on pelkästään oma ongelmani, johon hänellä ei ole enää osaa eikä arpaa. En saisi puhua hänen mielestään kellekään, eikä minulla toisaalta edes ole terapeuttia lukuun ottamatta ketään kelle puhua tästä. Uskalsin sentään viimein kertoa tästä työterveydessä ja sain uudestaan sairauslomaa. Mutta ei saikku minua tästä paranna.

Traumatisoitumisen vaikutukset ovat hyvin erilaisia ja ne ilmenevät hyvin erilaisina oireina ja ongelmina, sekä psyykkisinä että fyysisinä. Tyypillisiä psyykkisiä oireita voi olla esim. paniikki- ja ahdistus oireet, masennus, mielialan aaltoilu, unihäiriöt, painajaisunet, takaumat, tunkeutuvat ajatukset, pakko-oireet, muistiongelmat, keskittymisongelmat, tunteiden säätely ja impulssikontrollin vaikeudet, ihmissuhdeongelmat, itsetuhoinen käyttäytyminen, päihteiden väärinkäyttö, identiteettiongelmat.  Lisäksi häpeä, pelko, syyllisyys, ärtymys, epäluottamus, toivottomuus ja epätodellisuudentunne ovat traumatisoituneelle henkilölle hyvinkin tuttuja tunteita. Itsetunnon ja itsearvostuksen lasku on myös hyvin yleistä.
(Lähde: Traumapsykoterapia – Traumatisoituminen)

Yllä tummennetulla tekstillä oireet, jotka olen tunnistanut ystävääni liittyvien traumaattisten kokemusten aiheuttamaksi. 

Kuva: Anemone123 / Pixabay

Tiedän, ymmärrän ja osaan päätellä, mitkä seikat ystäväni käyttäytymiseen vaikuttavat. Olen ollut hänelle vihainenkin, mutta itse en ole kykenevä pitkävihaisuuteen. Vaikka hän on käyttäytynyt aivan järkyttävällä tavalla minua kohtaan (en esimerkiksi olisi uskonut, että kukaan voisi nykypäivänä käyttää toisesta niin loukkaavia ja halventavia termejä tai uhkailla, kuten hän), en pidä häntä pahana ihmisenä. Hänkin on masentunut, rikkinäinen ja satutettu ihminen, ja kokee mahdollisesti myös emotionaalista yksinäisyyttä. Hän on herkkä, mahdollisesti erityisherkkä. Olen surullinen hänen puolestaan ja huolissani hänestä. En henkilökohtaisesti usko, että hänellä olisi (ollut) mielialahäiriöitä. Opin tuntemaan ja ymmärtämään häntä vuosien aikana sen verran hyvin, että uskon hänen aggressiivisen, välttelevän ja epävakaan käytöksensä johtuvan todennäköisemmin tunnelukoista (lapsuudessa ja nuoruudessa opituista käyttäytymismalleista vaikeissa tilanteissa). Vaikka ymmärrän hänen käyttäytymistään, se ei oikeuta hänen tekojaan.

Tiedän myös, että en voi enää tehdä mitään häntä auttaakseni tai meidän välejä korjataksemme. Hänen kanssaan keskustelun (tai sen yrityksen) lopputuloksena on vain henkisesti piestyksi joutuminen. En kuitenkaan pysty olla välittämättä minulle tärkeästä ihmisestä, vaikkei hän enää elämässäni olekaan. Yritän olla ajattelematta häntä. En voi ajatella edes mukavia yhteisiä muistoja, sillä hänen muistamisensa saa minut hetken päästä pahasti pois tolaltani. Suru, ahdistus, huoli ja ikävä sekoittuvat joka kerta joukkoon liian voimakkaina.

Traumaattiset tapahtumat voivat tunkeutua myöhemmin mieleen erilaisina mielikuvina, tunteina, ajatuksina ja kehoaistimuksina sekä tietysti traumatakaumina kun jonkin asia muistuttaa traumaattisista kokemuksista.
(Lähde: Traumapsykoterapia – Traumatisoituminen)

Kuinka selviäisin saamatta ahdistus- tai paniikkioireita, jos/kun hänen perheenjäsenensä kävelee minua yllättäen vastaan? Hänen näkemisensä muistuttaa minua ystävästäni, mutta saa myös tuntemaan itseni mitättömäksi hänen edessään. En voi ruveta välttelemään häntä, koska muuten en voisi enää käydä edes kävelyllä metsässä koirani kanssa.

Mitä minä voin tehdä? Menetin parhaan ja ainoan läheisen ystäväni jo muutama vuosi sitten. Kivuliaat kokemukset, tukiverkoston puute ja uudestaan puhkeava masennus vain hankaloittavat selviytymistäni ja jaksamistani. En säti enää itseäni siitä, etten onnistu löytämään ratkaisua. Tiedän, miksi tilanteeni on tällainen kuin on. Tiedän, miksi minusta tuntuu näin hirveältä. Olen itselleni armollinen, käyn terapiassa ja yritän parhaani. Traumat ja ahdistus kulkevat mukanani kuitenkin kuin varjo.

Kuva: Markéta (Machová) Klimešová / Pixabay
hyvinvointi mieli oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentit (3)
  1. Anna olla ja unohda, ei se vaan toimi herkällä ihmisellä, kun on kerran päästänyt toisen sydämeensä niin siellä se on aina. Ehkä uusi vahvempi kohtaaminen josta jää jotain pysyvää ja luotettavaa voi saada helpotusta. Silloinkin on puhuttava, käytävä asiat läpi, parasta olisi jos saisi sen ystävän kanssa puhua asiat selviksi, ei se ystävyyttä välttämättä pelasta, mutta asiat olisi puhuttu ja käsitelty. Käsitelty ettei menneisyyden tapahtumat olisi möykkynä sydämessä joka kasvaa ja tulehtuu. Jos keskusteluyhteyttä ei ole niin jollekkin sinun on puhuttuva, jollei muuten niin anonyyminä. Asioilla on puolensa ja puolensa, mutta lopulta asioilla on tapana järjestyä , oivallus löytyy miksi on pitänyt kulkea tämmöinen polku jolle ei olisi välttämättä astunut jos olisi tiennyt millainen polku on, ehkä se on sen arvoista kun oivaltaa mihin polku vie.🤔
    Hyvää viikonloppua. Voimia ja iloa taakan vastapainoksi 😊

    1. Kiitos kommentistasi. 🤍 Olen vieläkin niin uupunut tekstin kirjoitettuani, etten oikein osaa vastata mitään järkevää.

      Jotenkinhan tämä on saatava käsiteltyä, sillä en voi loppuelämääni painiskella saman asian kanssa. Ystävyyttä ei saa enää pelastettua, mutta olisin toivonut puhumista ja asioiden käsittelyä minullekin sopivaan käsittelytahtiin. Pallo on entisellä ystävälläni, mutta en usko hänen ottavan minuun enää koskaan yhteyttä. Ehkä jonain päivänä huomaan, että tämä on hautautunut niin syvälle, ettei se enää koske tai koen jonkin ahaa-elämyksen. Sitä päivää odotellessa…

      Tiedän, että minun on saatava puhua tästä. Sehän oloani myös pahentaa, koska minulla ei ole ketään, kelle puhua tästä kaikesta. Terapia ei korvaa tukiverkostoa, vaikka ehdottomasti onkin minulle välttämätön ja tuonut paljon apua. Siksi toivon, että tämä blogiin kirjoittaminen parantaisi edes hieman vointiani. Toivon, että oman tarinani kertominen ja kokemusteni sanoiksi muotoileminen auttaisi minua, kun joudun käsittelemään ajatuksiani tarkemmin.

      1. Itselleni ainakin on ollut tärkeää että asiat on puhuttu selviksi ennenkuin asiasta pääsee irti. Välitön yhteyden katkaisu on henkistä väkivaltaa pahimmillaan, asia ei vaan helpota asian hautaamalla.
        Kirjoita tänne blogiin kaikki mitä voit , silloin taakkasi jakaantuu laajemmin, ei esim. Vain yhden harteille. Sitten kun on jotain mitä et voi julkisesti anonyymina kertoa, voit kysyä häneltä johon koet luottamusta josko hän haluaisi kuunnella asiasi, taikka sitten ammattilaiselle. Lukot lähtevät avautuun hitaasti, mutta kun ensimmäinen lukko aukeaa niin loput lähtevät aukeamaan helpommin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa