Kiitos sinä (osa 7).

Lusikoita kiitos.

Tässä juttusarjassa kiitän aina henkilöä, jolla on tavalla tai toisella ollut vaikuttava merkitys minuun, ja joka on tehnyt jotain kiittämisen arvoista. Tänään vietetään Tekojen tiistaita, joten tuntui loogiselta julkaista juuri tänään pitkän tauon jälkeen uusi osa tätä juttusarjaa.

 

(Klikkaamalla upotettuja linkkejä pääset suoraan lukemaan nuo aiemmat kiitokset.)

Juttusarja käynnistyi jo blogin alkumetreillä, kiitoksilla eräälle tuntemattomaksi jääneelle neurologian osaston sairaanhoitajalle. Tuntematon ei seuraava henkilö ollut, ei todellakaan, olemmehan me tunteneet jo kymmenen vuotta. Lymfaterapeuttiani voisin kiittää ikuisuuksiin, niin paljon hyvää hän on tehnyt ja erityinen suhteemme säilyy sydämessäni aina. Kolmannet kiitokset kuuluivat ensimmäiselle henkilökohtaiselle avustajalleni. Hän tuli elämääni keskelle vaikeaa ajanjaksoa ja suuria muutoksia, ja avustettavana olon opetteluun. Opimme molemmat tuona aikana paljon. Olen iloinen siitä, että hän on jäänyt elämääni kaverin muodossa. Avustajan jälkeen oli vuoro kiittää erästä fysioterapeuttia. Kirjoitin kiitokset itseasiassa sellaisena päivänä, kun olin juuri saanut tiedon joutuvani luopumaan hänestä.  Myöhemmin olen useampaankin postaukseen kirjoittanut yleisesti kiitoksia kuntoutuksissani mukana oleville ammattilaisille, koska ne he todellakin ansaitsevat. Mutta viidennet kiitokset kohdistuivatkin henkilöön, jonka tapaamisessa oli pakko olla jollain universumin tahdolla sormensa pelissä. Harjoittelun ohjaajani, kun sattuikin auttamaan minua paljon terveydentilani kanssa, juuri ennen kuin se romahteli pala palalta. Kiitosteni kuudes kohta tietää elämän romahtelusta aivan liikaa, mutta silti me molemmat olemme valinneet samanlaiset väylät auttaa muita. Serkkuni on ihailtava nainen, jota tiedän monen kiittävän.

 

Mutta nyt, nyt olisi aika osoittaa kiitokset juttusarjan seitsemännelle henkilölle:

 

Kiitos sinä ystäväni Selina.

 

Se oli todellinen sattuma miten me tutustuimme, ja ystävystyimme. Ilman sosiaalista mediaa ja sieltä löytynyttä vertaistukiryhmää, ei meillä olisi toisiamme. Kaikki alkoi siis Facebookista. Selina oli kirjoittanut Kun äiti kelaa blogiaan jo jonkun aikaa, kun hän laittoi pyynnön erääseen vertaistukiryhmään, josko joku toinenkin CRPS-oireyhtymää sairastava haluaisi jakaa kokemuksiaan. Satuin näkemään tuon pyynnön ja suostuin siihen välittömästi, olinhan jo käynyt kokemuskouluttaja koulutuksenkin, joten en ollut tarinaani ensimmäistä kertaa kertomassa. Kirjoitin tekstini yhdeltä istumalta ja Selina julkaisi sen blogissaan.  Ilman tuota kirjoitusta ei olisi Lusikoita kiitos. koskaan syntynyt, ei ilman tuota alkusysäystä. Meni kuitenkin puolisen vuotta ennen kuin ensimmäinen julkaisu tänne ilmaantui.

 

Se mikä on kuitenkin tärkeämpää, kuin tämän blogin synty, on meidän kahden välisen ystävyyden syntyminen. Sattuma johdatti meidät yhteen, ja vaikka olemme tunteneet vain muutaman vuoden, olemme hitsautuneet yhteen. 

 

Minä olen kiitollinen hänestä, niin kovin kiitollinen etteivät mitkään sanat riitä kiitollisuuttani osoittamaan.

Hän on aina siinä aidosti läsnä, eikä esitä mitään mitä ei ole. Hän huomaa asioita, joihin toiset eivät kiinnitä huomiota. Hän ymmärtää ilman sanoja. Hän kuuntelee, kuuntelee tarkasti. Hän ei vain hymähtele, vaan saattaa sanoillaan myös ravistella. Hän on minun, minä olen hänen.

 

 

Ystävyyteemme ei ole kuulunut monen monta iloista ja hauskaa tapahtumaa, enemmän suuria vastoinkäymisiä ja pelkoja. Mutta olemme olleet toisiamme varten silloinkin. Hän on ollut tukenani, kun sairauteni vaikeutuivat. Olen saanut häneltä apua ja tukea pyörätuolin saavuttua elämääni, ja nykyisin minä olen voinut neuvoa häntä apuvälineasioissa. Samanlaiset tilanteet ovat lähentäneet meitä, vaikka olenkin todella surullinen siitä, että hänkin on joutunut tietynlaiseen trauman jälkeiseen helvettiin, joka on ollut osa omaa elämääni jo pidempään. 

Niin, ystävyytemme ei ole pitänyt sisällään helppoja aikoja, ei todellakaan. En voi olla muuta kuin kiitollinen, että minulla on vielä hänet. Viime vuonna näin hänen kuopuksensa ensimmäistä kertaa lasten teho-osastolla, kun vastasyntynyt poika taisteli hengestään. Tänä vuonna olen pelännyt liian monta kertaa menettäväni hänet. Niin, olemme nähneet useammin sairaalassa, kuin sairaalan ulkopuolella. Olen pitänyt kädestä, kun jokainen sana on tuntunut tyhjältä. Mutta minulla on vielä hänet, enkä voi ikinä olla kiittämättä siitä. 

Kaikesta kauhusta huolimatta olen kiitollinen siitä, että me löysimme toisemme. Hän on minulle niin kovin tärkeä, tai kuten me erään kirjoitusvirheen jälkeen olemme usein sanoneet: törkeän tärkeä.  

 

 

Kiitos sinä Selina, että olet siinä. Olen aina kiitollinen sinusta, kiitollinen perheestäsi, kiitollinen tuestasi, kiitollinen kaikesta. 

 

Kiitos myös näistä lämmittävistä villasukista, joiden avulla olet aina hivenen lähempänä.

Kommentoi