Mitä minä teen?
Se on yksinkertainen pieni kysymys, kysymys johon minulla ennen oli helppo vastaus. Nykyisin tuo kysymys on yksi inhottavimmista, mutta vaikka siihen vastaaminen katkeran suolaista onkin, vastaan hymyillen.
”Mitä sä teet?”
Lähes kaikissa tilaisuuksissa, joissa tapaa vähänkin vieraampia henkilöitä, nousee tuo kysymys usein jo keskustelun alkuvaiheilla esille. Siihen on yksinkertaista vastata mikäli elämäntilanne tarkoittaa töissä käymistä, opiskelua, vanhempainvapaata, tai vanhuuseläkettä. Mutta, mutta mitä jos ei tipahda mihinkään noista vaihtoehdoista? Kuinka selittää lyhyesti tilannettaan, varsinkin vielä silloin, kun kysymykseen vastata ei haluaisi.
Pitkän pitkällä sairaslomalla työ- ja opiskelukyvyttömänä, jolloin sairaudet sanelevat pitkälti viikko-ohjelman. Toimintakyvyn alentuma, jota paikkaamaan useat eri vammaispalvelut astelevat. Ei ole lyhyttä ja tarpeeksi informatiivista vastausta, joka sisällyttäisi sen, mitä oikeasti teen. Lyhyin vastaus minkä voisin antaa, mutta joka poikisi liian monta lisäkysymystä olisi:
”Yritän jaksaa jaksaa.”
Kuullostaa brutaalilta, mutta lähimpänä totuutta taitavat nuo kolme sanaa olla. Se vastaus minkä lähes aina annan, se käsittää vain ne asiat mitä pienillä voimavaroillani yritän toteuttaa, usein itseni kustannuksellakin:
”No mä olen potilasjärjestön hallituksessa ja toimin niissä tehtävissä useimmissa eri jutuissa. Käyn heittämässä kokemuskoulutuskeikkaa ja sen lisäksi pidän myös blogia lähinnä sairastamisen maailman näkökulmasta, toisinaan myös yhteistyötä ja sillain.”
Jätän vastauksesta pois sen, että suurimmaksi osaksi en tee oikeastaan mitään, ainakaan sellaista mitä itse laskisin merkittäväksi.
Miksi tuo pieni kysymys minua sitten niin häiritsee? Koska minua hävettää. Häpeän todella paljon sitä etten kykene työskentelemään, sitä etten kykene opiskelemaan, sitä etten ole saanut korkeakoulututkintoa, sitä etten voi ylisuorittaa, sitä etten tämän ikäisenä tee oikeastaan mitään. Mutta kaikista eniten, eniten häpeän yksinkertaisesti itseäni. Tiedostan itse, että vaativa persoonallisuushäiriöni pitää ohjaksia tiukasti käsissään. En ajattelisi itse kenestäkään muusta tällä tavoin kun itsestäni, mutta itselleni en osaa armoa antaa, vaikka muille sitä jakelisin.
Se kysymys pitää sisällään niin monia tunteita, sekä odotuksia ja ajatuksia. Joskus voisi keksiä lyhyen ytimekkään vastauksen, joka yllättäisi kysyjän niin, ettei hän enää lisäkysymyksiä esittäisi.
Miksi minä tästä aiheesta kirjoitan, jos se minulle niin vaikea ja hankala asia on? Koska en ole ainoa, en. Puhallan sanat äänitorveen, lähettäen aidon hymyn niille kaikille, jotka nolostuen sanoja vastaukseksi sopertelevat.
//Lusikoita kiitos. löytyy myös täältä:
//FACEBOOK
//INSTAGRAM
//YHTEYDENOTOT: lusikoitakiitos (a) gmail.com
