Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Invalidiliiton kanssa

 

Sitä ei useinkaan huomaa, jollei se omalle kohdalle satu: esteettömyys, tai varsinkin sen puute. Voisi luulla, että vuonna 2018 meillä Suomessa olisi esteettömyys huomioitu kaikkialla, mutta harvassa ovat ne paikat, joissa esteettömyys täysin toteutuu. Vielä nykyäänkin rakennetaan uusia rakennuksia, tai tapahtumia, joissa tilan esteellisyys huomataan vasta siinä kohdin, kun joku asiasta huomauttaa. Ennakointiin olisi nykyisin hyvät mahdollisuudet, mikäli tietoja ja kokemuksia osattaisiin hyödyntää.

Tällä viikolla on meneillään Invalidiliiton luotsaama valtakunnallinen esteettömys-/"helppo liikkua" viikko, jolla halutaan tuoda esille sitä, kuinka esteettömyys on jokaisen oikeus. Vaikka esteettömyys ei olekaan pelkkiä ramppeja pyörätuolien käyttäjille, on se kuitenkin itselleni se tutuin ja tärkein näkökulma, joten tässä yhteistyöpostauksessa kelataan pyörätuolin korkeudella. 

 

 

Naapurustossani oli pitkään isoon ketjuun kuuluva erikoisruokakauppa. Liikkeen ovilla oli useampi pieni kynnys peräjälkeen, joka teki manuaalipyörätuolilla sisään kulkemisen haasteelliseksi. Puolen vuoden aikana huomautin asiasta varmaankin kolmisen kertaa, sekä minä, että silloinen avustajani. Kerroimme, kuinka todella pienellä siirrettävällä ratkaisulla asia olisi kondiksessa. Vastaus oli joka kerta sama:

"Joo, on siitä sanottu..."

Asia oli siis liikkeen työntekijöiden tiedossa, ja he myös itse myönsivät kuinka typerä tuo kynnys oli. Varmistin vielä muutamaan kertaan, että onhan asia mennyt eteenpäin, mutta vastaus oli nasaalilla ääneensävyllä aina sama. Kun tilanne ei muuttunut mihinkään, siirryin käyttämään useamman kilometrin päässä olevaa saman ketjun liikettä.

 

 

Välinpitämättömyys on suurin ongelma mihin esteettömyysasioissa törmää. Se, että ei edes viitsitä kuunnella, saatika tehdä asialle mitään sen tultua tietoisuuteen. Usein kyse on kuitenkin pienistä asioista, joita ei vain tule huomatuksi mikäli kävelevät jalat kuljettavat paikasta toiseen. Ei ole kerta jos toinenkaan, kun olisin tarvinnut yksityiskohtaista karttaa suunnistaakseni paikasta toiseen, vaikka välimatka olisikin linnuntietä ollut vain muutama metri. Mikäli kyseessä on tuttu paikka, ei ongelmaa usein ole, mutta tutun reitin löytäminen voi viedä voimia, ja sammuttaa koko mielenkiinnon liekin edes mennä sinne tavoiteltuun paikkaan. Väitän että esimerkiksi isompien tavaratalojen työntekijät eivät löytäisi pyörätuoleja käyttämällä esteetöntä reittiä paikasta A läpi paikan B kohteeseen paikkaan C, nopeammin kuin liikkumisen apuvälinettä käyttävä henkilö, joka käy tavaratalossa silloin tällöin. Kahden vuoden pyörätuolin käyttökokemuksella voisin sanoa, että muistissani on jo monen monta kansiota eri paikoista, ja niiden salamyhkäisistä reiteistä.

 

Salamyhkäisiä nuo reitit toisinaan kyllä ovat, erittäin. On tolppien ja kylttien taakse piiloteltuja pieniä ovikelloja, joita soittamalla saat vartijasaattueen tavarahissille, jolla yhdessä eurolavojen kanssa nousette kohti myymälää. On paikkoja, joihin tarvitsee soittaa etukäteen ja antaa mitat tuolistaan. On hissejä, joilla tulee ensin mennä kolme kerrosta ylöspäin, sitten toisilla kaksi kerrosta alaspäin, jonka jälkeen vielä kolmansilla viisi kerrosta ylöspäin, jotta olet kohteessasi. Voi huoh, välillä on vain niin turhauttavaa nähdä kohde, mutta ei reittiä sinne.

 

 

Kuva: Mimmi Kyrö

 

Löytyy kuitenkin heitäkin, jotka ottavat esteettömyydestä kopin, ja todella haluavat toimia asian parhaaksi. Erittäin hyvänä esimerkkinä Flow festivaalit, joiden kanssa tein viime vuonna yhteistyötä. Ennen festivaaleja kävimme läpi erinäisiä pieniä, ja isompiakin asioita, joissa olin huomannut edellisvuonna puutteita tai hankaluuksia. Jälkikäteen ajateltuna suurin osa tekemistämme ratkaisuista oli aivan naurettavan helppoja, mutta tarvittiin vain erityisryhmän oma kokemus, jotta asia tuli edes järjestäjien tietoon. Se mikä saattoi näyttää paperilla, ja yleisöstä tyhjänä olevalla festarialueella hyvältä, ei ollutkaan sitä välttämättä musiikin soidessa.

 

Flow:ssa on päälavan luona pyörätuolikatsomo, johon mahtuu reippaasti liikkumisen apuvälineillä kulkevia ja heidän avustajiaan. Päivällä katsomon näkeekin hyvin, mutta... laitetaan koko alue täyteen ihmisiä, jotka tuijottavat lavalle, ja joiden silmät ovat noin metrin korkeammalla, kuin meikäläisen pää. Mikä on minun näkymä? Ihmisten peput. Siinä ihmismassassa katoaa suuntavaisto täysin, eikä liikkumisestakaan tule mitään. Ensimmäisenä vuotenani Flow:ssa tuli avustajani kulkea edellä, huutaa jatkuvasti äänensä käheäksi "anteeksi! anteeksi täältä tulisi pyörätuolilla kulkeva!" ja pomppia aina välillä osatakseen suunnistaa meidät oikeaan suuntaan. Ympäri ja ämpäri sitä kuljettiin, ennenkuin katsomo löydettiin.

Tähän ongelmaan oli aivan naurettavan helppo ratkaisu, sellainen jonka 3-vuotias kummityttönikin hyväksyisi: ilmapallo. Festarialueella oltiin jo aiemmin käytetty suuria ilmapalloja mm. wc-alueiden luona, jotta ihmiset näkisivät kauempaa, minne suuntaan kulkea helpotusta kohden. Näitä suuria ilmapalloja hankittiinkin siis pyörätuolin kuvalla varustettuina, ja niitä kiinnitettiin pyörätuolikatsomoon. Suunnistaminen ihmismassasakin helpottui samantien. Samoja ilmapalloja käytettiin myös wc-alueilla. Koska minä voin käyttää vain inva-bajamajoja, on aivan turhaa jonottaa siinä pisimmässä kävelykykyisten  jonossa. Aiemmin oli hieman turhauttavaa, kun inva-bajamajoja sai etsiä läpi wc-alueen. Tähänkin esteelliseen ongelmaan oli kaksi yksinkertaista ratkaisua: inva-bajamajat sijoitettiin heti wc-aluiden alkuun, ja pyörätuolikuvallisia ilmapalloja sijoitettiin wc-ilmapallojen viereen niille kohdin, missä nimenomaan inva-bajamajat sijaitsivat. Helppo ja halpa ratkaisu, josta ei ollut haittaa kenellekään. 

 

Alla olevasta videosta näet hieman kulkuani viime vuoden festareilla.

 

Kuva: Heidi Giss-Hannikainen

Esteellisyyden ovien taakse voi jäädä monia, mutta esteettömyys luo väylää suurelle joukolle, sillä se kuuluu jokaiselle.

 

Miten on, onko sinun ympäristössäsi helppo liikkua?

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Suurin piirtein näihin aikoihin vuodesta, kevään ja kesän taitteessa, on tapahtunut useita asioita menneisyydessäni huonompaan. Kevät ja varsinkin alkukesä nähdään usein kovin iloisena aikana, jolloin on hyvä ajankohta aloittaa kaikkea uutta iloista. Minulla se ei vain ole mennyt niin, vaan tähän ajankohtaan on kuulunut paljon pettymyksiä, surua, sekä suuria muutoksia. Mutta mitä kaikkea? Mitä tämä ajankohta tuo ensimmäisenä mieleeni?

 

Vuonna 2007 palasin Suomeen, aivan liian myöhään. Mikäli olisin uskaltanut olla se haavoittunut ja maahan poljettu tyttö, olisin palannut takaisin kotiin jo huomattavasti aiemmin. Toisesta maasta puhelimen välityksellä on kovin helppo esittää reipasta, kertoa kaiken menevän vielä ihan hyvin koska kohtapuoliinhan jo tulisin takaisin. En halunnut huolestuttaa, mutta en myöskään tohtinut myöntää itselleni, kuinka loppu olin. Sitten tuli se eräs ilta. Ilta, jolloin minua jälleen moitittiin, joka suunasta haukuttiin. Täristen itkin toistellen ääneen sanoja: "en jaksa enää, en pysty tähän enää."Moitteita tuli vielä enemmän, ja sitten minulle puhuminen lopetettiin. Seuraaviina päivinä asuin talossa, jossa kukaan ei sanonut minulle sanaakaan, enkä tiennyt mitä tapahtui, tai mitä minulta vielä odotettiin. Viikonlopun koittaessa näin heidät viimeistä kertaa, heidän suunnatessa toiselle paikkakunnalle sukuloimaan. Vihoviimeiset sanat, mitkä minulle lausuttiin olivat: "Tämä nyt päättyi näin, mutta itsepähän valitsit." Tämä oli Au Pair perheeni äidin hyvästit. Muutamaa päivää myöhemmin lensin Suomeen oma äitini vierelläni.

 

2014 toivuin kolmesta suuresta leikkauksesta, mutta suunnitelmat keväälle ja kesälle olivat valmiit. Sitten matto vedettiin jalkojen alta jälleen kerran, ja sain hyvästellä ne suunnitelmat. Olin tyhjän päällä, ainoa mitä sain tehdä oli toipua. Pelkkä toipuminenkaan ei riittänyt, vaan piakkoin löysin itseni jälleen sairaalasta uusia ja vaikeampia diagnooseja papereissani. 

 

Kaksi vuotta sitten 2016, koin jyrkän alamäen. Niin monta asiaa sattui samalla kertaa, että kykenin myöntämään itselleni vasta paljon myöhemmin, kuinka nuo kaikki vaikuttivatkaan minuun. Kovalla kiireellä suorittamani kevät tekikin auttajasta jälleen autettavan. Mielenterveyteni vaikeutui niin, että koko kesä meni hätäköidessä, avasin oveani useammin liikkuvan psykiatrian työryhmälle, kuin ystävilleni. Alamäkeä pitkin luisumista ei ainakaan auttanut sekään fakta, että jouduin ottamaan pyörätuolin käyttöön.

 

 

 Paljon muutakin on näihin ajankohtiin osunut, sattumaa tai ei, sitä ei tiedä kukaan. On myös monia vuosia, joista en muista yhtikäs mitään. Mutta jotenkin tämä ajanjakso, jota useat valoisuuden ihmeenä juhlistavat, onkin itselleni muuttunut varjoisammaksi.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kun mieli on liian väsynyt, kun kaikki tuntuu uuvuttavalta, silloin on lepo tarpeen. Lepo johon ei pelkkä silmien ummistaminen omassa sängyssä riitä. Muiden valvoessa untani, ja rauhoittaessa kiireistä mieltäni, silloin minä yritän rauhoittua lepoon. Helppoa se ei ole, ei todellakaan. Olen yrittänyt sitä aiemminkin, vaihtelevin lopputuloksin, mutta silti jokainen kerta on uudenlainen. 

En hepposin aatoksin renkaitani kohti psykiatrian osastoa kelannut, mutta silti tiedän, että oikeaan suuntaan pyörätuolini kulki. Syitä on paljon, enemmän kuin tahtoisin ääneen sanoakaan, ja se juuri onkin suurin syy levon tarpeeseen. Jotta edes hetken voisi koittaa yrittää olla rauhassa, keskittyä itseensä, ja olla hoidettavana. Uskaltaisi...

 

uskalla

olla

olematta

oikeassa

mutta

olla

oikeasti 

olemassa

Maiju Voutilainen "Mansikkka", runo teoksesta Itke minulle taivas

 

 

Sadness is an ocean,

and sometimes

we drown,

while at other times

we are forced

to swim.

R.M. Drake

 

you don't need someone to save

you. maybe what you need is

someone to teach you how you are

worth saving and show you how

that is something only you can do

for yourself.

R.M. Drake

 

"you said you couldn't swim. that your

body was aching and your mind was

exhausted but here you are. keeping your

head above the waves, fighting for another

chance and making best - of whatever is

left of your heart."

R.M. Drake

 

Omassa sängyssäni odottavat mustavalkoiset lakanat, siihen asti vihreisiin lakanoihin kietoudun, tietäen että aamuyöstä hoitaja huoneeni oven aukaisee, ja sisään kurkistaa. Tutulla osastolla hymyilevät useat ystävälliset kasvot, joiden tehtävänä on koittaa pitää minusta huolta. Vaikka onkin helpompi tulla tutulle osastolle, en voi olla tuntematta syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että minä vien jonkun toisen hoitopaikan, koska joku toinen tarvitsisi hoitoa varmastikin minua enemmän. Syyllisyyttä siitä, että tämä on jo kolmas kertani vuoden sisään sairaalahoidossa samalla osastolla. Syyllisyyttä siitä, etten tiedä onnistunko osastolla tarpeeksi toipumaan. 

 

Osastolle minä renkaani kelasin, ja täällä hoidettavana olen. 

Ladataan...