Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Tukalan helteisenä kesänä ei tehnyt mieli pukeutua oikeastaan mihinkään, koska kaikki tuntui epämukavalta ja inhottavalta. Kuulun siihen ihmisryhmään, joka peittää ihoaan sitä enemmän, mitä aurinkoisempaa on kiitos aurinkoihottuman. Tulevalle aurinkomatkallekin tammikuussa olen selaillut kyllä bikineitä ja uikkareita, mutta lähinnä pitkähihaisia uv-paitoja, sekä surffisortseja snorklausretkiä varten. Mutta nyt! Nyt on saapunut se vuodenaika, jollainen saisi puolestani olla lähestulkoon aina, tai ainakin suurimman osan ajan vuodesta. Jos sääjumalat kysyisivät minulta olisi päivän säätilanne usein sellainen, että takkia voisi pitää auki, huivia kaulassa, kevyet tennarit tai ballerinat jalassa. Likaisuuden ja märkyyden jättäisin pois, sillä pyörätuolilla kelatessa voi olla täysin varma, että se kaikki lika on itsessään hyih. 

Mekko: Cubus, neule: BikBok, sukkikset: Monki, kengät: Vans, takki: H&M, huivi: Samsoe&Samsoe

 

Kerrospukeutuminen on tyylini valttikortti. Päivän pukeutumiseni riippuu paljon siitä, mitä kuntoutuksia minulla päivän aikana on. On selvää, että tällaisissa vaatteissa en mene fysioterapiaan, mutta psykoterapiaan voisin hyvin kulkea. Mikäli sää olisi tällaisina päivinä kylmempi lisäisin asuun vielä polvisukat. Ennen pyörätuolia ei olisi tullut mieleenkään käyttää polvisukkia, saatika ylipolven sukkia, sillä ne eivät tuntuneet pysyvän ikinä paikoillaan. Mutta pyörätuolissa ne ovat hyvä lämmike, sillä alavartalon ollessa paikoillaan koko ajan, tuntuu kylmyyskin jäytävämmältä. Mutta istuessa on se hyvä puoli, että erilaiset pitkät sukat pysyvät hyvin paikoillaan, eikä niitä tarvitse repiä ylös joka toisen askeleen jälkeen. Käytän harvoin hameita, mutta pidän kovin mekkojen ja neuleiden yhdistelystä. Näin ollen mekko saattaa näyttää hameelta, mutta todellisuudessa on se huomattavasti lämpimämpi, sekä jotenkin luotettavampi vaihtoehto. 

 

takki: Minimum, huivi: Samsoe&Samsoe, housut: Luppaset, kengät: Vans, laukku: Pura (saatu aiemmasta blogiyhteistyöstä)

Habitare messuilta löysin hieman yllättäen lastenpuolelta itselleni uudet legginssit. Mukavaa trikoota olevien housujen sääressä on etupuolella tekonahkaiset lahkeet, joissa hauskat pupunkorvat. Näistä Luppasten housuista onkin tullut iloista palautetta monesta suunnasta, mutta myös hauskoja kohtaamisia. Kipulääkärini luuli pupunkorvien olevan jokin uusi lääkinnällisen kuntoutuksen väline, hieman kuten lääkinnällisten painetekstiilien. Fysioterapeuttini taas luuli ensin istuessani toinen jalka sylissäni, että olen laittanut säärisuojukset jalkoihini! No ihan niin rajua fysioterapiani ei sentään ole, että tarvitsisi suojuksilla itsensä fysioterapeutin käsittelyltä suojata. Tätä täysin mustaa asuyhdistelmää piristämässä oli kirkkaan pinkki fuksiaan taittava Mac:n huulipuna, joka kilpaili välillä kirkkaudellaan pyörätuolini tukipyörien vilkkuvalojen kanssa.

 

takki: Minimum, mekko: Monki, kengät: TenPoints

 

Mikäli sää olisi ollut hieman viileämpi olisin painanut päähäni vaaleanpunaisen piponi. Voin sanoa odottavani jo niitä säitä, kun saa päivittäin miettiä minkä sävyisen pipon juuri sillä hetkellä tahtoo hiuksiaan peittävän. Tuo takin alta pilkottava Monkin mekko on lähes koko pitkä musta kaapu, johon on miellyttävä kääriytyä. Ainoa hankaluus siinä on hieman leveä helma, joka jää helposti jarrujeni väliin. Mutta harvemmin sitä tuleekan pukeutua ihonmyötäisiin vaatteisiin, ellei sitten jokin kuntoutusmuoto vaadi sitä, tai jos edes jokin vaatekappale on hieman oversized. Laatikkomaiset yläosat ovat ominaista tyylilleni, koska niistä saa halutessaan muokattua juuri sen mallisen, kuin sillä hetkellä haluaa esim. kangasvyöllä. 

 

takki: H&M, huivi: Samsoe&Samsoe, pipo: Samsoe&Samsoe, legginssit: Katri Niskanen, reppu: Fjällräven, pyörätuoli: Talart (Tarta:n selkänoja saatu blogiyhteistyön kautta)

 

Tekonahkaiset vaatteet ovat pyörätuolia käyttäessä siinä mielessä oivat, että ne saa pyyhkäistyä helposti siitä kaikesta liasta, joka kulkeutuu maasta renkaiden ja käsien kautta kaikkialle. Kokomustissa vaatteissa tunnen itseni ehkäpä luontaisimmaksi, sillä minun ei tarvitse huolehtia jatkuvasti miltä joku väri päälläni näyttää, ja mitä kohtia kehostani se mahdollisesti korostaa. Silti se mikä näin pimeän aikaa itseäni kokomustassa huolettaa on se, näynkö tarpeeksi liikenteessä. Vauhdilla kulkeava kokomusta hahmo voisi helposti jäädä huomaamatta auton ajovaloissa, mutta onneksi pyrin huolehtimaan aina siitä, että en jäisi täysin pimeän varjoon. Liikkeestä valaistuvat tukipyöräni näkyvät kauas, ja sekä edessä että takana olevat valot kytken päälle hämärässä kelatessani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomen pimeydessä ei voi ikinä näkyä tarpeeksi. Näin ollen pitäisi ehkäpä opetella käyttämään jotain värikkäämpiä asusteita ihan vain senkin takia, että ei olisi täysin upoksissa mustaan. Mutta kaikesta huolimatta: syystyylin on oltava tummaa, ja tämä onkin lempisesonkini hankkia vaatteita. 

 

Note to self: Pyydä välillä jotain toista ottamaan asukuviasi, peiliselfiet eivät kerro aina koko totuutta.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Yhteistyössä Fysioterapia & Kuntoutus messujen kanssa

 

Kalenterissani ei lue työvuoroja, ei aikatauluja korkeakoulun luennoille, eikä menoja työ- tai opiskeluporukan illanviettoihin. Se mitä kalenterini on kuitenkin viikosta toiseen täynnä, on aikataulut kuntoutuksille. Olen ehkä eläkeläinen, mutta kuntoutukseni käyvät työstä. Päivästä toiseen teen töitä hyvinvointini, toimintakykyni ja terveyteni eteen moniammatillisen tiimin parissa. Siitä minun arkeni pitkälti koostuu, joten ei ole aivan se ja sama mitä kuntoutusmuotoja, ja ketä ammattilaisia kalenterini välistä löytyy.

 

 

Kohtaan usein ennakko- ja harhaluuloja kuntoutuksiin liittyen. Moni ajattelee fysioterapian olevan salilla ähkimistä hikikarpalot otsalla valuen, tai rentouttavaa hierontaa, jonka jälkeen lihaskireydet ovat vain muisto kaukaisuudessa ja olo raukea. Psykoterapiassa taas aukaistaan vain menneisyyden kipeitä haavoja, ja itkeskellään terapeutin ojentaessa nenäliinoja. Toimintaterapeutti taas on henkilö, joka jakelee kaappiensa kätköistä erilaisia pienapuvälineitä, eikä sitten oikeastaan muuta teekään. Laitoskuntoutuksessa maataan lähinnä sängyssä tiedottomassa tilassa, ja välillä joku käy liikuttelemassa raajoja. Lymfaterapiasta tai psykofyysisestä fysioterapiasta kenelläkään ei ole hajuakaan mitä siellä tehdään. Voi kuinka vääristyneitä ajatuksia monella onkaan. 

 

Kuntoutuksen kenttä on niin laaja, että voisin kirjoittaa romaanin pelkästään vain fysioterapioitteni sisällöistä. Lähes kymmenen vuotta olen käynyt säännöllisesti erilaisissa kuntoutuksissa, niin että kuntoutusmuoto jos toinenkin on tullut kokeiltua. Olen väritellyt kipupiirroksen jos toisenkin, maannut neulatyynynä lämpölampun alla, lillunut altaassa kelluen, maalannut silkkihuiveja eri tekniikoin, tehnyt vatsarutistuksia toisensa perään, täyttänyt lomakkeita ja kyselyitä, kuunnellut pimpelipompelimusiikkia taktiilistimuloinnin aikana, pelannut pelejä jos monenlaista, yrittänyt kestää raajojeni kipsauksia, ja koittanut olla kaikinpuolin hyvä kuntoutuja (oli se sitten tavoitteena tai ei).

 

MediaPlanetin tuottama Kipu ja Särky liite on luettavissa myös täältä.

 

En voi oikeastaan sanoa, millainen on tyypillinen kuntoutuskäyntini nykyisin, niihin kun sisältyy niin paljon ja kuntoutusmuotoja on useita erilaisia. Tällaisessa kompleksissa tilanteessa koen erittäin tärkeäksi sen, että ympärilläni on asiantunteva tiimi. Tiimi, joka pyrkii auttamaan minua monin eri tavoin, ja joka keskustelee myös keskenään. Olen hyötynyt erittäin paljon siitä, että terapeuttini ovat laittaneet luvallani viestejä lääkäreilleni, tai soitelleet yhteyshenkilölleni ennen laitoskuntoutusjaksoa. On ollut helpottavaa, kun on tiennyt etukäteen, ettei itse tarvitse selittää kaikkea tai kaunistella vointiaan. Avokuntoutuksissani tällä hetkellä mukana olevat henkilöt ovat työskennelleet kanssani jo useita vuosia. He ovat kokeneet kanssani paljon, ja olemme oppineet puolin jos toisin toimintatapojamme. On kuntoutuskäyntejä joissa sarkastiset heitot lentelevät, on niitä joissa minua muistutetaan hetkessä läsnäolemisesta, niitä jotka tuntuvat erittäin haastavilta, niitä joiden sisällön tiedän tarkasti jo etukäteen, ja niitä jotka pitävät sisällään yllätyksiä. Pitkäaikaisessa yhteistyössä koen tärkeäksi luottamuksen, vaikka oma vääristynyt ajatusmaailmani onkin tässä esteenä, itse kun koen kuluttavani terapeuttejani aivan liikaa. 



 "Kiitollinen heistä vakikuntoutustyypeistäni, jotka ovat välillä todellisuuteen ravistelleet. Kiitollinen avusta, jota sain silloinkin, kun en itse sitä tiennyt tarvitsevani. Kiitollinen heistä, jotka ovat puoliani pitäneet. Kiitollinen huumorin pysymisestä elämässäni, vaikka sarkasmin viljelyä rajoitettu onkin. Kiitollinen turvallisista rajoista, jolloin pystyin vapaammin hengittää."

Ote aiemmasta blogitekstistäni Kaksi vuotta sitten astuin alamäkeen.

 

Ilman kaikkia tarvitsemiani lukuisia kuntoutusmuotoja en olisi kykenevä kaikkeen siihen, mihin nykyisin olen. Tärkeimpänä tavoitteena kokonaishoidossani tällä hetkellä on se, että pystyn asumaan itsenäisesti asunnossani, toki vammaispalveluiden turvin mutta kuitenkin yksin. Tämän kattotavoitteen alla on tietenkin useita muita tavoitteita, jotka on asetettu yhdessä terapeuttieni kanssa jokaiselle kuntoutusmuodolleni. Tavoitteiden asettaminen on ollut itselleni varsinkin viime aikoina todella hankalaa mielenterveyden sairauksieni vuoksi. Välillä olen joutunut tarkastelemaan kenelle tavoitteet oikeastaan ovatkaan, ja mikä niiden tarkoitus on? Kuuluuko minun suorittaa kuntoutuksia vain siksi että pakolliset tavoitteet täyttyisivät, vai onko kuntoutuksieni tarkoitus olla minun tukenani ja apunani?  Se minkä tiedän olevan tärkeää on se, että minä tulen kohdatuksi yksilönä. 

 

3.-4.10.2018 järjestetään Helsingin Messukeskuksessa uusi fysioterapian ja kuntoutuksen tapahtuma. Tapahtuma koostuu sekä koulutuspäivistä että messuista. Messut ovat avoinna ammattilaisten lisäksi myös yleisölle, ja samaan aikaan järjestetään myös vanhuusiän erikoistapahtuma Hyvä Ikä. Messualueiden lisäksi ohjelmassa on puheenvuoroja eri puhujalavoilla. Lisää tietoa tapahtumasta löydät täältä.

Myös minä olen tapahtumassa mukana, joten kiskaisehan hihasta mikäli huomaat vilkkuvalorenkailla varustetun mustan pyörätuolin pinkaisevan ohitsesi.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Viime viikolla sain huokaista helpotuksesta. Sain varmuuden tiedolle, että eräs hoidoissani mukana ollut hoitoalan ammattilainen ei jatkaisi enää minun tiimissäni, vaan minut ohjattiin toiselle kyseiseen alaan erikoistuneelle. Kun tämä uusi henkilö lupasi minulle ottavansa kopin ja hoitavansa asioitani eteenpäin, valtasi helpottunut olo minut. Olin jo itse alkanut epäilemään, että minussa itsessäni oli vain jotain pielessä, tai etten ollut vain yrittänyt tarpeeksi tämän entisen kanssa työskennellessäni. Mutta sitten toinen, kolmas ja neljänneskin ammattilainen kertoi minulle, kuinka asioitani oli hoidettu väärin varsinkin tämän tietyn henkilön toimesta. Vuoden verran kävin vastaanotolla itkien, lähtien kotiin entistä ahdistuneempana ja epätoivoisena. Sain osakseni syytöksiä, ohjeita joita en kyennyt noudattamaan, sekä käskyjä ilman perusteluita. Vuoden aikana en tullut kohdatuksi kertaakaan, en yhden yhtä kertaa.

Avauduin tästä asiasta lyhyesti Instagramin puolelle erään päivän aikana, ja viestejä alkoi tulla seuraajilta välittömästi. Tiesin jo entuudestaan etten ollut yksin tämän asian kanssa, moni muukaan ei ole tullut kohdatuksi, mutta silti oli karua lukea toisten kokemuksia.  

 

Postauksessa olevat viestit on julkaistu lähettäjien suostumuksella.

 

Ymmärrän, kaikki ihmiset ovat loppupeleissä vain ihmisiä, ja kaikilla on täysi oikeus myös niihin huonoihin päiviin. Jos lääkärin auto on hajonnut keskelle aamuruuhkaa tai lapsi huutanut läpi yön, ei keskittyminen ole varmastikaan huipussaan. Itse potilaana arvostaisin sitä, että lääkäri mainitsisi minulle olevansa hieman huonolla tuulella, kuin että jos hän purkaisi olonsa minuun asiattomasti ja unohtaisi minut sen ihmisen koko vastaanottokäynniltä. Huono päivä saattaa selittää  jotain käyttäytymistä, mutta sen ei tarvitsisi vaikuttaa muihin. Mikäli käytös on kerta toisensa jälkeen ala-arvoista ja huonoa, ei tilannetta voi enää selittää vain huonolla päivällä, silloin on kyse jo jostain täysin muusta. Usein kyse ei ole enää vain yksittäistapauksista, vaan kyseisen ammattilaisen käytös tunnetaan jo laajemmin. 

 

Mikä nykyterveydenhuollossa on itsestäni huolestuttavaa on se, että kuulen jatkuvasti muilta potilailta sitä, kuinka heistä hyvin sujuneet terveydenhuollonkäynnit ovat harvinaisempia, kuin ne joilta poistutaan harmistuneina. On toki totta, että ihmiset herkemmin kertovat toisilleen niitä hankalia ja vaikeita kohtaamisia, kuin niitä jotka sujuvat oppikirjan mukaan. Kiitoksen kilke ei kuulu niin kauas, kuin valituksen kalke. Silti, silti on äärimmäisen inhottavaa, kuinka moni joutuu pelkäämään huonoa kohtaamista. Kun ihminen hakee apua, ei pelon tulisi olla päälimmäinen tunne.

 

 

Valitettavasti tuo alun esimerkki omasta tilanteestani ei ole ollut ainoa, muutama vuosi sitten olin samanlaisessa tilanteessa. Toivoin ja yritin toimia niin, että tilanne olisi korjaantunut, mutta eivät ne palaset ikinä paikoilleen loksahtaneet. Kun pystyin hengähtämään vapaammin, kirjoitin epätoivostani henkilökohtaiseen Facebookkiini saaden myötätuntoa ja pahoitteluja välittömästi.

 

 

Minulla on pyyntö: Kohtaa minut.

 

Kohtaa minut ainutlaatuisena yksilönä, ihmisenä kaiken keskellä. Henkilönä, joka ansaitsee tulla kohdatuksi juuri siinä ja sillä hetkellä. Anna minulle hetki ja huomioi mitä sanani ja kehoni sinulle kertovat. Älä yleistä minua, vaan muista yksilöllisyyteni. Minä olen siinä, sillä minulla on jokin tarve tai pyyntö. Kohtaa minut.

 

 

Kuten tämä viestin minulle kirjoittanut sairaanhoitaja asian ilmaisi, kohtaamisen tulisi olla koko hoidon tai tapaamisen ydin. Kyse on kuitenkin ihmisistä, henkilöistä. Hoitotyön ei tulisi olla liukuhihnamaista työskentelyä tehtäväorientoituneesti, sen tulisi olla ihmisen auttamista. 

 

Kokemuskoulutuksia pitäessäni korostan aina sitä, kuinka kyse voi olla välillä niinkin pienestä asiasta, kuin potilaan nimen käyttämisestä. Potilas ei ole kakkosen kolmonen, hän on nimen saanut henkilö, joka tarvitsee toisten apua. Se että huomioi toisen yksilönä, ja antaa edes pienen hetken, se on välillä jo paljon: Pieni hymy kiireen keskellä, aito läsnäolo ja kohtaamisen vastaanottaminen.

 

Ladataan...