Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Vestan kappale Lohtulauseita tuo mieleen niin monia erilaisia tilanteita, sekä hetkiä jotka kuvastavat omaa elämääni. Toisaalta nykyisin minun on yhä vaikeampi kuunnella mitään biisejä, ilman että piirtäisin samalla miellekarttaa päässäni siitä, mitä mikin kohta oikeastaan metaforan keinoin tarkoittaakaan. Se tuo ymmärrystä ja keinoja selittää jollekin toiselle niistä asioista, mutta samalla on se myös aivan pirun rasittavaa. Ei siis tule varmaankaan yllätyksenä, etten kykene perinteisiin rentoutusharjoituksiin lainkaan. En ainakaan silloin, mikäli harjoitteen tavoitteena ei ole taistella rystyset valkoisina paniikki- ja dissosiaatiokohtausta vastaan.

Siinä missä joku kuuntelee musiikkia, vain kuunnellakseen sitä, askartelevat minun aivoni ylikierroksilla. Siinä missä joku antaa rentoutusharjoituksessa mieleen tulevien ajatuksien lipuvan jokea pitkin pois, lyövät minun aivoni niitä ajatuksia tennismailalla yhä uudelleen ja uudelleen. 

 

Jos siis vastaisin tuohon Vestan kappaleessa olevaan kysymykseen, olisi vastaukseni jotakuinkin tällainen:

"Erittäin sekava."

 

On jokseenkin turhauttavaa se, kuinka täynnä kontrasteja tämä elämäntilanteeni onkaan. Niin siis tämä elämäntilanne, jota en sen kummin osaa edes määritellä. Jos jossain olen nykyisin taitava on se asioiden piilottelu, sekä muilta että itseltänikin, sellaistenkin asioiden joiden olemassaolosta en ole ollut varma. 

 

 

Millainen tämän hetkinen elämäntilanteeni siis edes on, muuta kuin erittäin sekava?

Se on elämää, jota hallitsevat useat sairaudet moukaroiden kehoani ja mieltäni. Se on elämää, jonka suunta on ollut kadoksissa jo pitkään. Se on elämää, josta koen huonoa omaatuntoa jokaikinen päivä. Se on elämää, jonka koen vahingoittavan kaikkia ympärilläni. Se on elämää, jota en olisi ikinä uskonut joutuvani kohtaamaan. Se on elämää, jossa en enää nykyisin tiedä olenko hymyillessäni iloinen. Se on elämää, mikä vei minulta paljon, mutta joka toi myös uusia näkökulmia. Se on elämää, jossa annan itsestäni paljon pärjäävämmän kuvan, kuin mitä todellisuudessa olen. Se on elämää, jolla olisi varmasti paljon annettavanaan, mikäli vain silmäni avaisin. Se on elämää, jossa selviytyminen on arkipäivää. Se on elämää, josta en voi tietää, onko kyseessä vain vaiheesta. 

 

Elämäntilannettani kuvataan jatkuvasti erilaisissa potilasteksteissä, toisten ihmisten toimesta. Osa osuu teksteissään täysin oikeaan, osasta en taas tunnista itseäni. Olen palastellut itseni niin pieniin palasiin, etten enää osaa edes koota itseäni kokonaisuudeksi. 

Kuinka voisinkaan siis edes tietää, mikä tai millainen elämäntilanteeni todellisuudessa onkaan? 

Elän elämää, jonka en haluaisi olevan minun. Sekavaa elämäntilannetta, joka on jatkunut pitkään, vaikka minulla ei kokonaisuudesta tarkkaa tietämystä olekaan.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Olen usein sanonut, kuinka blogini on minulle luontainen jatke kokemustoimijan tehtävilleni. Vaikka käynkin heittämässä kokemustoimijakeikkoja suht usein, on paikalla kuitenkin aina rajallinen määrä ihmisiä, joten monelta jää kuulematta mitä minulla voisi olla sanottavana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että blogini olisi minulle vain paikka paasata asioista, jotka mielestäni ansaitsisivat muutoksen. Aivan yhtä hyvin voin kirjoittaa tänne suklaan ja popcornin pyhästä liitosta. Mutta sitten kuitenkin usein niistä syvällisimmistä asioista kirjoittaessani saan palautetta siitä, kuinka hyvä oli kuulla minun näkökulmaani. Kerron asioista kuinka ne itse koen, harvemmin olen kirjoittanut blogin puolelle mitään jonkun toisen suulla. Niinäkin kertoina, kun olen kertonut asioista, jotka liittyvät joihinkin toisiin henkilöihin ja tilanteisiin, on näkökulma ollut kuitenkin minun oma. En minä voisi naputella blogiini millaista on sairastaa syömishäiriötä, tai millaista on pelätä lapsensa kuolevan. Minä olen voinut kirjoittaa vain siitä, miltä nuo tilanteet ovat minusta läheisenä ystävänä tuntuneet ja tällöinkin olen vielä tarkistanut asianomaisilta henkilöiltä kirjoituksen sopivuuden julkaistavaksi tuntemattomien ihmisten silmille. 

 

Vaikka blogini putoaakin sellaiseen kategoriaan, jota ei oikeastaan olekaan olemassa ja näin ollen ovat lukijamäärät alhaiset, on ollut kuitenkin mielenkiintoista nähdä miten jotkin tekstit ovat tehneet ihmisiin vaikutuksen. Usein nuo tekstit ovat olleet sellaisia, joista lukijat ovat voineet oppia jotain, jotain sellaista mitä he eivät ole ehkä aiemmin ajatelleetkaan. Toki mukaan kuuluu aina myös heitä, jotka eivät ymmärrä miksi minä jostain aiheesta marmatan, varsinkin koska eiväthän kaikki voi osata ajatella kaikkea. Juuri siinä se ydin onkin, minä kerron, jotta mahdollisuus silmien aukaisulle voisi käydä toteen. Silti yhä uudelleen ja uudelleen kerron, kuinka minä en ole liitutaulun edessä julistamassa jotain mitä pitäisin vain yhtenä ja ainoana totuutena, ehei siihen eivät voimani riittäisi mitenkään. Minä kerron vain omien kokemusteni kautta, omalla suullani. Tässä tullaankin blogien henkilökohtaisuuteen. Vaikka blogissa julkaisemani postaukset ovatkin loppupeleissä vain pintaa, ja paljon jää lukijalta epätietoisuuteen, silti ovat blogi ja muut somekanavani henkilökohtaisia viestejä mediaan. 

 

Saatan antaa usein haastatteluja suurille medioille, mutta vaikka kuinka aina itse etukäteen pyrkisin tarkistamaan kaikki sisällöt, ovat nuo haastattelut kuitenkin aina jonkun toisen tekemiä. Aivan kuten ystäväni ei voi lukea omista tilanteistaan blogissani, hän voi lukea vain miltä tilanteet vaikuttavat minun näkökulmastani. Omassa blogissani voin aina seistä täysin sen takana, mitä olenkaan päättänyt julkaista, sillä olenhan itse se joka "julkaise blogipostaus" nappulaa painaa, tai puhelimen kameraa naamansa edessä pitää. Mutta koska Lusikoita kiitos. on vain pienen pieni lifestyle blogi sairastamisen maailmasta, tarvitaan myös muita medioita,  jotta viestit suuremman yleisön eteen päätyvät. Näin ollen tarvitaan moniäänisempää mediaa, jota tehdään yhteistyönä.

 

 

SuomiAreenassa keskustellaan aiheesta tiistaina 17.7 klo 13:00-14:00 , näkökulmiaan keskusteluun tuo myös Lusikoita kiitos. blogi

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Siitä on hieman yli kaksi vuotta, siitä kun viimeksi voin paremmin. Kaksi vuotta sitten tummui mieleni, ajatuksia pörräsi yhä enemmän ja enemmän, jouduin keskelle uudenlaisia helvettejä, eikä mikään tuntunut helpottavan oloa. Olin pimeässä valon keskellä, mutta en tiennyt enää kuinka silmiä avoimiksi avataan. 

 

Näihin kahteen vuoteen on kuulunut paljon. Olen saanut diagnooseja, sitten lisää, jonka jälkeen tarkennuksia jo annettuihin. Olen kokeillut lääkityksiä, mutta tullut lääkärien kanssa siihen tulokseen, että niiden vaste jää kohdallani kovin heikoksi. Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut psykiatrisella sairaalaosastolla hoidossa yhteensä nelisen kuukautta, ja käynyt erilaisissa terapioissa lähes toistasataa kertaa. Kaiken tämän keskellä ovat kovat krooniset kipuni raastaneet kehoani, ja joutunut tekemään elämässäni suuria päätöksiä. 

 

Olen hymyillen kertonut sairaasta ja kipeästä elämästäni suurille yleisöille, mutta saanut lukuisia paniikkikohtauksia tutuissa tavarataloissa. Olen kertonut joistain asioista, vain kun niistä on suoraan kysytty, muutoin vastauksia itseltänikin huomaamatta kierrellyt ja kaarrellut. Olen pyytänyt terapeuteiltani anteeksi kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta en ole suostunut hyväksymään heidän sanojaan siitä, ettei heillä mitään anteeksiannettavana olisikaan. Olen saanut kuulla kerta toisensa jälkeen, kuinka fysioterapeuttini saavat työstään palkkansa, vaikka minä heitä mielestäni liialti kuluttaisin. 

 

 

Mutta kiitollinen on mieleni myös. Kiitollinen ennenkaikkea niille kaikille ammattilaisille, jotka ovat kanssani työskennelleet vaikken olekaan hetkiä helpoksi tehnyt. Kiitollinen niistä hetkistä, jolloin olen voinut olla toisten kannateltavana. Kiitollinen siitä, että halutessani pysytellä yksin, olen kuitenkin aina tiennyt etten ilman tukea jää. Kiitollinen heistä vakikuntoutustyypeistäni, jotka ovat välillä todellisuuteen ravistelleet. Kiitollinen avusta, jota sain silloinkin, kun en itse sitä tiennyt tarvitsevani. Kiitollinen heistä, jotka ovat puoliani pitäneet. Kiitollinen huumorin pysymisestä elämässäni, vaikka sarkasmin viljelyä rajoitettu onkin. Kiitollinen turvallisista rajoista, jolloin pystyin vapaammin hengittää. Kiitollinen siitä, etteivät mieleni kauhut kaikkialla niin suureksi kasvaneet.

 

Kaksi vuotta sitten luisuin alamäkeen, mutta vieläkään en tiedä mistä kunnolla pitävät jarrut löytäisin. Näihin vuosiin on kuulunut paljon, hieman liikaakin kuluttavia ja raskaita asioita, jotka hartioilla painavat. 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Suurin piirtein näihin aikoihin vuodesta, kevään ja kesän taitteessa, on tapahtunut useita asioita menneisyydessäni huonompaan. Kevät ja varsinkin alkukesä nähdään usein kovin iloisena aikana, jolloin on hyvä ajankohta aloittaa kaikkea uutta iloista. Minulla se ei vain ole mennyt niin, vaan tähän ajankohtaan on kuulunut paljon pettymyksiä, surua, sekä suuria muutoksia. Mutta mitä kaikkea? Mitä tämä ajankohta tuo ensimmäisenä mieleeni?

 

Vuonna 2007 palasin Suomeen, aivan liian myöhään. Mikäli olisin uskaltanut olla se haavoittunut ja maahan poljettu tyttö, olisin palannut takaisin kotiin jo huomattavasti aiemmin. Toisesta maasta puhelimen välityksellä on kovin helppo esittää reipasta, kertoa kaiken menevän vielä ihan hyvin koska kohtapuoliinhan jo tulisin takaisin. En halunnut huolestuttaa, mutta en myöskään tohtinut myöntää itselleni, kuinka loppu olin. Sitten tuli se eräs ilta. Ilta, jolloin minua jälleen moitittiin, joka suunasta haukuttiin. Täristen itkin toistellen ääneen sanoja: "en jaksa enää, en pysty tähän enää."Moitteita tuli vielä enemmän, ja sitten minulle puhuminen lopetettiin. Seuraaviina päivinä asuin talossa, jossa kukaan ei sanonut minulle sanaakaan, enkä tiennyt mitä tapahtui, tai mitä minulta vielä odotettiin. Viikonlopun koittaessa näin heidät viimeistä kertaa, heidän suunnatessa toiselle paikkakunnalle sukuloimaan. Vihoviimeiset sanat, mitkä minulle lausuttiin olivat: "Tämä nyt päättyi näin, mutta itsepähän valitsit." Tämä oli Au Pair perheeni äidin hyvästit. Muutamaa päivää myöhemmin lensin Suomeen oma äitini vierelläni.

 

2014 toivuin kolmesta suuresta leikkauksesta, mutta suunnitelmat keväälle ja kesälle olivat valmiit. Sitten matto vedettiin jalkojen alta jälleen kerran, ja sain hyvästellä ne suunnitelmat. Olin tyhjän päällä, ainoa mitä sain tehdä oli toipua. Pelkkä toipuminenkaan ei riittänyt, vaan piakkoin löysin itseni jälleen sairaalasta uusia ja vaikeampia diagnooseja papereissani. 

 

Kaksi vuotta sitten 2016, koin jyrkän alamäen. Niin monta asiaa sattui samalla kertaa, että kykenin myöntämään itselleni vasta paljon myöhemmin, kuinka nuo kaikki vaikuttivatkaan minuun. Kovalla kiireellä suorittamani kevät tekikin auttajasta jälleen autettavan. Mielenterveyteni vaikeutui niin, että koko kesä meni hätäköidessä, avasin oveani useammin liikkuvan psykiatrian työryhmälle, kuin ystävilleni. Alamäkeä pitkin luisumista ei ainakaan auttanut sekään fakta, että jouduin ottamaan pyörätuolin käyttöön.

 

 

 Paljon muutakin on näihin ajankohtiin osunut, sattumaa tai ei, sitä ei tiedä kukaan. On myös monia vuosia, joista en muista yhtikäs mitään. Mutta jotenkin tämä ajanjakso, jota useat valoisuuden ihmeenä juhlistavat, onkin itselleni muuttunut varjoisammaksi.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kun mieli on liian väsynyt, kun kaikki tuntuu uuvuttavalta, silloin on lepo tarpeen. Lepo johon ei pelkkä silmien ummistaminen omassa sängyssä riitä. Muiden valvoessa untani, ja rauhoittaessa kiireistä mieltäni, silloin minä yritän rauhoittua lepoon. Helppoa se ei ole, ei todellakaan. Olen yrittänyt sitä aiemminkin, vaihtelevin lopputuloksin, mutta silti jokainen kerta on uudenlainen. 

En hepposin aatoksin renkaitani kohti psykiatrian osastoa kelannut, mutta silti tiedän, että oikeaan suuntaan pyörätuolini kulki. Syitä on paljon, enemmän kuin tahtoisin ääneen sanoakaan, ja se juuri onkin suurin syy levon tarpeeseen. Jotta edes hetken voisi koittaa yrittää olla rauhassa, keskittyä itseensä, ja olla hoidettavana. Uskaltaisi...

 

uskalla

olla

olematta

oikeassa

mutta

olla

oikeasti 

olemassa

Maiju Voutilainen "Mansikkka", runo teoksesta Itke minulle taivas

 

 

Sadness is an ocean,

and sometimes

we drown,

while at other times

we are forced

to swim.

R.M. Drake

 

you don't need someone to save

you. maybe what you need is

someone to teach you how you are

worth saving and show you how

that is something only you can do

for yourself.

R.M. Drake

 

"you said you couldn't swim. that your

body was aching and your mind was

exhausted but here you are. keeping your

head above the waves, fighting for another

chance and making best - of whatever is

left of your heart."

R.M. Drake

 

Omassa sängyssäni odottavat mustavalkoiset lakanat, siihen asti vihreisiin lakanoihin kietoudun, tietäen että aamuyöstä hoitaja huoneeni oven aukaisee, ja sisään kurkistaa. Tutulla osastolla hymyilevät useat ystävälliset kasvot, joiden tehtävänä on koittaa pitää minusta huolta. Vaikka onkin helpompi tulla tutulle osastolle, en voi olla tuntematta syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että minä vien jonkun toisen hoitopaikan, koska joku toinen tarvitsisi hoitoa varmastikin minua enemmän. Syyllisyyttä siitä, että tämä on jo kolmas kertani vuoden sisään sairaalahoidossa samalla osastolla. Syyllisyyttä siitä, etten tiedä onnistunko osastolla tarpeeksi toipumaan. 

 

Osastolle minä renkaani kelasin, ja täällä hoidettavana olen. 

Ladataan...

Pages