Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En ole kääriytyneenä omaan valkoiseen peittoon, en makaa juuri sopivan pehmoisessa sängyssäni. Ei, vaaleansiniset lakanat koskettavat ihoani, ja sänky aiheuttaa epämukavuudellaan ongelmia keholleni. En näe seinillä taulukollaasia, eikä katseeni havaitse kaktuksia kukkapöydällä. Näen vihreyttä hohtavan valokuvataulun, mutta aidot kasvit puuttuvat tyystin.

Niin koti on muualla, mutta sairaalan valkoiset seinät tässä ja nyt.

 

Riisuttu turvallinen ympäristö, jossa arjen velvoitteet ja kiire poissa ovat, sitä sairaala minulle nyt luo. Yritän levätä, jos edes vähän, jos edes pieni irtiotto sairaasta arjesta. Jotta jaksaisi jaksaa, tai itseasiassa jotta jaksaisi olla valmis muuttamaan jotain, jotta elämä ei olisi vain jaksamisen jaksamista. Uskaltaisi olla olemassa, ihan niin yksinkertaisesti. 

Mitään suuria muutoksia ei parissa viikossa ole odotettavissa, eikä se edes tavoite olekaan tällä sairaslomalla sairaasta arjesta. Mutta jos edes hetken olisi vain itselleen, vain siinä ja nyt, ja hengittäminen olisi helpompaa. 

 

 

Pidä huoli mielenterveydestäsi, koska juuri sinä olet kokonaisuus.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

On sellaisia täysin selviä asioita, jotka ovat seilanneet satamastani aaltojen kuljettamana jonnekin kauan pois, kiitos lukuisten sairauksieni. Olen tehnyt luopumistyötä lukuisten asioiden vuoksi, mutta täysin sinuiksi en ole vielä varmaankaan minkään kanssa päässyt. Osa seilanneista asioista on sellaisia, että ne vaikuttavat elämääni paljolti jo nyt, ja osa purjehtii epätietoisuuden varjossa. Olen aiemmin kirjoittanut mm. Äitiydestä, urheilusta, siitä kuinka häpeän tilannettani, ja hankaluudesta muuttaa toiseen kaupunkiin.

 

En ole työ- tai opiskelukykyinen, en pärjää edes arjessani yksin ilman vammaispalveluiden tukimuotoja. En voi soittaa musiikkia, en harrastaa kaikkea haluamaani. En voi matkustella kuten aiemmin. On paljon asioita joihin en kykene, mutta kuitenkin myös asioita jotka olen voinut tilanteista huolimatta säilyttää elämässäni.

Se mikä kaikista hankalinta on, on vapaus. Tunnen että minulta on riistetty vapaus niin monessa suhteessa. Elämäni on kovin erilaista, kuin mitä se aiemmin oli, tai mitä nuorempana suunnittelin. Olen joutunut tekemään muutoksia, nielemään tappion kyyneleitä, kokemaan häpeää, ja yrittänyt pärjätä. 

On myös joitain pienempiä asioita, jotka minulta on viety pois. Tiedän että on sinänsä hölmöä kokea huonoa omaatuntoa tällaisista asioista, mutta silti niitä suren.

En saa luovuttaa verta sairauksieni ja lääkitysteni vuoksi, en ole ikinä voinut enkä tulevaisuudessakaan voi. Mikäli vain kykenisin, kävisin luovuttamassa niin usein kun voisin. Sama asia koskee kantasolurekisteriin liittymistä. Minulle on tehty liian monta suurta leikkausta, joiden lisäksi myös sairauteni estävät liittymisen. Lähipiirissäni on henkilö, joka on saanut kantasolusiirron, joten asia on minulle tärkeä. Kannustan aina kaikkia tuttuja liittymään kantasolurekisteriin, mutta samalla tunnen piston rinnassani, koska itse en siihen kykene. 

 

Niin, enhän minä ole tilanteitani aiheuttanut. En minä ole sairauksiani valinnut. Silti, silti sen piston tunnen ja häpeää koen.

Viime vuodet ovat olleet elämässäni lähes vain luopumista, paljon on viety pois ja vähän annettu. Joihinkin tilanteisiin voi sopeutua, mutta täysin sinuiksi ei asioiden kanssa välttämättä ikinä pääse. Mitä tulevaisuus tuo, tai mitä se pois vie, sitä ei tiedä kukaan ja ehkäpä ihan hyvä niin.

 

 

///////

Instagram: @Lusikoitakiitos

Facebook

Yhteydenotot: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Joka päivä olen yrittänyt, yrittänyt päivittää blogia. Olen kokenut tästä hiljaisuudesta huonoa omaatuntoa, epäonnistumista, sekä vääryyttä. Mutta vaikka olen yrittänyt, en ole kuitenkaan siihen kyennyt. Syitä hiljaisuuteen on monen monta, osa suurempia kuin toiset. On kuitenkin yksi kokonaisuus, joka on vaikuttanut eniten: voimavarojen vähyys. Olen kertakaikkiaan niin lopussa vailla voimia, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kumpa toivoisinkin asioiden olevan toisin. Tämä koko vuosi on ollut äärimmäisen raskas, jotainhan kertoo jo sekin, että koko vuosi alkoi sairaalasta käsin. Niin, vuosi alkoi sairaalasta ja tällä hetkellä odotan jälleen sairaalahoitojaksolle. 

 

Paljon on kuitenkin aiheita valmiina joista haluan kirjoittaa ja kertoa, sellaisia joista myös te lukijat saitte hiljattain Instagramin puolella päättää. Mutta vaikka lista onkin pitkä, ei mitään tule toteutuneiksi ilman voimavaroja. Mikäli voimattomuus on niin suurta, että pelkkä selvien ajatuslauseiden muodostaminen tuottaa haasteita, tai sormien liikuttaminen näppäimistöllä on iso urheilusuoritus, silloin ei paljoa blogia päivitellä. Ei vaikka sitä kovin tehdä haluaisikin. 

Se mikä voimat on eniten vienyt, on vakava masennus. Se moukaroi sängynpohjalle ja puskee elefantin tavoin syvemmälle. Vakava masennus on kokonaisvaltainen sairaus, joka vaikuttaa niin monin eri tavoin. yhdessä muiden pitkäaikaissairauksieni kanssa kokoaa se yhdistelmän, jonka läpi hengittäminen on tuskaisaa. Vaikka olenkin sairastanut masennusta jo useamman vuoden, joista viime vuodet vakavampaa astetta, tuntuu että sairaus on nyt puristanut minusta ne mehut, joiden avuin olen aiemmin jaksanut. Koskaan ei voimattomuus ole tuntunut näin valtaisalta. 

Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, on tähän hiljaisuuteen johtaneita syitä useampia. Viime aikoina on kuitenkin tullut vastaan niin paljon juttuja masennuksesta, niin asiapitoisen mielenkiintoisia, kuin törkeitäkin, että tuntui loogisimmalta tuoda esiin tämä suurin syy. Minulta on pyydetty vastinetta erään bloggaajan kirjoituksiin, mutta koen että hyviä ja perusteltuja sellaisia on jo julkaistu, ja omat sanomiseni olen Instagramin storien puolella lyhyesti julkaissut. Se mitä tässä kuitenkin haluan sanoa on se, että masennus on sairaus. Alakulo on täysin normaali tunnetila, masennus on sairaus johon sairastutaan. Sairastan itse neljää vaikeaa kroonista kipuoireyhtymää. Mikäli voisin muuntaa vakavan masennukseni fyysisiksi kivuiksi, tekisinkö itse niin? Ilman muuta, välittömästi. 

Joskus tulevaisuudessa olen tekemässä postauksen siitä, mitkä ulkopuoliset asiat rasittavat eniten masennuksessa. Siinä tulee olemaan enemmän muiden ihmisten olettamuksia ym.

Hiljaisuus ei tule toivottavasti jatkumaan, mutta muistuttaisin vielä siitä, että blogiin linkitetty Instagram-tilini päivittyy lähes päivittäin. Löydät sen täältä: www.instagram.com/lusikoitakiitos

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Vestan kappale Lohtulauseita tuo mieleen niin monia erilaisia tilanteita, sekä hetkiä jotka kuvastavat omaa elämääni. Toisaalta nykyisin minun on yhä vaikeampi kuunnella mitään biisejä, ilman että piirtäisin samalla miellekarttaa päässäni siitä, mitä mikin kohta oikeastaan metaforan keinoin tarkoittaakaan. Se tuo ymmärrystä ja keinoja selittää jollekin toiselle niistä asioista, mutta samalla on se myös aivan pirun rasittavaa. Ei siis tule varmaankaan yllätyksenä, etten kykene perinteisiin rentoutusharjoituksiin lainkaan. En ainakaan silloin, mikäli harjoitteen tavoitteena ei ole taistella rystyset valkoisina paniikki- ja dissosiaatiokohtausta vastaan.

Siinä missä joku kuuntelee musiikkia, vain kuunnellakseen sitä, askartelevat minun aivoni ylikierroksilla. Siinä missä joku antaa rentoutusharjoituksessa mieleen tulevien ajatuksien lipuvan jokea pitkin pois, lyövät minun aivoni niitä ajatuksia tennismailalla yhä uudelleen ja uudelleen. 

 

Jos siis vastaisin tuohon Vestan kappaleessa olevaan kysymykseen, olisi vastaukseni jotakuinkin tällainen:

"Erittäin sekava."

 

On jokseenkin turhauttavaa se, kuinka täynnä kontrasteja tämä elämäntilanteeni onkaan. Niin siis tämä elämäntilanne, jota en sen kummin osaa edes määritellä. Jos jossain olen nykyisin taitava on se asioiden piilottelu, sekä muilta että itseltänikin, sellaistenkin asioiden joiden olemassaolosta en ole ollut varma. 

 

 

Millainen tämän hetkinen elämäntilanteeni siis edes on, muuta kuin erittäin sekava?

Se on elämää, jota hallitsevat useat sairaudet moukaroiden kehoani ja mieltäni. Se on elämää, jonka suunta on ollut kadoksissa jo pitkään. Se on elämää, josta koen huonoa omaatuntoa jokaikinen päivä. Se on elämää, jonka koen vahingoittavan kaikkia ympärilläni. Se on elämää, jota en olisi ikinä uskonut joutuvani kohtaamaan. Se on elämää, jossa en enää nykyisin tiedä olenko hymyillessäni iloinen. Se on elämää, mikä vei minulta paljon, mutta joka toi myös uusia näkökulmia. Se on elämää, jossa annan itsestäni paljon pärjäävämmän kuvan, kuin mitä todellisuudessa olen. Se on elämää, jolla olisi varmasti paljon annettavanaan, mikäli vain silmäni avaisin. Se on elämää, jossa selviytyminen on arkipäivää. Se on elämää, josta en voi tietää, onko kyseessä vain vaiheesta. 

 

Elämäntilannettani kuvataan jatkuvasti erilaisissa potilasteksteissä, toisten ihmisten toimesta. Osa osuu teksteissään täysin oikeaan, osasta en taas tunnista itseäni. Olen palastellut itseni niin pieniin palasiin, etten enää osaa edes koota itseäni kokonaisuudeksi. 

Kuinka voisinkaan siis edes tietää, mikä tai millainen elämäntilanteeni todellisuudessa onkaan? 

Elän elämää, jonka en haluaisi olevan minun. Sekavaa elämäntilannetta, joka on jatkunut pitkään, vaikka minulla ei kokonaisuudesta tarkkaa tietämystä olekaan.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

 

Olen usein sanonut, kuinka blogini on minulle luontainen jatke kokemustoimijan tehtävilleni. Vaikka käynkin heittämässä kokemustoimijakeikkoja suht usein, on paikalla kuitenkin aina rajallinen määrä ihmisiä, joten monelta jää kuulematta mitä minulla voisi olla sanottavana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että blogini olisi minulle vain paikka paasata asioista, jotka mielestäni ansaitsisivat muutoksen. Aivan yhtä hyvin voin kirjoittaa tänne suklaan ja popcornin pyhästä liitosta. Mutta sitten kuitenkin usein niistä syvällisimmistä asioista kirjoittaessani saan palautetta siitä, kuinka hyvä oli kuulla minun näkökulmaani. Kerron asioista kuinka ne itse koen, harvemmin olen kirjoittanut blogin puolelle mitään jonkun toisen suulla. Niinäkin kertoina, kun olen kertonut asioista, jotka liittyvät joihinkin toisiin henkilöihin ja tilanteisiin, on näkökulma ollut kuitenkin minun oma. En minä voisi naputella blogiini millaista on sairastaa syömishäiriötä, tai millaista on pelätä lapsensa kuolevan. Minä olen voinut kirjoittaa vain siitä, miltä nuo tilanteet ovat minusta läheisenä ystävänä tuntuneet ja tällöinkin olen vielä tarkistanut asianomaisilta henkilöiltä kirjoituksen sopivuuden julkaistavaksi tuntemattomien ihmisten silmille. 

 

Vaikka blogini putoaakin sellaiseen kategoriaan, jota ei oikeastaan olekaan olemassa ja näin ollen ovat lukijamäärät alhaiset, on ollut kuitenkin mielenkiintoista nähdä miten jotkin tekstit ovat tehneet ihmisiin vaikutuksen. Usein nuo tekstit ovat olleet sellaisia, joista lukijat ovat voineet oppia jotain, jotain sellaista mitä he eivät ole ehkä aiemmin ajatelleetkaan. Toki mukaan kuuluu aina myös heitä, jotka eivät ymmärrä miksi minä jostain aiheesta marmatan, varsinkin koska eiväthän kaikki voi osata ajatella kaikkea. Juuri siinä se ydin onkin, minä kerron, jotta mahdollisuus silmien aukaisulle voisi käydä toteen. Silti yhä uudelleen ja uudelleen kerron, kuinka minä en ole liitutaulun edessä julistamassa jotain mitä pitäisin vain yhtenä ja ainoana totuutena, ehei siihen eivät voimani riittäisi mitenkään. Minä kerron vain omien kokemusteni kautta, omalla suullani. Tässä tullaankin blogien henkilökohtaisuuteen. Vaikka blogissa julkaisemani postaukset ovatkin loppupeleissä vain pintaa, ja paljon jää lukijalta epätietoisuuteen, silti ovat blogi ja muut somekanavani henkilökohtaisia viestejä mediaan. 

 

Saatan antaa usein haastatteluja suurille medioille, mutta vaikka kuinka aina itse etukäteen pyrkisin tarkistamaan kaikki sisällöt, ovat nuo haastattelut kuitenkin aina jonkun toisen tekemiä. Aivan kuten ystäväni ei voi lukea omista tilanteistaan blogissani, hän voi lukea vain miltä tilanteet vaikuttavat minun näkökulmastani. Omassa blogissani voin aina seistä täysin sen takana, mitä olenkaan päättänyt julkaista, sillä olenhan itse se joka "julkaise blogipostaus" nappulaa painaa, tai puhelimen kameraa naamansa edessä pitää. Mutta koska Lusikoita kiitos. on vain pienen pieni lifestyle blogi sairastamisen maailmasta, tarvitaan myös muita medioita,  jotta viestit suuremman yleisön eteen päätyvät. Näin ollen tarvitaan moniäänisempää mediaa, jota tehdään yhteistyönä.

 

 

SuomiAreenassa keskustellaan aiheesta tiistaina 17.7 klo 13:00-14:00 , näkökulmiaan keskusteluun tuo myös Lusikoita kiitos. blogi

 

Ladataan...

Pages