Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Minä olen lomalla. Kolme sanaa joiden näkeminen tuntuu vieraalta. Kuten sekin, että useampi henkilö on minulle lähipäivinä sanonut, kuinka olen tämän lomani ja matkani todellakin ansainnut.

 

Matkustaminen oli ennen minulle yksi tärkeä henkireikä, henkireikä jota ilman olisi ollut vaikea hengittää. Nuorempana matkustin paljon ja usein, useampaan otteeseen myös täysin yksin ympäriinsä. Minulla oli usein tunne, että minun täytyy päästä pois, kauas jonnekin muualle. Kun olin matkalla jossain kaukana kotoota, tunsin olevani lähempäni kotia. 

 

 

Kun sairauteni vaikeutuivat huomattavasti, eri tilanteet johtivat siihen, että minun oli luovuttava matkustamisesta ainakin tietyin osin. Elämä ei vaan aina mene niinkuin sen haluaisi, toiveajattelu ei ole aina realistista.

 

Nyt kuitenkin minulle mahdollistui tilaisuus lähteä reissuun, joka pitää sisällään varmasti hienoja elämyksiä. Seuraavat pari viikkoa olen toisella mantereella, ja seilaan myös Karibialla.

Mikäli haluat nähdä pätkiä reissustani, onnistuu se parhaiten Instagramissa stoorien puolella. Nettiyhteydet tietenkin määrittelevät sen, kuinka videot latautuvat. Kovin aktiivisesti, tai stressiä ottaen, en aio reissusta päivittää sillä kyllä, tämä on lomani kaikesta.

 

Viime vuodet ovat olleet tuskastuttavan rankkoja, niin etten vieläkään kunnolla usko tämän matkan nyt toteutuvan. Mitä tahdon matkaltani eniten? Vapautta.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Helpottunut, se on päälimmäinen tunne vuoden vaihtumisesta, tai lähinnä siitä että vuosi 2018 päättyi. Tavattoman raskas vuosi on nyt takana, vaikkakaan eihän periaatteessa mikään ole eri tavoin, kuin muutama päivä sitten. Miten juhlistin vuoteen 2019 siirtymistä? En mitenkään, yritin vain nukkua ja paeta mennyttä vuotta. Vaikka uudenvuodenaatto merkitsee itselleni myös syntymäpäivää, oli yksinolo ja nukkuminen minulle ainoa ja tärkein asia sille päivää. 

 

On muutamia ihmisiä, jotka tietävät kuinka rankka vuosi 2018 minulle oli, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka olen jakanut vaikeuksiani myös blogin ja Instagramin puolella, on paljon jäänyt piiloon. Olen jättänyt kertomatta ensiapukäynneistä, epäreilusta kohtelusta, menetyksestä, kauhun hetkistä, ja ristiriitojen aalloilla seilaamisesta. Niin, pinnan alla on ollut vielä paljon, liian paljon.

Totaalinen uupumus näyttäytyi blogin postaustahdissa, ja siitä koen häpeää. Tein kuitenkin paljon yhteistöitä, jotka liittyivät blogiin tai kokemuskouluttajuuteeni. Viime vuoden yksi hienoimmista hetkistä oli saada kutsu osallistua SuomiAreenan paneelikeskusteluun moniäänisemmästä mediasta. Kovin pienenä ja vähäpätöisenä itseni tunsin, mutta silti ääntäni esille koitin nostaa. Tuo kesähelteillä käyty keskustelu on nähtävissä vielä täällä. Annoin pitkin vuotta myös useampia haastatteluita, sekä lyhyitä kommentteja kipupotilaan näkökulmasta, että myös laajempia katsauksia toisenlaiseen elämääni. Ne viestit jotka tavoittivat minut noiden juttujen jälkeen olivat koskettavia, tavalla jos toisella.

 

Vaikka viime vuoteen kuuluikin hienoja hetkiä, on suurin osa vuodesta minulle yhtä sumua. Sumua, joka tiheni masennuksesta, huolesta, pelosta, salailusta, kauhusta, kivusta, piilottelusta, epätoivosta, näköalattomuudesta, ja vaikka mistä. On vaikea kulkea sumussa ilman valoja, kun suunta on kadoksissa. Vuoden aikana olin yhteensä neljä viikkoa laitoskuntoutuksessa, ja viisi viikkoa sairaalahoidossa. Silti tuntuu, että viime vuonna olisin lähinnä vain maannut sängyssä, ja lähinnä vain toivonut että tulisi yö, jonka jälkeen siirtyisin päivästä seuraavaan. Niin, vaikka se seuraava päivä ei sen parempi olisikaan.

 

Mitä tuleva vuosi voisi tuoda mukanaan? Toivottavasti uskallusta. Juuri ennen kuin vuosi vaihtui uskalsin tehdä asian, jota olin pohtinut aivan liian pitkään, ja johon moni henkilö oli minua patistellut. Olin täysin väsynyt asiaan ja sen tuomiin haasteisiin, että päätin uskaltaa. Kannattiko se? Ehdottomasti. Vaikka kyse oli vain yhdestä asiasta, sain hengitettyä hieman vapaammin.

Uskaltaminen on suuren suuri haaste, ja se tuo mukanaan pelkoa. Mutta ympärilläni on onneksi henkilöitä, joiden tiedän haluavan olla minun tukenani uskaltamisessa. Täytyisi vain myös osata luottaa, luottaa siihen että en voi aina olla varma lopputuloksesta, ja että se on ihan okei. 

Uudenvuodenlupauksia en tee, enkä myöskään laita liikaa painoarvoa sille, että nyt olisi täysin uusi vuosi alkamassa alusta. Olen helpottunut siitä, että viime vuosi loppui, mutta samalla suurin osa asioista jatkuu jatkumona siitä huolimatta mitä kalenterissa lukee. 

 

Kiitoksen sanat haluan vielä kirjoittaa teille kaikille. Ne kommentit, viestit ja yhteydenotot mitä blogin kautta saan, ne ovat arvokkaita! Useampi on tullut julkisilla paikoilla keskustelemaan, tai kiittämään, ja myös nuo kohtaamiset ovat olleet ilahduttavia. Kiitos teille, jotka olette matkalla kulkeneet!

 

////

Muistathan että voit seurata minua myös Instagramissa? Kontrasteja täynnä oleva elämäni päivittyy sinne useammin, tervetuloa mukaan. Löydät minut käyttäjätunnuksella @Lusikoitakiitos

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Kotiuduin keskiviikkona psykiatrisesta sairaalasta kahden viikon intervallihoitojakson jälkeen. Vakava masennus, dissosiaatiohäiriö, vaativa persoonallisuus, ja monet muut psyykkeen oirehdinnat veivät minut sairaalaan. Irtiotto liian sairaasta ja kuluttavasta arjesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani osastolla, itseasiassa tämä oli tämän vuoden kolmas hoitojaksoni kyseisellä osastolla. Olen nuoreen ikääni nähden viettänyt paljon aikaa erilaisilla sairaalaosastoilla, joista viime vuodet psykiatrian puolella. Koska kokemusta siis on, päätin tehdä lyhyen listauksen perustuen osastoon, missä viime ajat olen ollut hoidossa. Plussat ja miinukset pöytään siis tästä suljetusta osastosta!

 

 

PLUSSAT

 

- hoitohenkilökunta. Lääkäreitä harvemmin tapaa, mutta sairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat tärkeimmässä asemassa hoitojakson aikana. Henkilökunta jonka kanssa voi heittää läppää säälittävän näköisestä päiväkahvipullasta, mutta joiden kanssa puhua myös kipeimmistä asioista. Helposti lähestyttävät hoitajat tuovat turvaa, ja tukea. Se, että heistä jokainen tuo lohtua hoitojakson lopussa kertomalla, että tänne saa aina tulla uudestaan. 

 

- irtiotto muusta maailmasta. Sairaalassa ollaan hoidettavana oloa varten, siellä ei tarvitsisi keskittyä mihinkään muuhun. Ihan näin helppoa asia ei itselleni ole, vaan nytkin tein osastolta käsin juttuja, jotka olisivat voineet odottaa. Minut tuntevat hoitajat sanoivatkin heti hoitojakson alussa, että tehtäväni oli olla sairaslomalla, ja että minun pitäisikin ilmoittaa eri tahoilla olevani nyt sairaslomalla vain itseäni varten. Niin, sairaalassa ei ole paljoa muita velvotteita, kuin osallistua hoitoonsa. Vaikka osastolla onkin omat aikataulunsa ja rutiinit, voisi sairaalaelämän sanoa olevan riisuttua. On aikaa itselle, ja sen tulisi olla tärkeintä.

 

- Hoito. Niin ylipäätään se, että pääsee ja saa hoitoa. Se ei ole aina niin yksinkertaista, voin sen vaikka itse todistaa. Mutta se, että saa hoitoa, se on tietenkin suuren suuri plussa.

 

Yksilöllisyys, ei kategorioihin tuputtamista. Sain jäädä pois esim. Tietoisen läsnäolon harjoituksista, sillä ne eivät sovellu dissosiaatiohäiriöiselle. Koska henkilökunta tiesi, kuinka rakas koirani on minulle, sai tuo pieni tykinkuula tulla luokseni kannettuna. Hän sylissäni oli hetken helpompaa.

 

Asennoituminen, eri tilanteisiin. Kertaakaan ei minun tarvinnut perustella tai anella tarvitsemiani kipulääkkeitä, vaan sain listallani olevat lääkkeet aina pyynnöstä. Valitettavasti tämä ei ole kaikkialla niin itsestäänselvää. Arvostin myös asennoitumista paniikkikohtauksiin ja vastaaviin tilanteisiin, kukaan ei hätääntyneenä tehnyt asiasta isoa showta, ja minulle itselleni annettiin päätäntävalta, miten tahdon toimittavan, jotta oloni tasaantuisi.

 

 

 

MIINUKSET

 

-Yökierrot. Vaikeat univaikeuteni eivät jätä rauhaan sairaalassakaan, ehei. Vaikka yöhoitajien tekemät kierrot ovatkin tärkeitä, haittaavat ne öitäni. Herään joka kerta ovenavaukseen ja tervehdin hoitajaa, vaihdan muutaman sanan, jonka jälkeen laitan Netflixin uudelleen pyörimään, josko vielä nukahtaisin. Nukun sairaalassa huomattavasti vähemmän kuin kotona, eivätkä yökierrot ole tähän ainoa syy, mutta iso miinus kuitenkin.

 

-Ovi, jota ei pysty itse täysin kontrolloida. Minä hetkenä tahansa saattaa joku koputtaa ja avata ovesiovesi, astuen sisään. Traumaperäinen stressioireyhtymäni tekee tästä asiasta erityisen hankalan, ja kotona yksi ihanimmista asioista onkin asuntoni ovi.

 

-Roolien vaikeus on asia jonka kanssa kamppailen sairaalahoidossa jokainen kerta. Koska olen tottunut olemaan auttaja, on minun vaikea asettautua potilaan rooliin. Otan osastoilla tarkoituksellisesti etäisyyttä muihin potilaisiin, koska menen niin herkästi auttajan rooliin, jolloin sitten taas unohdan itseni. Eräällä toisella osastolla ongelmaksi muodostui välillä se, että useammat potilaat tiesivät minut vapaaehtoistöistäni, tai olivat lukeneet koko blogini. Tuolloin asetelma oli hivenen hankala. On vielä paljon työtä tehtävänä, jotta olisin välillä vain se tasa-arvoinen potilas.

 

-Ruoka on asia, josta joidenkin mielestä ei saisi valittaa. Valitettavasti vain minä en kuulu siihen ihmisryhmään, jotka vain iloitsevat kun pääsevät valmiin pöydän ääreen laitosruokia syömään. 

 

-Kupla, niin sairaalaelämä ei sinänsä ole oikeaa arkea tai elämää. Se on oma kuplansa, jonka sisällä on uloskirjaamispäivään asti. Se mikä kuplasta tekee hankalan, on sen irrallisuus avohoitoon. Eri instanssit ja sote-palvelut saisivat jatkossa tehdä enemmän yhteistyötä, jotta irralliseen kuplaan ei tarvitsisi astua.

 

-- Potilashuoneiden viihtyvyyteen voitaisiin panostaa oikein urakalla, mielellään jo ennen uuden sairaalan rakentamista. Vehreä taulu seinällä ei paljoa viihtyvyyttä pieneen yksiöön tuo. Sängyt ovat sitä luokkaa, että oma kehoni menee osastolla aina huonompaan kuntoon juurikin sänkyjen vuoksi. 

 

 

Niin, tällaisia mietteitä tähän väliin. Onko siellä jollain samanmoisia ajatuksia?

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En ole kääriytyneenä omaan valkoiseen peittoon, en makaa juuri sopivan pehmoisessa sängyssäni. Ei, vaaleansiniset lakanat koskettavat ihoani, ja sänky aiheuttaa epämukavuudellaan ongelmia keholleni. En näe seinillä taulukollaasia, eikä katseeni havaitse kaktuksia kukkapöydällä. Näen vihreyttä hohtavan valokuvataulun, mutta aidot kasvit puuttuvat tyystin.

Niin koti on muualla, mutta sairaalan valkoiset seinät tässä ja nyt.

 

Riisuttu turvallinen ympäristö, jossa arjen velvoitteet ja kiire poissa ovat, sitä sairaala minulle nyt luo. Yritän levätä, jos edes vähän, jos edes pieni irtiotto sairaasta arjesta. Jotta jaksaisi jaksaa, tai itseasiassa jotta jaksaisi olla valmis muuttamaan jotain, jotta elämä ei olisi vain jaksamisen jaksamista. Uskaltaisi olla olemassa, ihan niin yksinkertaisesti. 

Mitään suuria muutoksia ei parissa viikossa ole odotettavissa, eikä se edes tavoite olekaan tällä sairaslomalla sairaasta arjesta. Mutta jos edes hetken olisi vain itselleen, vain siinä ja nyt, ja hengittäminen olisi helpompaa. 

 

 

Pidä huoli mielenterveydestäsi, koska juuri sinä olet kokonaisuus.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Joka päivä olen yrittänyt, yrittänyt päivittää blogia. Olen kokenut tästä hiljaisuudesta huonoa omaatuntoa, epäonnistumista, sekä vääryyttä. Mutta vaikka olen yrittänyt, en ole kuitenkaan siihen kyennyt. Syitä hiljaisuuteen on monen monta, osa suurempia kuin toiset. On kuitenkin yksi kokonaisuus, joka on vaikuttanut eniten: voimavarojen vähyys. Olen kertakaikkiaan niin lopussa vailla voimia, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kumpa toivoisinkin asioiden olevan toisin. Tämä koko vuosi on ollut äärimmäisen raskas, jotainhan kertoo jo sekin, että koko vuosi alkoi sairaalasta käsin. Niin, vuosi alkoi sairaalasta ja tällä hetkellä odotan jälleen sairaalahoitojaksolle. 

 

Paljon on kuitenkin aiheita valmiina joista haluan kirjoittaa ja kertoa, sellaisia joista myös te lukijat saitte hiljattain Instagramin puolella päättää. Mutta vaikka lista onkin pitkä, ei mitään tule toteutuneiksi ilman voimavaroja. Mikäli voimattomuus on niin suurta, että pelkkä selvien ajatuslauseiden muodostaminen tuottaa haasteita, tai sormien liikuttaminen näppäimistöllä on iso urheilusuoritus, silloin ei paljoa blogia päivitellä. Ei vaikka sitä kovin tehdä haluaisikin. 

Se mikä voimat on eniten vienyt, on vakava masennus. Se moukaroi sängynpohjalle ja puskee elefantin tavoin syvemmälle. Vakava masennus on kokonaisvaltainen sairaus, joka vaikuttaa niin monin eri tavoin. yhdessä muiden pitkäaikaissairauksieni kanssa kokoaa se yhdistelmän, jonka läpi hengittäminen on tuskaisaa. Vaikka olenkin sairastanut masennusta jo useamman vuoden, joista viime vuodet vakavampaa astetta, tuntuu että sairaus on nyt puristanut minusta ne mehut, joiden avuin olen aiemmin jaksanut. Koskaan ei voimattomuus ole tuntunut näin valtaisalta. 

Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, on tähän hiljaisuuteen johtaneita syitä useampia. Viime aikoina on kuitenkin tullut vastaan niin paljon juttuja masennuksesta, niin asiapitoisen mielenkiintoisia, kuin törkeitäkin, että tuntui loogisimmalta tuoda esiin tämä suurin syy. Minulta on pyydetty vastinetta erään bloggaajan kirjoituksiin, mutta koen että hyviä ja perusteltuja sellaisia on jo julkaistu, ja omat sanomiseni olen Instagramin storien puolella lyhyesti julkaissut. Se mitä tässä kuitenkin haluan sanoa on se, että masennus on sairaus. Alakulo on täysin normaali tunnetila, masennus on sairaus johon sairastutaan. Sairastan itse neljää vaikeaa kroonista kipuoireyhtymää. Mikäli voisin muuntaa vakavan masennukseni fyysisiksi kivuiksi, tekisinkö itse niin? Ilman muuta, välittömästi. 

Joskus tulevaisuudessa olen tekemässä postauksen siitä, mitkä ulkopuoliset asiat rasittavat eniten masennuksessa. Siinä tulee olemaan enemmän muiden ihmisten olettamuksia ym.

Hiljaisuus ei tule toivottavasti jatkumaan, mutta muistuttaisin vielä siitä, että blogiin linkitetty Instagram-tilini päivittyy lähes päivittäin. Löydät sen täältä: www.instagram.com/lusikoitakiitos

Ladataan...

Pages