Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Joka päivä olen yrittänyt, yrittänyt päivittää blogia. Olen kokenut tästä hiljaisuudesta huonoa omaatuntoa, epäonnistumista, sekä vääryyttä. Mutta vaikka olen yrittänyt, en ole kuitenkaan siihen kyennyt. Syitä hiljaisuuteen on monen monta, osa suurempia kuin toiset. On kuitenkin yksi kokonaisuus, joka on vaikuttanut eniten: voimavarojen vähyys. Olen kertakaikkiaan niin lopussa vailla voimia, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Kumpa toivoisinkin asioiden olevan toisin. Tämä koko vuosi on ollut äärimmäisen raskas, jotainhan kertoo jo sekin, että koko vuosi alkoi sairaalasta käsin. Niin, vuosi alkoi sairaalasta ja tällä hetkellä odotan jälleen sairaalahoitojaksolle. 

 

Paljon on kuitenkin aiheita valmiina joista haluan kirjoittaa ja kertoa, sellaisia joista myös te lukijat saitte hiljattain Instagramin puolella päättää. Mutta vaikka lista onkin pitkä, ei mitään tule toteutuneiksi ilman voimavaroja. Mikäli voimattomuus on niin suurta, että pelkkä selvien ajatuslauseiden muodostaminen tuottaa haasteita, tai sormien liikuttaminen näppäimistöllä on iso urheilusuoritus, silloin ei paljoa blogia päivitellä. Ei vaikka sitä kovin tehdä haluaisikin. 

Se mikä voimat on eniten vienyt, on vakava masennus. Se moukaroi sängynpohjalle ja puskee elefantin tavoin syvemmälle. Vakava masennus on kokonaisvaltainen sairaus, joka vaikuttaa niin monin eri tavoin. yhdessä muiden pitkäaikaissairauksieni kanssa kokoaa se yhdistelmän, jonka läpi hengittäminen on tuskaisaa. Vaikka olenkin sairastanut masennusta jo useamman vuoden, joista viime vuodet vakavampaa astetta, tuntuu että sairaus on nyt puristanut minusta ne mehut, joiden avuin olen aiemmin jaksanut. Koskaan ei voimattomuus ole tuntunut näin valtaisalta. 

Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, on tähän hiljaisuuteen johtaneita syitä useampia. Viime aikoina on kuitenkin tullut vastaan niin paljon juttuja masennuksesta, niin asiapitoisen mielenkiintoisia, kuin törkeitäkin, että tuntui loogisimmalta tuoda esiin tämä suurin syy. Minulta on pyydetty vastinetta erään bloggaajan kirjoituksiin, mutta koen että hyviä ja perusteltuja sellaisia on jo julkaistu, ja omat sanomiseni olen Instagramin storien puolella lyhyesti julkaissut. Se mitä tässä kuitenkin haluan sanoa on se, että masennus on sairaus. Alakulo on täysin normaali tunnetila, masennus on sairaus johon sairastutaan. Sairastan itse neljää vaikeaa kroonista kipuoireyhtymää. Mikäli voisin muuntaa vakavan masennukseni fyysisiksi kivuiksi, tekisinkö itse niin? Ilman muuta, välittömästi. 

Joskus tulevaisuudessa olen tekemässä postauksen siitä, mitkä ulkopuoliset asiat rasittavat eniten masennuksessa. Siinä tulee olemaan enemmän muiden ihmisten olettamuksia ym.

Hiljaisuus ei tule toivottavasti jatkumaan, mutta muistuttaisin vielä siitä, että blogiin linkitetty Instagram-tilini päivittyy lähes päivittäin. Löydät sen täältä: www.instagram.com/lusikoitakiitos

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Vestan kappale Lohtulauseita tuo mieleen niin monia erilaisia tilanteita, sekä hetkiä jotka kuvastavat omaa elämääni. Toisaalta nykyisin minun on yhä vaikeampi kuunnella mitään biisejä, ilman että piirtäisin samalla miellekarttaa päässäni siitä, mitä mikin kohta oikeastaan metaforan keinoin tarkoittaakaan. Se tuo ymmärrystä ja keinoja selittää jollekin toiselle niistä asioista, mutta samalla on se myös aivan pirun rasittavaa. Ei siis tule varmaankaan yllätyksenä, etten kykene perinteisiin rentoutusharjoituksiin lainkaan. En ainakaan silloin, mikäli harjoitteen tavoitteena ei ole taistella rystyset valkoisina paniikki- ja dissosiaatiokohtausta vastaan.

Siinä missä joku kuuntelee musiikkia, vain kuunnellakseen sitä, askartelevat minun aivoni ylikierroksilla. Siinä missä joku antaa rentoutusharjoituksessa mieleen tulevien ajatuksien lipuvan jokea pitkin pois, lyövät minun aivoni niitä ajatuksia tennismailalla yhä uudelleen ja uudelleen. 

 

Jos siis vastaisin tuohon Vestan kappaleessa olevaan kysymykseen, olisi vastaukseni jotakuinkin tällainen:

"Erittäin sekava."

 

On jokseenkin turhauttavaa se, kuinka täynnä kontrasteja tämä elämäntilanteeni onkaan. Niin siis tämä elämäntilanne, jota en sen kummin osaa edes määritellä. Jos jossain olen nykyisin taitava on se asioiden piilottelu, sekä muilta että itseltänikin, sellaistenkin asioiden joiden olemassaolosta en ole ollut varma. 

 

 

Millainen tämän hetkinen elämäntilanteeni siis edes on, muuta kuin erittäin sekava?

Se on elämää, jota hallitsevat useat sairaudet moukaroiden kehoani ja mieltäni. Se on elämää, jonka suunta on ollut kadoksissa jo pitkään. Se on elämää, josta koen huonoa omaatuntoa jokaikinen päivä. Se on elämää, jonka koen vahingoittavan kaikkia ympärilläni. Se on elämää, jota en olisi ikinä uskonut joutuvani kohtaamaan. Se on elämää, jossa en enää nykyisin tiedä olenko hymyillessäni iloinen. Se on elämää, mikä vei minulta paljon, mutta joka toi myös uusia näkökulmia. Se on elämää, jossa annan itsestäni paljon pärjäävämmän kuvan, kuin mitä todellisuudessa olen. Se on elämää, jolla olisi varmasti paljon annettavanaan, mikäli vain silmäni avaisin. Se on elämää, jossa selviytyminen on arkipäivää. Se on elämää, josta en voi tietää, onko kyseessä vain vaiheesta. 

 

Elämäntilannettani kuvataan jatkuvasti erilaisissa potilasteksteissä, toisten ihmisten toimesta. Osa osuu teksteissään täysin oikeaan, osasta en taas tunnista itseäni. Olen palastellut itseni niin pieniin palasiin, etten enää osaa edes koota itseäni kokonaisuudeksi. 

Kuinka voisinkaan siis edes tietää, mikä tai millainen elämäntilanteeni todellisuudessa onkaan? 

Elän elämää, jonka en haluaisi olevan minun. Sekavaa elämäntilannetta, joka on jatkunut pitkään, vaikka minulla ei kokonaisuudesta tarkkaa tietämystä olekaan.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

On liian monta asiaa, jotka ovat lisänneet jo valmiiksi valtaisaa uupumistani, niin että olen kerta kaikkiaan väsynyt koko tilanteeseen. Kaikista pahinta asiassa on ollut pettymys. Ei kannata ajatella väärin, pettyminen ja minun aiheuttamat pettymykset muille, tai sellaisiin asioihin pettyminen joiden kuuluisi sujua, mikään näistä ei ole mitään uutta. Mutta lähiaikoina nuo pettymykseni tärkeisiin asioihin ovat tuntuneet merenpohjaan painavilta aalloilta.

Olen yksinkertaisesti väsynyt tähän kaikkeen, enkä toivoisi kenenkään joutuvan kohtaamaan samaa. Luulin aiemmin tilanteiden menevän näin vain värikynillä sutatuissa lööpeissä, olisipa asia ollutkin niin...

 

Kuinka epäreilua onkaan joutua kohtaamaan lisää vastoinkäymisiä silloin, kun oikeastaan vain voimia tarvitsisi? Milloin sitä ajoissa ymmärtäisi, että liikaa on liikaa, kaikkien asioiden eteen ei kuuluisi joutua taistelemaan niin, että sitä entisestään vain väsyy? Miksi aina kaikkialla samoin neuvotaan, mutta toteutuksen piirissä harvoin kohdataan? Kuinka usein pintaa ei kunnolla näe, kun pelastusrenkaan aiheuttama aallokko alaspäin vie?

 

Tulen palaamaan aiheisiin vielä myöhemmin, kirjoittaen asioista niiden oikeilla sanoilla. Sitä ennen minun tulee saada etäisyyttä ja selvyyttä tilanteisiin. 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

”Minä olen yksinäinen.”

Noin nyt se on sanottu, ei tarvitse kierrellä ja kaarrella riviä toisensa perään erilaisia kielikuvia käyttäen. Mutta kuten oi niin usein, ei tämäkään asia ole niin yksinkertainen miltä aluksi saattaa vaikuttaa. Vaikein ja isoin asia on nyt kuitenkin kirjaimilla kirjoitettu, vihdoin suostun sen itselleni myöntämään. 

 

Vielä jonkin aikaa sitten ajattelin minun valinneen yksinolon, joka ei kuitenkaan tarkoittanut yksinäisyyttä.  Mutta jotain on kuitenkin muuttunut. Vaikka yhä itse haluan ja tarvitsenkin paljon yksinoloa, koen myös jääneeni yksinäiseksi ilman omaa valintaa. Niinkin oudolta, kuin se saattaakin kuullostaa, koen yksinäisyydestä häpeää. Olen joissain tilanteissa koittanutkin peitellä yksinäisyyttäni, sillä olen pelännyt saavani osakseni sääliä, tai sitä että joku lähipiiriin kuuluva alkaisi kovin tuputtamaan minulle seuraa aivan koko ajan. Yksinäinenkin saa halutessaan olla yksin vaikka yksinäisyydestään kertoisi. Se että kieltäytyisin toisinaan toisten seurasta ei tarkoittaisi sitä, että olisin itse täysin syyllinen yksinäisyyteni varjoon. 

 

On joitain asioita, mistä olen itse tunnistanut yksinäisyyden, tai sen kuinka yksipuolisia jotkut kaverisuhteet ovatkaan olleet. Vuosien mittaan tärkein oppi on ollut se, onko itse aina joutunut olemaan se aktiivinen osapuoli. Useamman kertaa olen havahtunut huomaamaan, kuinka joitain kaveruussuhteita ei olisi olemassakaan, ellen minä aina järjestelisi tapaamisia ja tekemisiä. Joissain tilanteissa on käynyt harvinaisen selväksi se, että jos minä en hoida järjestelyjä, ei mitään myöskään tapahdu. Olen tullut kohdelluksi epäreilusti, kun toinen on aina voinut ilmestyä vain paikalle minun hoitaessani kaiken jo etukäteen ja tapaamisen aikanakin. Kaveruus ja ystävyys on toki paljon muutakin, kuin viiden ruokalajin illallisia tai pitkiä viikonloppuja toisella paikkakuntaa. Läsnä voi olla silloinkin, vaikka ei kasvotusten pitkiin aikoihin tapaisikaan. Ja juuri se fakta tekeekin asiasta ehkäpä hieman karumman. Mikäli pelkkä yhteydenpito on pinnallista ja harvoin tapahtuvaa, kannattaako voimavarojaan keskittää siihen kaveruuteen? 

 

Minä haluan ystävyyden olevan kaksipuolista. Haluan olevani ystäviäni varten, mutta haluan myös heidän olevan minua varten. Mikäli se ei olisi vastavuoroista, silloin pärjään aivan hyvin yksikseni. Mutta juuri tässä tullaankin omalla kohdallani siihen kaikista herkimpään asiaan yksinäisyydessä. Vääristynyt ajatusmaailmani kun on sitä mieltä, että minusta välittämällä joutuu vahingoittumaan. Todellisuudessa haluan pitää siis minimissä sen määrän ihmisiä, jotka joutuvat vuokseni kärsimään. Vaikka ajattelenkin tällä tavoin tiedän etten selviäisi täysin yksin. Tai no otetaampa hieman takaisin: minä selviäisin kyllä yksin, vaikka minusta ei välitettäisi, mutta minä en selviäisi jos en voisi välittää minulle tärkeistä. 

Yksinäisyys on tullut, enkä usko että se olisi poistumassa pitkiin pitkiin aikoihin. Vähäiset voimavarat eivät vain tällä hetkellä riitä siihen, että jaksaisin itse yksin sitä hälventää. Sen sijaan pidän lujempaa kiinni niistä valituista ja harvoista, jotka eivät anna minun tiputtaa heitä matkasta pois.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Siitä on hieman yli kaksi vuotta, siitä kun viimeksi voin paremmin. Kaksi vuotta sitten tummui mieleni, ajatuksia pörräsi yhä enemmän ja enemmän, jouduin keskelle uudenlaisia helvettejä, eikä mikään tuntunut helpottavan oloa. Olin pimeässä valon keskellä, mutta en tiennyt enää kuinka silmiä avoimiksi avataan. 

 

Näihin kahteen vuoteen on kuulunut paljon. Olen saanut diagnooseja, sitten lisää, jonka jälkeen tarkennuksia jo annettuihin. Olen kokeillut lääkityksiä, mutta tullut lääkärien kanssa siihen tulokseen, että niiden vaste jää kohdallani kovin heikoksi. Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut psykiatrisella sairaalaosastolla hoidossa yhteensä nelisen kuukautta, ja käynyt erilaisissa terapioissa lähes toistasataa kertaa. Kaiken tämän keskellä ovat kovat krooniset kipuni raastaneet kehoani, ja joutunut tekemään elämässäni suuria päätöksiä. 

 

Olen hymyillen kertonut sairaasta ja kipeästä elämästäni suurille yleisöille, mutta saanut lukuisia paniikkikohtauksia tutuissa tavarataloissa. Olen kertonut joistain asioista, vain kun niistä on suoraan kysytty, muutoin vastauksia itseltänikin huomaamatta kierrellyt ja kaarrellut. Olen pyytänyt terapeuteiltani anteeksi kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta en ole suostunut hyväksymään heidän sanojaan siitä, ettei heillä mitään anteeksiannettavana olisikaan. Olen saanut kuulla kerta toisensa jälkeen, kuinka fysioterapeuttini saavat työstään palkkansa, vaikka minä heitä mielestäni liialti kuluttaisin. 

 

 

Mutta kiitollinen on mieleni myös. Kiitollinen ennenkaikkea niille kaikille ammattilaisille, jotka ovat kanssani työskennelleet vaikken olekaan hetkiä helpoksi tehnyt. Kiitollinen niistä hetkistä, jolloin olen voinut olla toisten kannateltavana. Kiitollinen siitä, että halutessani pysytellä yksin, olen kuitenkin aina tiennyt etten ilman tukea jää. Kiitollinen heistä vakikuntoutustyypeistäni, jotka ovat välillä todellisuuteen ravistelleet. Kiitollinen avusta, jota sain silloinkin, kun en itse sitä tiennyt tarvitsevani. Kiitollinen heistä, jotka ovat puoliani pitäneet. Kiitollinen huumorin pysymisestä elämässäni, vaikka sarkasmin viljelyä rajoitettu onkin. Kiitollinen turvallisista rajoista, jolloin pystyin vapaammin hengittää. Kiitollinen siitä, etteivät mieleni kauhut kaikkialla niin suureksi kasvaneet.

 

Kaksi vuotta sitten luisuin alamäkeen, mutta vieläkään en tiedä mistä kunnolla pitävät jarrut löytäisin. Näihin vuosiin on kuulunut paljon, hieman liikaakin kuluttavia ja raskaita asioita, jotka hartioilla painavat. 

 

Ladataan...

Pages