Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Viime viikolla sain huokaista helpotuksesta. Sain varmuuden tiedolle, että eräs hoidoissani mukana ollut hoitoalan ammattilainen ei jatkaisi enää minun tiimissäni, vaan minut ohjattiin toiselle kyseiseen alaan erikoistuneelle. Kun tämä uusi henkilö lupasi minulle ottavansa kopin ja hoitavansa asioitani eteenpäin, valtasi helpottunut olo minut. Olin jo itse alkanut epäilemään, että minussa itsessäni oli vain jotain pielessä, tai etten ollut vain yrittänyt tarpeeksi tämän entisen kanssa työskennellessäni. Mutta sitten toinen, kolmas ja neljänneskin ammattilainen kertoi minulle, kuinka asioitani oli hoidettu väärin varsinkin tämän tietyn henkilön toimesta. Vuoden verran kävin vastaanotolla itkien, lähtien kotiin entistä ahdistuneempana ja epätoivoisena. Sain osakseni syytöksiä, ohjeita joita en kyennyt noudattamaan, sekä käskyjä ilman perusteluita. Vuoden aikana en tullut kohdatuksi kertaakaan, en yhden yhtä kertaa.

Avauduin tästä asiasta lyhyesti Instagramin puolelle erään päivän aikana, ja viestejä alkoi tulla seuraajilta välittömästi. Tiesin jo entuudestaan etten ollut yksin tämän asian kanssa, moni muukaan ei ole tullut kohdatuksi, mutta silti oli karua lukea toisten kokemuksia.  

 

Postauksessa olevat viestit on julkaistu lähettäjien suostumuksella.

 

Ymmärrän, kaikki ihmiset ovat loppupeleissä vain ihmisiä, ja kaikilla on täysi oikeus myös niihin huonoihin päiviin. Jos lääkärin auto on hajonnut keskelle aamuruuhkaa tai lapsi huutanut läpi yön, ei keskittyminen ole varmastikaan huipussaan. Itse potilaana arvostaisin sitä, että lääkäri mainitsisi minulle olevansa hieman huonolla tuulella, kuin että jos hän purkaisi olonsa minuun asiattomasti ja unohtaisi minut sen ihmisen koko vastaanottokäynniltä. Huono päivä saattaa selittää  jotain käyttäytymistä, mutta sen ei tarvitsisi vaikuttaa muihin. Mikäli käytös on kerta toisensa jälkeen ala-arvoista ja huonoa, ei tilannetta voi enää selittää vain huonolla päivällä, silloin on kyse jo jostain täysin muusta. Usein kyse ei ole enää vain yksittäistapauksista, vaan kyseisen ammattilaisen käytös tunnetaan jo laajemmin. 

 

Mikä nykyterveydenhuollossa on itsestäni huolestuttavaa on se, että kuulen jatkuvasti muilta potilailta sitä, kuinka heistä hyvin sujuneet terveydenhuollonkäynnit ovat harvinaisempia, kuin ne joilta poistutaan harmistuneina. On toki totta, että ihmiset herkemmin kertovat toisilleen niitä hankalia ja vaikeita kohtaamisia, kuin niitä jotka sujuvat oppikirjan mukaan. Kiitoksen kilke ei kuulu niin kauas, kuin valituksen kalke. Silti, silti on äärimmäisen inhottavaa, kuinka moni joutuu pelkäämään huonoa kohtaamista. Kun ihminen hakee apua, ei pelon tulisi olla päälimmäinen tunne.

 

 

Valitettavasti tuo alun esimerkki omasta tilanteestani ei ole ollut ainoa, muutama vuosi sitten olin samanlaisessa tilanteessa. Toivoin ja yritin toimia niin, että tilanne olisi korjaantunut, mutta eivät ne palaset ikinä paikoilleen loksahtaneet. Kun pystyin hengähtämään vapaammin, kirjoitin epätoivostani henkilökohtaiseen Facebookkiini saaden myötätuntoa ja pahoitteluja välittömästi.

 

 

Minulla on pyyntö: Kohtaa minut.

 

Kohtaa minut ainutlaatuisena yksilönä, ihmisenä kaiken keskellä. Henkilönä, joka ansaitsee tulla kohdatuksi juuri siinä ja sillä hetkellä. Anna minulle hetki ja huomioi mitä sanani ja kehoni sinulle kertovat. Älä yleistä minua, vaan muista yksilöllisyyteni. Minä olen siinä, sillä minulla on jokin tarve tai pyyntö. Kohtaa minut.

 

 

Kuten tämä viestin minulle kirjoittanut sairaanhoitaja asian ilmaisi, kohtaamisen tulisi olla koko hoidon tai tapaamisen ydin. Kyse on kuitenkin ihmisistä, henkilöistä. Hoitotyön ei tulisi olla liukuhihnamaista työskentelyä tehtäväorientoituneesti, sen tulisi olla ihmisen auttamista. 

 

Kokemuskoulutuksia pitäessäni korostan aina sitä, kuinka kyse voi olla välillä niinkin pienestä asiasta, kuin potilaan nimen käyttämisestä. Potilas ei ole kakkosen kolmonen, hän on nimen saanut henkilö, joka tarvitsee toisten apua. Se että huomioi toisen yksilönä, ja antaa edes pienen hetken, se on välillä jo paljon: Pieni hymy kiireen keskellä, aito läsnäolo ja kohtaamisen vastaanottaminen.

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

On liian monta asiaa, jotka ovat lisänneet jo valmiiksi valtaisaa uupumistani, niin että olen kerta kaikkiaan väsynyt koko tilanteeseen. Kaikista pahinta asiassa on ollut pettymys. Ei kannata ajatella väärin, pettyminen ja minun aiheuttamat pettymykset muille, tai sellaisiin asioihin pettyminen joiden kuuluisi sujua, mikään näistä ei ole mitään uutta. Mutta lähiaikoina nuo pettymykseni tärkeisiin asioihin ovat tuntuneet merenpohjaan painavilta aalloilta.

Olen yksinkertaisesti väsynyt tähän kaikkeen, enkä toivoisi kenenkään joutuvan kohtaamaan samaa. Luulin aiemmin tilanteiden menevän näin vain värikynillä sutatuissa lööpeissä, olisipa asia ollutkin niin...

 

Kuinka epäreilua onkaan joutua kohtaamaan lisää vastoinkäymisiä silloin, kun oikeastaan vain voimia tarvitsisi? Milloin sitä ajoissa ymmärtäisi, että liikaa on liikaa, kaikkien asioiden eteen ei kuuluisi joutua taistelemaan niin, että sitä entisestään vain väsyy? Miksi aina kaikkialla samoin neuvotaan, mutta toteutuksen piirissä harvoin kohdataan? Kuinka usein pintaa ei kunnolla näe, kun pelastusrenkaan aiheuttama aallokko alaspäin vie?

 

Tulen palaamaan aiheisiin vielä myöhemmin, kirjoittaen asioista niiden oikeilla sanoilla. Sitä ennen minun tulee saada etäisyyttä ja selvyyttä tilanteisiin. 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

”Minä olen yksinäinen.”

Noin nyt se on sanottu, ei tarvitse kierrellä ja kaarrella riviä toisensa perään erilaisia kielikuvia käyttäen. Mutta kuten oi niin usein, ei tämäkään asia ole niin yksinkertainen miltä aluksi saattaa vaikuttaa. Vaikein ja isoin asia on nyt kuitenkin kirjaimilla kirjoitettu, vihdoin suostun sen itselleni myöntämään. 

 

Vielä jonkin aikaa sitten ajattelin minun valinneen yksinolon, joka ei kuitenkaan tarkoittanut yksinäisyyttä.  Mutta jotain on kuitenkin muuttunut. Vaikka yhä itse haluan ja tarvitsenkin paljon yksinoloa, koen myös jääneeni yksinäiseksi ilman omaa valintaa. Niinkin oudolta, kuin se saattaakin kuullostaa, koen yksinäisyydestä häpeää. Olen joissain tilanteissa koittanutkin peitellä yksinäisyyttäni, sillä olen pelännyt saavani osakseni sääliä, tai sitä että joku lähipiiriin kuuluva alkaisi kovin tuputtamaan minulle seuraa aivan koko ajan. Yksinäinenkin saa halutessaan olla yksin vaikka yksinäisyydestään kertoisi. Se että kieltäytyisin toisinaan toisten seurasta ei tarkoittaisi sitä, että olisin itse täysin syyllinen yksinäisyyteni varjoon. 

 

On joitain asioita, mistä olen itse tunnistanut yksinäisyyden, tai sen kuinka yksipuolisia jotkut kaverisuhteet ovatkaan olleet. Vuosien mittaan tärkein oppi on ollut se, onko itse aina joutunut olemaan se aktiivinen osapuoli. Useamman kertaa olen havahtunut huomaamaan, kuinka joitain kaveruussuhteita ei olisi olemassakaan, ellen minä aina järjestelisi tapaamisia ja tekemisiä. Joissain tilanteissa on käynyt harvinaisen selväksi se, että jos minä en hoida järjestelyjä, ei mitään myöskään tapahdu. Olen tullut kohdelluksi epäreilusti, kun toinen on aina voinut ilmestyä vain paikalle minun hoitaessani kaiken jo etukäteen ja tapaamisen aikanakin. Kaveruus ja ystävyys on toki paljon muutakin, kuin viiden ruokalajin illallisia tai pitkiä viikonloppuja toisella paikkakuntaa. Läsnä voi olla silloinkin, vaikka ei kasvotusten pitkiin aikoihin tapaisikaan. Ja juuri se fakta tekeekin asiasta ehkäpä hieman karumman. Mikäli pelkkä yhteydenpito on pinnallista ja harvoin tapahtuvaa, kannattaako voimavarojaan keskittää siihen kaveruuteen? 

 

Minä haluan ystävyyden olevan kaksipuolista. Haluan olevani ystäviäni varten, mutta haluan myös heidän olevan minua varten. Mikäli se ei olisi vastavuoroista, silloin pärjään aivan hyvin yksikseni. Mutta juuri tässä tullaankin omalla kohdallani siihen kaikista herkimpään asiaan yksinäisyydessä. Vääristynyt ajatusmaailmani kun on sitä mieltä, että minusta välittämällä joutuu vahingoittumaan. Todellisuudessa haluan pitää siis minimissä sen määrän ihmisiä, jotka joutuvat vuokseni kärsimään. Vaikka ajattelenkin tällä tavoin tiedän etten selviäisi täysin yksin. Tai no otetaampa hieman takaisin: minä selviäisin kyllä yksin, vaikka minusta ei välitettäisi, mutta minä en selviäisi jos en voisi välittää minulle tärkeistä. 

Yksinäisyys on tullut, enkä usko että se olisi poistumassa pitkiin pitkiin aikoihin. Vähäiset voimavarat eivät vain tällä hetkellä riitä siihen, että jaksaisin itse yksin sitä hälventää. Sen sijaan pidän lujempaa kiinni niistä valituista ja harvoista, jotka eivät anna minun tiputtaa heitä matkasta pois.

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

Siitä on hieman yli kaksi vuotta, siitä kun viimeksi voin paremmin. Kaksi vuotta sitten tummui mieleni, ajatuksia pörräsi yhä enemmän ja enemmän, jouduin keskelle uudenlaisia helvettejä, eikä mikään tuntunut helpottavan oloa. Olin pimeässä valon keskellä, mutta en tiennyt enää kuinka silmiä avoimiksi avataan. 

 

Näihin kahteen vuoteen on kuulunut paljon. Olen saanut diagnooseja, sitten lisää, jonka jälkeen tarkennuksia jo annettuihin. Olen kokeillut lääkityksiä, mutta tullut lääkärien kanssa siihen tulokseen, että niiden vaste jää kohdallani kovin heikoksi. Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut psykiatrisella sairaalaosastolla hoidossa yhteensä nelisen kuukautta, ja käynyt erilaisissa terapioissa lähes toistasataa kertaa. Kaiken tämän keskellä ovat kovat krooniset kipuni raastaneet kehoani, ja joutunut tekemään elämässäni suuria päätöksiä. 

 

Olen hymyillen kertonut sairaasta ja kipeästä elämästäni suurille yleisöille, mutta saanut lukuisia paniikkikohtauksia tutuissa tavarataloissa. Olen kertonut joistain asioista, vain kun niistä on suoraan kysytty, muutoin vastauksia itseltänikin huomaamatta kierrellyt ja kaarrellut. Olen pyytänyt terapeuteiltani anteeksi kymmeniä ja kymmeniä kertoja, mutta en ole suostunut hyväksymään heidän sanojaan siitä, ettei heillä mitään anteeksiannettavana olisikaan. Olen saanut kuulla kerta toisensa jälkeen, kuinka fysioterapeuttini saavat työstään palkkansa, vaikka minä heitä mielestäni liialti kuluttaisin. 

 

 

Mutta kiitollinen on mieleni myös. Kiitollinen ennenkaikkea niille kaikille ammattilaisille, jotka ovat kanssani työskennelleet vaikken olekaan hetkiä helpoksi tehnyt. Kiitollinen niistä hetkistä, jolloin olen voinut olla toisten kannateltavana. Kiitollinen siitä, että halutessani pysytellä yksin, olen kuitenkin aina tiennyt etten ilman tukea jää. Kiitollinen heistä vakikuntoutustyypeistäni, jotka ovat välillä todellisuuteen ravistelleet. Kiitollinen avusta, jota sain silloinkin, kun en itse sitä tiennyt tarvitsevani. Kiitollinen heistä, jotka ovat puoliani pitäneet. Kiitollinen huumorin pysymisestä elämässäni, vaikka sarkasmin viljelyä rajoitettu onkin. Kiitollinen turvallisista rajoista, jolloin pystyin vapaammin hengittää. Kiitollinen siitä, etteivät mieleni kauhut kaikkialla niin suureksi kasvaneet.

 

Kaksi vuotta sitten luisuin alamäkeen, mutta vieläkään en tiedä mistä kunnolla pitävät jarrut löytäisin. Näihin vuosiin on kuulunut paljon, hieman liikaakin kuluttavia ja raskaita asioita, jotka hartioilla painavat. 

 

Ladataan...

Ladataan...
Lusikoita kiitos.

En voi antaa lupausta, jollen ole aivan varma, että pystyn sen myös pitämään. Lukuisia kertoja olen joutunut tuottamaan terapeutilleni pettymyksen, kun en ole voinut luvata jotain asiaa, olen kyennyt vain kertomaan yrittäväni parhaimpani. Mutta viime aikoina olen antanut monta lupausta, ja lähestulkoon heti jouduin pettämään toisen henkilön, kun lupaus ei pitänytkään. 

 

Joku on ehkä saatannut huomata, että blogin julkaisutahti on viime aikoina hidastunut paljon. Pahoittelut siitä, en todellakaan olisi halunnut joutua hidastelemaan. Mutta viime aikoina on yksinkertaisesti tapahtunut liikaa asioita, jotka ovat vaikuttaneet terveydentilaani, jaksamiseeni. Samanaikaisesti on pieni sydämeni kipristellyt huolesta ja katse ajautunut puhelimeen yhä uudelleen ja uudelleen. Sillä vaikka sitä kuinka haluaisi viedä kaikki lähipiirin ongelmat kauas pois, toisinaan se ei vain onnistu. Viime vuonna pelkäsin ystäväni menettävän vastasyntyneen poikansa, tänä vuonna olen pelännyt menettäväni ystäväni. 

 

On joitain sellaisia hetkiä elämässä, mihin toivottavasti suurimman osan ei tarvitse ikinä elämänsä aikana joutua. Viime viikon maanantai oli minulle osaltaan tällainen hetki. En ollut ensimmäistä kertaa tapaamassa ystävääni sairaalassa, viime aikoina olin ravannut sairaalassa useampaan otteeseen. Silti, silti jotain tässä kerrassa oli toisin. Näin se jo heti hänen kasvoiltaan, kuinka heikkona ja kipeänä hän oli. Mutta se mihin en ollut täysin varautunut, vaikka aiheesta viestejäkin oli jo vaihdettu, olivat pelot. Hän kertoi, kuinka pelkäsi viimeisen iltansa koittaneen, kuolema saapuisi. Keskustelimme pitkälle iltaan ja yöhön hänen peloistaan, ja kuinka saisimme ne operaation jälkeen hallintaan. Se mistä olen todella kiitolinen, on se että sairaanhoitajat antoivat minun jäädä ystäväni viereen, niin että kuin muina Tuhkimoina vasta hieman ennen puoltayötä itseni kotoota löysin. Sain pitää minulle erittäin tärkeää henkilöä kädestä kiinni, yrittäen rauhoitella häntä, kertoen että olen tässä. 

Kun olin lähdössä sairaalalta, ystäväni kysyi kyyneleet silmissään:

"Tulethan huomenna leikkauksen jälkeen tänne? Tulethan pitämään minun kädestä kiinni?

Tottakai lupasin, aiheesta ei edes ollut mitään keskusteltavaa. Mutta...

 

Sitten saapui se seuraava päivä. Meni tunti, meni toinenkin. Iltapäivän puolella soitin ensimmäistä kertaa sairaalaan, ja minulle kerrottiin hänen tarvitsevan vielä intensiivisempää hoitoa. Illalla soitin toisen kerran jolloin minulle kerrottiin, että hän tulee viettämään seuraavan yön tehovalvonnassa. Olin siis rikkonut lupaukseni.  En voinut mitenkään kelata sairaalalle häntä kädestä pitämään.

 

Se, että olin rikkonut minulle erittäin tärkeän lupauksen, aiheuttti kovaa ahdistuneisuutta. Hyperventiloiden, välillä unohtaen hengittää, panikoin ja ahdistuin niin, etttä päätin kirjoittaa listan. Listan niistä kaikista peloista, joita silloin koin.

 

Pelottaa se, että....

Mitä jos joudut olemaan yksin?

Mitä jos heräät, etkä tiedä mun soittaneen osastolle useamman kerran?

Mitä jos luulet, etten tulekaan?

Mitä jos sulla ei ole ketään, joka pitää kädestä kiinni?

Mitä jos kukaan ei varmista, että hoitajilla on yhäällä kaikki sun toiveet toimenpiteeseen?

Mitä jos en ole läsnä juuri silloin, kun eniten tarvitsisit?

Mitä jos sä et tiedä, kuinka tärkeä mulle oletkaan?

Mitä jos ei oltaisi ikinä tavattu, kuka sitten olis törkeen tärkee, ja heittelis läppää marmoripihvi-ihosta?

Mitä jos luulet mun unohtaneeni sinut?

Mitä jos en kykene olemaan sulle kaikkea sitä mitä tahtoisin?

Mitä jos juuri silloin kun mua eniten tarvitsisit, jossain tavotettamattomissa olisin?

Mitä jos liikaa minusta huolehdit, etkä kaikkia voimia itseesi laita?

 

Rikoin lupaukseni, eikä minulla ollut viime viikolla enää mahdollisuutta paikata sitä. Sairaala teki päätöksiään, ja pian tuo parhain ystäväni jo kotisairaalansa teho-osastolta viestiä laittoi. Vaikka en heti leikkauksen jälkeen päässytkään häntä tapaamaan, sain onneksi tietoja hänestä sairaalan ja omaisten kautta. Nuo tiedot toki lohduttivat, mutta kun operaatiosta oli kulunut viikko, kerkesin matkustamaan yhdeksi iltapäiväksi ystäväni luo. Tehovalvonnassa me kaikesta jälleen puhuimme, ja hetken häntä kädestä pidin. 

 

Jollekin lupauksen rikkominen voi olla pelkkä olankohautus, tai asia jota ei edes huomaakaan. Sitten taas on meitä, jotka rientävät heti tilaisuuden tullen lupauksensa täyttämään.

 

 

Ystäväni blogin Kun äiti kelaa löydät täältä.

 

Ladataan...

Pages