Jos isi ei enää palaisikaan kotiin

Lapsen myötä olen alkanut pelkäämään aivan kaikkea. Joskus autossa näen valveunia (tai siis painajaisia!) siitä, kuinka vastaantuleva rekka ruttaa meidän kasaan nokkakolarissa. Toisena päivänä kuvittelen, kuinka tavaratalon lasikatto putoaa päällemme, lasipiikkien lävistäessä meidät kaikki. Usein pelkään vastaantulevaa lenkkeilijää verenhimoiseksi murhaajaksi  ja tänään hermoilen, koska puolisoni lähti Roomaan. Putoaako lentokone? Joutuuko hän ryöstön tai pahoinpitelyn kohteeksi? Mitä jos jotain oikeasti tapahtuisi, eikä hän enää palaisikaan kotiin?

Olen kuullut, että useimmat lasten vanhemmat (lähinnä äidit) kokevat näitä pelottavia kuvitelmia. Kyse ei ole siitä, että kokoajan tietoisesti pelkäisi, vaan siitä, kuinka ihan normaalissa tilanteessa huomaakin jonkun (muka) uhkatekijän ja mielikuvitus hoitaa loput. Tämä on aivan sairasta ja todella ahdistavaa. Haluat toivottaa puolisollesi hyvää matkaa, mutta päädytkin itkemään edellisen yön ja kyynelehtimään vielä aamullakin, vilkuttaessamme heiheit ovella. Olisikohan tälle joku lääketieteellinen diagnoosi olemassa?

Jokaisessa pelkotilassa toistuu kuitenkin sama piirre: en pelkää niinkään oman jaksamiseni puolesta, jos mies kuolisi vaan sydämeni särkyy pelkästään ajatellessa, ettei poika enää tapaisikaan isäänsä. Kuinka pieni lapsi ymmärtäisi sellaista tuskaa ja kuinka minä äitinä pystyisin häntä auttamaan?

 

Kommentit (14)
  1. Tämä on hyvin ahdistava aihe, mutta minulle tuli silti tästä kirjoituksestasi ja näistä kommenteista aika huojentunut olo. Jes, en ole yksin näiden ahdistuskohtausten ja pelkotilojen kanssa, ehkä minun ei tarvitsekaan epäillä mielenterveyttäni! En tiedä mistä ne tulevat, juuri kuvaamasi kaltaiset välähdykset automatkoilla (voi ei, en ollut ennen tullut itse ajatelleeksi tuota sillalta alas veteen ajamista), yht äkkiä eteen ilmestyvät hirvet, huumeissa/alkoholin vaikutuksen alaisena ajavat kylkeen kaahaajat ym, kauheat sairaudet, ja ennen kaikkea: viiltävä menettämisen pelko. Minulla alkoi nämä pelot juuri raskausaikana, niin kuin parilla muullakin kommentoijalla. Mieheni on pakko lähettää tekstari aina hiukankin pidempien automatkojen jälkeen.

    Juuri eilen illalla ulkoiluttaessani koiraa kuvittelin erään äkkikäännöksen pyörällä minua kohti (niin, ja minun ohi) ajaneen pyöräilijän olevan murhaaja. Mielessäni ajattelin heti vedota tämän murhaajan inhimillisyyteen (?) pyytämällä ettei lapseni joutuisi kasvamaan ilman äitiä. Näiden juttujen jälkeen tuntee olonsa niin seonneeksi. 

  2. Joo, tuo on varmasti totta, että pelko ei häviä, vaikka lapsi olisi jo aikuinen…

    Tämä tuli omalta kohdaltani täysin todistettua, kun olin jotain parikymppinen: äiti soitteli minulle perjantai- tai lauantai-iltana ja kerroin olevani juuri matkalla keskustaan. Seuraavana päivän olin… kröhöm… hieman huonovointinen ja eristäytymisfiiliksissä, joten pidin kännykän koko päivän kiinni. Illalla kun sen avasin, vastaajani oli TÄYNNÄ hätääntyneitä viestejä, ja viimeisimpänä itkuinen: ”Tämä on Krista Xxxx Xxxxx:n puhelin, ja tässä puhuu hänen äitinsä. Jos löydät tämän puhelimen jostain, olethan niin ystävällinen, että soitat poliisille 112 tai minun numerooni xxx-xxxxx. Kiitos. (ja itkunpyrskädys)”

    Huh. En IKINÄ olisi kuvitellut, että olin aiheuttanut omaa typeryyttäni noin kamalan huolen. Siitä lähtien olen yrittänyt pitää huolta siitä, että äidin ei ikinä tarvitsisi huolehtia: soitan, vastaan tekstiviesteihin välittömästi jne. Huh huh. Ei taida olla kamalampaa huolta kuin äidin huoli lapsestaan…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *