Kasvattaako TV teidänkin lapsen?

Poikamme saavuttaa huomenna kahden kuukauden iän. Poika oppii kokoajan jotain uutta ja kasvaa hurjaa vauhtia, kuten pitääkin.

Viimeisen viikon kovin juttu on ollut Gabrielin mielestä hymyily ja telkkari.

Hymyä annetaan äitille ja isälle, aamulla, päivällä ja illalla, neuvolasta saadulle hymynaamajulisteelle, syödessä, itkiessä ja jopa nukkuessa. Olemme taivaissa.

Telkkaria katsotaan kokoajan, kun se sattuu olemaan siis päällä. Emme sentään avaa sitä poikaa varten! Sitä on kiva seurata, siinä on jänniä värejä ja kivoja tyyppejä. Eilen Gabriel katsoi isän kanssa jalkapalloa. Söpöä, sanon minä.

Olemme havainneet, että toimintamme (jota luulimme ihan harmittomaksi)  jakaa mielipiteet jyrkästi ja lasketaan eräänlaiseksi kasvatusmetodiksi. Onko todellakin kyse näin vakavasta asiasta? Jos meidän poikamme tykkää katsella televisiota, niin meidän poikamme SAA katsoa televisiota. Piste.

Olemmeko ihan pihalla kasvatuksen suhteen?

Kommentit (8)
  1. Juu, Mari tuossa sanoikin kaiken kovin järkevästi!
    Toki on lapsissakin eroa. Pieni lapsi tai pieni vauva on myös laaja käsite. Itse puhuisin ehkä alle puoli vuotiaasta. Toki lapsi tottuu ihmisvilinään liikkuessaan vanhempien kanssa kaupungilla, vaikka ”katsoisikin” vaunuista työntäjään päin, tai olisi kantorepussa tai -liinassa ns. oikein päin. Onhan siellä eri äänimaailma ja fiilis muutenkin. Enkä tarkoita että vauvan kanssa tulisi olla vaan kotona ja pitää telkkari kiinni.
    Usein näkee hieman liian pieniä vauvoja naama menosuuntaan ja heillä on suoraan sanottuna kauhistunut ilme ja silmät vetää päässä siksakkia kun ei kerkeä käsitellä kaikkea. 🙁

  2. ”Mitenkäs pieni lapsi sitten ikinä tottuu ihmisvilinään, jos se pitää kaupungilla aina pitää selkä menosuuntaan päin………….Tai missä iässä aivot sitten pystyvät alkaa käsittelemään näitä asioita? Meidän poika ainakin nauttii, jos näkee vaunuista (esim.kaupassa) ympärilleen. Useimmiten hän toki edelleenkin nukkuu ;)”

    Nii ja tähän vielä piti sanoman, että lapsihan stressaantuu, jollei näe työntäjäänsä. Useimmiten sen huomaa jo ihan siitäkin, kuinka hiljaiseks se lapsi menee verrattaen siihen, paljonko se juttelee ja hymyilee sulle sun työnnellessä sitä. 
    Ja siis tottakai jokainen on yksilönsä, meillä Eevi lähinnä raivosi vaunukopassa kun kävi tahtomaan nähdä enemmänkin, jos tuo on nykyään kasvot mua kohden se juttelee ja hymyilee, jos se on kasvot menosuuntaan, se puolestaan kiljahtelee ja innostuu kaiken maailman jutuista. Jos se osais, mä luulen että se yrittäis osottaa mulle kaikki mahdolliset lehdet ja linnut ja talot ja postilaatikot =D 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *