Koiraystävämme hätä

Asumme kerrostalossa. Liian kauan olen kauhistellut alakerran karvaisen asukin olemattomia ulkoilutus”lenkkejä” ja sydäntäriistäviä ulvomisia. Tänään huomasin koiran pitkästä aikaa ulkoilevan iloisesti, mutta hihnanpitäjänä olikin omistajan sijaan poliisi. Tunsin välitöntä helpotusta.

Aloitamme alusta (tai ainakin sieltä päin).

Olen asunut tässä kolmisen vuotta. En edes muista mistä lähtien, mutta kauan aikaa sitten, kiinnitin huomiota kuinka naapurini päästi koiransa (keskikokoinen, sekarotuinen) tekemään tarpeensa rapun viereiseen kukkapenkkiin. Nopea kiskaisu hihnasta ja nopeasti takaisin sisälle.

Toisena päivänä osuin samaan aikaan ulko-ovelle ja näin taas saman tapauksen. Tällä kertaa kiinnitin huomiota koiraan: sen nöyristelevään, lähes noloon, katseeseen ja huomattavan pitkään pissahätään. Asia oli hyvin pian selvä kaikessa kauheudessaan. Tuon kokoiselle (ei muillekaan lajitovereille!!) koiralle eivät 2m ”lenkit” riitä. Koiran rakko oli aina yhtä täynnä. Talvella kidutuksesta jäi hankeen todisteet, kun koira on jo rapulta lähtien tiputellut pissaa ja vihdoin päässyt tutulle kukkapenkilleen, johon loppulammikko on saatu tehtyä. Isompia tarpeita en ikinä nähnyt.

Pikkuhiljaa sain vihiä koiran omistajasta ja heidän asuntonumerostaan ja lupasin itselleni, että autan koiraraukkaa. Sitten koira katosi. Ajattelinko sen saaneen luonnollisen postuman kärsimyksistään, en tiedä. Mutta myönnän, että huoli koirasta katosi.

Tulin raskaaksi ja kevät alkoi tehdä tuloaan. Ei vieläkään koiraa.

Kunnes eräänä kauniina kevätpäivänä olin vapaapäivällä ja kotona. Iltapäivästä alkoi sydäntäsärkevä ja riistävä ulvonta, jolta ei saanut rauhaa. Sitä kesti noin tunnin verran ja sitten se loppui. Seuraavana iltana sama toistui, muttei loppunutkaan ennen aamukuutta. Olin järkyttynyt ja pöyristynyt, kun tajusin, että kyseessä on sama koira! Lisäksi koira tuntui (tai siis kuului) yrittävän raapia ovea auki.

Oliko se raukka päässyt siis koko talvena ulos ollenkaan vai mihin katosivat hangesta keltaiset jäljet?! Oliko omistajalle nyt sattunut jotain vai miksi se reagoi ensimmäistä kertaa itkemällä ja ulvomalla?! 

 

 

Pieni huomio tähän väliin, että koira asuu 2.  ja me 4. kerroksessa. Aika kovaa tuskaa hän huusi siis.

Nyt puolen päivän jälkeen kotiuduin lääkäristä ja aloin laittamaan pyykkejä parvekkeelle kuivumaan. Silmäni havaitsivat heti rapun edessä olevan poliisiauton ja kauempana pusikoissa tutun karvaturrin. Koira oli poliisin hallussa! Kipaisin välittömästi alas, sillä halusin kertoa oman puoleni tarinasta, siis tämän koiran kärsimyksistä -Minun nähden.

Selvisi, että poliisi on saanut useita ilmoituksia samasta asiasta ja kun mainitsin voivani olla todistaja jutussa, poliisi hämmästyi. ”Etkö olekaan yksi tästä listasta?” Rapussamme on siis kerätty nimilista (HIENOA!), jolla allekirjoittaneet vaativat tilanteeseen ja koiran kärsimyksiin puuttumista. Veikkaan, että olen ollut vielä tuolloin töissä tai sitten he eivät ole ajatelleet, että koiran kärsimys on kuultavissa myös pari kerrosta ylempänä. No, annoin siis yhteystietoni poliisille ja toivotin karvaturrille parempia tulevia päiviä. Mieli huojentuneena palasin omaan asuntoomme ja pian näin vain perävalot poliisiautosta.

Nyt vaan toivon luotan, että Suomen poliisilaitos sekä eläinsuojeluviranomaiset ovat riittävän kovia, ettei vanha omistaja saa tuota nappisilmää enää takaisin. Uskomatonta tässä oli se, että koira oli uskomattoman hyvässä kunnossa tilanteeseen nähden: se heilautti poliisille iloisesti hetken häntäänsä kuin ajatellen: ”Apu on saapunut!” ja odotteli hihnassa täysin rauhallisesti ja haukkumatta/itkemättä. Ainoastaan poliisin lähestyessä rappua, koira iski jarrut pohjaan. Minähän en takaisin mene! Siihen ystävällinen poliisi tokaisikin, että näkeehän sen ettei kotona ole asiat hyvin, jos koira ei suostu menemään enää takaisin.

Omistaja ei ollut kotona tapahtumahetkellä. Jään vaan odottelemaan, mikä on reaktio kun hän tajuaa tapahtuneen.

Loppuun selvennän vielä, ettei omistaja ole selvästikään työelämässä vaan todennäköisesti kapakassa, kun tätä kirjoitan. Sääliä he eivät minulta saa, vaikka koiran menetys varmasti heitä kirpaiseekin. 

 

Kommentit (8)
  1. Etkä varmasti ole ainoa 🙁

  2. Kun pääsin loppuun, itkin. Koiraparka toivottavsti saa uuden kodin, paremman sellaisen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *