Kun äiti ja isi eroavat

Surullisia uutisia lähipiiristä: Kahden pienen lapsen vanhemmat eroavat.

 

Minun on hieman vaikea puhua asiasta, sillä kuuluun siihen lapsiryhmään, joka koki omien vanhempiensa eron raskaasti ja kärsi(i) siitä vielä aikuisiälläkin. Tästä johtuen, saatan joskus syyllistyä ajattelemaan, että yleisimmin erojen takana on vain vanhempien luovuttaminen ja itsekkäät syyt tai tarpeet.

(Huom! Ihan karusti rajaan pois tästä kaikki ne ääritapaukset, joiden taustalla on väkivalta tai muu merkittävä perheen turvallisuutta horjuttava asia.)

 

Liian usein kuulee tapauksista, joissa toisella herää ”vapaudenkaipuu” tai kalvaa ”elämättä jäänyt nuoruus ja menovaihe, koska lapset tehtiin kovin nuorena.” Näihin lähipiirissä valitettavan useasti kuultuihin syihin takerrun tässä kirjoituksessa.

 

IMG_7715.JPG

 

Anteeksi nyt vain, mutta en ymmärrä.

 

Yksikään lapsi ei ole pyytänyt saada syntyä tänne. Eikö silloin ole vähintäänkin reilua, että lapsille tarjotaan rakastavien vanhempien tuki ja ehjä perhe, jonne baarikaipuu, kyllästyminen tai pettämiset eivät ulotu? Ihan oikeastiko valitset mieluummin uuden kumppanin/juhlimisen ja yksihuoltajuuden, repimällä lapsen maailman ja kodin kahtia? Silläkö se perheen elämänlaatu paranee? (Sillä sitä vanhempien pitäisi miettiä.)

 

Lapsia voi saada myös yksin. Joskus toinen vanhemmista kuolee. Ymmärrän.

Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele tai pyri yleistämään mitään yksinhuoltajuuden huonommuudesta -Sillä sitä se ei ole.

Tämä kirjoitus pyrkii ravistelemaan ja herättelemään niitä pareja, jotka ovat vaikeamman jakson päätteeksi päättäneet tehdä ”vielä yhden” lapsen ja kokeilla, josko asiat muuttuisivat siitä paremmaksi.

Eivät ne muutu, jos lähtökohta tai panostuksen taso on pelkästään tuo.

Parisuhde vaatii työtä, kärsivällisyyttä, epäitsekkyyttä ja päättäväisyyttä. Jo ilman lapsiakin.

 

Tämä kirjoitus ei pyri myöskään syyttämään omia vanhempiani. (Olette mahtavia ja tiedätte nämä tunteeni -nykyiset ja menneet- myös lukematta blogiani.)

Tämä kirjoitus ei myöskään paikkaa menneitä tai jo läpikäytyjä eroja, tai pidä kaikkia perheitä yhdessä ikuisesti. Valitettavasti.

 

Tämän kirjoituksen tavoite on istuttaa pieni ajatuksen siemen, että voisivatko eroa pohtivat vanhemmat saada kuitenkin suhteensa vielä toimimaan, ihan vaan aidosti päättämällä taistella sen rakkauden ja kodin puolesta, joka joskus oli maailman tärkein ja johon uskottiin niin paljon, että päätettiin koittaa lasta. Olisiko yksikin ero torjuttavissa, jos ihmiset vain päättäisivät pystyä löytämään rakkauden uudelleen ja luottaa siihen, että elämässä tulee ala- ja ylämäkiä, eikä mikään ole ikuista?

-Kyllä tästä selvitään.

 

Eroja tapahtuu, virheitä sattuu ja aina voi vedota siihen, etteivät muut ihmiset voi mitenkään tietää, kuinka helvetillistä on olla huonossa suhteessa. Totta tuokin.

Mutta edelleen se pieni pelokas tyttö herää sisälläni aina henkiin, kun kuulen lapsiperheen erosta. Sydämeni rutistuu painavaksi kiveksi ja ahdistus tunkeutuu uniini. Olen neuvoton. Pelokas. Aivan kuten kuka tahansa lapsi varmasti on, kun kuulee, ettei saakaan enää elää jokaista päivää molempien vanhempien kanssa.

 

 

Haukkukaa vain naiiviksi tai yksinkertaisksi, mutta nämä kokemukset ja tunteet ovat aitoja.

Kukaan (tai mikään kommentti) ei voi muuttaa sitä asiaa.

 

 

 

 

Kommentit (28)
  1. Olen äskettäin tehnyt vaikeaakin vaikeamman ratkaisun eroamisesta. Yhteistä taivalta takana 18 vuotta. Kipuilua ja yrityksiä pelastaa liitto takana siitä 4 vuotta. Koko sinä aikana en ole kyennyt palauttamaan mieleen ”alkuhuumaa” tai asioita joihin puolisossani rakastuin. Menin aikanaan nuorena järkiliittoon, kieltämättä ajatuksella että liiat tunteet aiheuttavat vaan turhia sydänsuruja.Oma valinta tietysti, ja oma vastuu. Monia vuosia elettiin lapsille jotka ovatkin ehdottomasti parasta mitä suhteesta on syntynyt. Pitkään on pysytty yhdessä lasten takia ja ajateltu siltä kannalta mikä olisi heille parasta. Sillekin tulee kuitenkin raja vastaan – jossain vaiheessa on sen ratkaisun edessä jolloin on ajateltava omaa jaksamistaan. Joko lähdetään eri teille, tai sitten tukehdutaan kumpikin. Jonkun muutoksen oli tapahduttava. Valitettavasti ei ollut enää voimia yrittää ”löytää uusia rakastettavia piirteitä” puolisosta, tai olla yhdessä vain lasten takia. Lapsille on vaikea luoda tasapainoista kotiympäristöä jos ei puolisoaan pysty sietämään edes samassa huoneessa.Ulkopuolistakin apua on haettu, kolmeen eri otteeseen eri pariterapeuteilla.
    Eroa kuitenkin on nyt tehty asiallisesti, lasten tilanteet ja tunteet huomioiden ja ennen kaikkea ilman riitelemistä. Yhteinen vanhemmuutemme on toiminut aina, eikä se ole lakannut toimimasta. Olemme nyt sitoutuneet parisuhteen sijasta hyvän eron toteuttamiseen. Myönnän että tie siihen oli pitkä ja kipeä.
    Mutta olen ehdottomasti samaa mieltä kirjoittajan kanssa – jos ei itse ole kokenut, ei voi täysin ymmärtää.

  2. Musta on hienoa, että parisuhteesta kiinni pitämisestä puhutaan ja kirjotetaan. Kun mä menin naimisiin tasan 4,5 vuotta sitten seurusteltuani siihen mennessä 4,5 vuotta mieheni kanssa, en todellakaan ajatellut, että se häiden aikainen vaaleanpunainen hattaramaailma olisi pysyvä olotila. En, vaikka voisi kuvitella, että just alle kakskymppisen käsitys parisuhteesta vois olla toinen.

    Me ei asuttu yhdessä ennen naimisiinmenoa. Oikeastaan se oli hyvä, sillä me kumpikin odotettiin avioliitolta normaalia arkielämää yhdessä. Edelleenkin se on parasta. Voiko olla onnellisempi, jos jokaisena päivänä voi olla onnellinen aviomiehestä, kodista ja elämästä? Toki meilläkin on ollut vaikeita aikoja ja tiedän, että niitä tulee vielä lisää. Tärkeintä musta on se, että tiedetään kumpikin, että HALUTAAN selvitä niistä vaikeista ajoista yhdessä.

    Kännykällä hitaasti kirjoittaessa ajatus saattaa kadota, mutta eiköhän se selvinnyt, että olen samaa mieltä kanssasi. Pitkä parisuhde vaatii tahtoa rakastaa ja kun sen muistaa hyvinä ja huonoina päivinä, pääsee jo pitkälle.

    1. Kiitos kommentistasi hheidi heidi!

      Mielestäni myös aihe on tärkeä. Olin kyllä tietoinen, että aihe saattaa provosoida joitakin, mutta tarkoituksena on todellakin vain levittää hieman sellaista ajatusmaailmaa, jossa ero ei olisi se ensimmäinen vaihtoehto.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *