Oi ihana uhma! (Ja miksi se omalla ei olekaan niin kamala kuin naapurin lapsella)

Pari kuukautta sitten taisimme mainita ensimmäisen kerran, että uhmaikä on alkanut. En osaa sanoa, oliko kyseessä tuolloin vielä oikeasti uhmaa, vai muuttaako se muotoaan (eli pahenee) vielä tästäkin eteenpäin. Oli miten oli, nyt on sopiva aika dokumentoida tuota hurmaavaa,hahahhaa! kehitysvaihetta hieman.

***

Minun!

Minun lelut! Minun ruoka! Minun peitto! Minun vaatteet! Minun kirja! Minun äiti! Minun (täytä itse haluamallasi sanalla). Totta kaikki. Neuvottelutaitoja vaaditaan eniten kotona, mutta silloin tällöin myös puistossa, kun muita lapsia on leikkimässä. Gabriel antaa kyllä leluja toisille mielellään, mutta kun hän tajuaa menettäneensä ko. lelun, alkaa huuto. Se oli minun!

***

Ei!

Ei ruokaa! Ei kylpyä! Ei vaatteita! Ei nukkumaan! Ei sitä, ei tätä. Sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen ja vahvistetaan vielä kulmien kurtistamisella ja huudolla. Ja toistolla. Ja huudolla…

***

Itse!

Minä itse! Ei saa auttaa! Äiti ei saa pukea tai valita vaatteita, isi ei saa ajaa autoa. Gabriel tekee kaiken itse.

***

Ei osaa!

Gabriel oppii uusia juttuja koko ajan, mutta odotapas vaan, jos joku ei onnistukaan heti tai täydellisesti. Jos sammakkohyppy pehmolelun yli päättyykin lelun päälle, tuloksena on mahtipontiset raivarit ja lohduton itku, koska Gabriel ”Ei osaa!”. Raukkamussukka. Hoe siinä sitten kymmentettä kertaa päivässä, ettei se haittaa ja että kaikkea pitää harjoitella ja ettei äiti ja isikään osaa kaikkea, vaikka on jo aikuisia…

***

20131119_132308.JPG

Kuva: Oma, Snadi Stadista. Ethän kopioi!

 

Leikkimässä on kivaa! Pallomeri! Pomppulinna! –Mutta kun kotiin pitäisi lähteä.. No, arvaatte varmaankin. Poislähtemiseen, nukkumaanmenoon ja ennakoimiseen yleensäkin käytetään nykyisin tuplasti triplasti enemmän huomiota ja aikaa kuin ennen. Siinä missä vuosi sitten poika oppi vilkuttamaan leluille ja kaikille läsnäolijoille heipat, ja lähtemään rauhassa, on tilalle tulleet uudet raivarit. Mikään ennakoiminen tai varoittelu ei auta.

***

Ei potta!

Tätä sanaa ei tällä hetkellä saa edes mainita meillä. -Joten ei siitä sitten sen enempää.

***

 

Kieltäminen, varoituksien antaminen ja neuvottelu ei tällä hetkellä näytä toimivan, mutta me jatkamme, koska johdonmukainen käytös on kuulema kaiken a ja o. (Jep jep, meilläkin luetaan oppaita ja katsotaan Super Nannyä.)

 

Pari päivää sitten sain nyrkistä huuleen, kun kävin hakemassa poikaa ruokapöytään. (Ja illalla tietty kelailin, että mistä ihmeestä se on jo senkin oppinut?!)

 

-MUTTA: Ei pahaa, jollei jotain hyvääkin.

Gabriel on oppinut pyytämään anteeksi. Ei pelkästään satuttaessaan, vaan myös esim. rikkomalla keksikasan olkkarin lattialle ja huomaavansa kauhistuneen ilmeeni. ”Anteessi” hän sanoo ja tulee halaamaan. Aika liikkistä.

Meillä on jo aika iso poika <3

 

Kaiken tämän kiukun ja ”Mitä oikein tapahtuu” -ihmettelyn keskellä täytyy kyllä sanoa myös se, että ei uhma (vielä ainakaan, kopkopkop) ole niin paha kuin olin etukäteen pelännyt. Toki kyse on myös omasta asenteesta, mutta onko todella niin, että uhma vaikuttaa sietämättömältä, kun kyseessä on jonkun toisen lapsi?

 

 

Onko sitä todella näin sokea oman lapsen uhmaamiselle

vai hämmästyttääkö toisen lapsen uhma ja kiukku pahemmalta,

koska ei tunne niin hyvin niitä naapurin lapsia kuin omansa tuntee?

 

 

 

Translation: We’re in the middle of the negative age evolution but parents are still feeling quite positive. Is it really our attitude or isn’t our son (ha ha) really  that bad?

 

 

 

 

 

 

Kommentit (6)
  1. Meillä kuuluu monta, monta kertaa päivässä ”Maisa ite!” Myös sana ”EN!” on kovassa käytössä. Lelut on olleet ”mun!” jo kesästä asti.

    Me koettiin pottailussa hurjia läpimurtoja viikonloppuna (wuhuu näitä äitiyden hirmuisia arjen voittoja :D), mutta sitten tuli isovanhemmat kylään ja se siitä. Ensi viikonloppuna sitten uudestaan?

    Mutta aika rauhallisesti tämä on meilläkin (vielä toistaiseksi?) sujunut. Alkusyksystä oli tyhjästä tempaistuja raivareita normaalia enemmän, mutta sekin on jo tasoittunut. Ehkä sitä kuuluisaa ”tahtoikää” on osannut jo odottaa ja on valmistautunut henkisesti, eikä se sen takia tunnukaan niin pahalta.  Toivon minun rauhallisuuteni ja kärsivällisyyteni periytyneen edes osittain lapsellenikin, mikä varmasti helpottaa näitä uhma-konflikteja. Tai sit se johtuu siitä, että se oma lapsi on vaan niin paljon söpömpi ku muitten! 😉

  2. Hah, kaikki kohdat kuulostaa niin tutulta (paitsi pottavastustus). Mä kyllä aika johdonmukaisesti raivoan sille takas.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *