Taaperon ”äitiäitiäitäiiiiti” -kausi

En tiedä liittyykö taaperon käytös (23kk) enemmän siihen, että hän on sairastellut ja ollut yökylässä mummilla vai pelkästään vaan sihen, että taas on meneillään joku kausi?  Ehkä kyseessä onkin joku tärkeäkin kehityskausi, joka saattaa hieman koetella vanhempia, mutta joka taas pian pyyhältää ohi, ennen kuin kerkeämmekään sitä tajuta. Mutta mikään muu kuin äitin syli ei nyt kelpaa. Ei isi, ei mummi ei piirretyt, ei mikään. Vain äidin syli. Ja mieluiten koko ajan ja kitisten.

Gabriel ei ole oikeastaan ikinä kokenut selkeää vierastuskautta. Jonain päivinä ja varsinkin väsyneenä, ei vieraiden kasvot (tai joskus kenenkään sukulaisenkaan) tai syli ole houkuttanut, mutta se ei ole kestänyt ikinä edes kokonaista vuorokautta. Ehkä senkin takia, olemme hieman hämillämme, että mistäs nyt tuulee, kun koko ajan täytyy roikkua äidin (minun) jalassa kiinni ja kiljua: ”Äiti! Äiti! Äiti, ota!” ? Hän siis kitisee, haluaa syliini, mutta mitään syytä tälle ei ole. Hän ei ole enää kipeä; ruoka maistuu todella hyvin, uni- ja päivärytmi on palannut takaisin normaaliksi jne.

 

Tässä pari esimerkkiä tilanteista:

Poika on herännyt päiväunilta. Yleensä hän herää hyväntuulisena ja tulee itse makuuhuoneesta pois ja alkaa heti juttelemaan niitä näitä. Joskus sylitellään ja halaillaan pidempäänkin, mutta harvoin kitistään. Nyt huuto alkaa jo makuuhuoneesta ja muuttuu pian loukkaantuneeksi itkuksi, jos en heti hae häntä sieltä pois. (Gabriel nukkuu isojen poikien sängyssä, eli hän pääsisi sieltä kyllä vaivatta itsekin pois. Kitinä alkoi pari viikkoa ennen sängyn vaihtamista, joten siihenkään se ei liity.) Päikkäripöhnä kestää reilusti yli tunnin, jolloin hän ei halua mitään muuta kuin olla sylissäni. Jos edes yritän laskea häntä pois, alkaa järkyttävä huuto, maksimaalisilla desibeleillä. Hän on sylissäni parhaimmillaan pari tuntia, samalla kun teen ruokaa, siivoan, käyn vessassa jne. Koko ajan.

Isi tulee kotiin töistä. Yleensä Gabriel juoksee iloisesti ovelle ja hyppää heti isin syliin. Nyt poika rutistaa vaan minua kovemmin ja saattaa vilkaista isiin, mutta ei mene syliin, vaikka kuinka hän houkuttelisi. Alkaa pelokas nyyhkiminen ja itku, jos edes meinaan laskea hänet pois sylistäni.

Gabriel oli mummilla yökylässä. Yleensä hän selvästi ilahtuu, kun tulemme hakemaan häntä kotiin. Hän tulee vuorotellen halaamaan meitä molempia ja kiipeää jomman kumman syliinkin. Hän ei ole siis moksiskaan, että hänet on jätetty hoitoon. Kertaakaan hän ei ole meitä itkenyt, kun olemme olleet poissa. Nyt hän oli viihtynyt oikein aurinkoisesti mummilla, mutta kun tulimme hakemaan häntä, alkoi loukkaantunut itku. ”Äiti, äiti, äiti!” Taaskaan edes isin syli ei kelpaa. Tavaroita ei saa pakata, koska poika menee vain pahempaan paniikkiin. Hän alkaa vilkuttamaan, samalla edelleen itkien ja rutistaen kaulaani (edelleen sylissäni), ikäänkuin panikoiden, että hänet jätetään taas. Selvästi siis kiukuttelee, että ”Miksi ihmeessä te olitte poissa!? Ilman minua!?”

Painostan vielä, että Gabriel on ollut yökylässä vain tutussa paikassa: jomman kumman mummin luona ja arviolta yhteensä  2-4 krt/ vuosi.

 

Eli kertokaapas, onko tämä nyt asiaan kuuluvaa eroahdistusta vai sitä, kun lapsi ymmärtää todella olevansa erillinen ihminen, eikä äidin kanssa samaa? Vai onko ne loppujen lopuksi aivan samaa? Vai kokeeko taapero jo ikävää?

 

Miten olette helpottaneet oireita?

 

Koska Gabriel on vain muutaman kerran/ vuosi hoidossa, niin siitä tuskin on kyse. Enkä minäkään poistu (joiksikin tunneiksi) töihin/ lenkille edes kertaa viikossa, vaan olen edelleen kotona (melkein 2-v) pojan kanssa, päivittäin, niin ei tämä voi olla sitäkään.

 

Mistä ihmeestä tämäkin kausi nyt taas tuli??

 

Kommentit (18)
  1. Kiitos kaikille kommenteistanne tähän asti! Vaihehan se sitten todellakin oli, sillä ainakin nyt homma tuntuu rauhoittuneen taas suht normaaliksi -Paitsi, että uhma on alkanut tasaisesti ja varmasti 😉

    Mitä kaikkea siihen taas liittyykään, niin pohdin pian uudessa postauksessa. Pysykää mukana!

  2. Voi kuulostaapa rankalta! Itselläni ei ole omia lapsia, joten en osaa ihan niin käytännön tasolta antaa mitään parempia neuvoa.. Vain sen mitä olen psykologian opinnoissani lukenut. Toivottavasti tästä kuitenkin olisi jotain hyötyä, ymmärrän että minun voi olla vaikeaa ymmärtää tilannetta ilman omia kokemuksia.

    Jos kyse on kehitysvaiheesta, on ymmärtääkseni tärkeää että lapsi oppii luottamaan äidin turvaan niinkuin oli ilmeisesti kuvauksisesi perusteella aikaisemmin luottanut, ja turvallinen kiintymyssuhde pysyy. Samoin olisi, jos vaikka lapsesi kokisi pitkien mummilla olo jaksiojen jälkeen, että äiti olisi jättämässä hänet. Mielestäni siis kannattaa, vaikka se raskasta varmasti onkin, antaa lapselle nyt mahdollisimman paljon tukea ja turvaa sylissä. Tietenkin silloin tällöin on ok, kuten jo aikaisemmin mainittiin, tehdä selväksi, että nyt äiti ei voi ottaa syliin mutta ottaa kohta, ja se ei tarkoita etteikö äiti olisi tässä vieressä turvana/tule kohta takaisin.

    Riippumatta siitä, mistä käytös on peräisin, olen ymmärtänyt että ns. ”itku kehittää keuhkoja”-taktiikat (eli esim. annetaan itkea tietyn verran aikaa ennen reagointia, tai mikä pahempaa, antaa itkeä itsensä hiljaiseksi) ovat haitallisia lapsen emotionaaliselle kehitykselle. Kuulostaa kuitenkin siltä, että otat lapsesi todella hyvin huomioon, ja mainitsinkin tuon tekniikan haitallisuuden ihan vain varmuuden vuoksi 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *