Ladataan...

 

Pariisissa kevät oli pidemmällä kuin Helsingissä. Puiden lehdet olivat nupuillaan. Ulkona pystyi jo hetken istuskelemaan ja juomaan kahvia, vaikka pian tulikin liian kylmä. Ilma oli koleaa, mutta ohuen kevättakin olin silti ottanut matkaan.

Olen aikoinani opiskellut lukiossa lyhyen ranskan, ja oli hauskaa päästä vähän käyttämään kieltä. Osaamiseni on vähäistä, mutta kahvin osaan suurin piirtein tilata ja yksinkertaiset fraasit suurin piirtein ymmärrän, vaikken osaisikaan ranskaksi enää vastata.

Luin metromatkoilla Mario Vargan Llosan Tuhmaa tyttöä ja nautin sen tunnelmista. Sen päähenkilöllä Riccardolla oli elämässään yksi unelma, asua Pariisissa. Muiden mielestä se oli unelmaksi liian pieni ja mitätön. Luulen ymmärtäväni Riccardoa hyvin.

Kun lentokone laskeutui takaisin Helsinki-Vantaalle, tuntui, etten koskaan olisi poissa ollutkaan. Sumuisia päiviä, tuttuja projekteja, Lilyn pääsiäistauko. Töissä olen jälleen käyttänyt aikaani muutamaan etiikkaan liittyvään kirjaprojektiin, jotka ovat saaneet vakavia sävyjä tarttumaan omiinkin ajatuksiini.

Jospa sitä taas yrittäisi välttää pahaa ja tehdä hyvää. Sen vähän minkä pystyy.

 

Ladataan...

 

Pariisi on kaupunki, jossa kirjallisuus on läsnä lähes joka kadunkulmassa. Opaskirjaa lukiessaan voi osoitella eri paikkoja: Tuo oli Jean-Paul Sartren ja Simone Beauvoirin kantakahvila. Tuolla Oscar Wilde kuoli. Tuossa talossa asui Scott Fitzgerald. Noissa kirjakaupoissa Ernest Hemingway viihtyi, ja tässä puistikossa Victor Hugon Kurjien rakastavaiset tapasivat.

Jos missään kirjailijat ovat läsnä, niin Pariisin hautausmailla. En tarkoita sanoa, että kirjallisuus olisi kuollutta, vaan että siellä menneiden suurten perintö on poikkeuksellisen läsnä. Samaa tunnetta on vaikea tavoittaa esimerkiksi Helsingissä.

 

 

Kävimme koleana kevätpäivänä kävelemässä Père Lachaisen hautausmaalla. Se on perustettu 1800-luvun alussa, mutta ensimmäisinä vuosikymmeninä juuri kukaan ei halunnut tulla haudatuksi sinne. Kun viranomaiset keksivät siirtää sinne muun muassa Molièren ja Jean de La Fontainen haudat, siitä tulikin "yllättäen" suosittu paikka.

Turistit vaeltavat nykyään Père Lachen enimmäkseen Jim Morrisonin hautaa katsomaan, ja kyllähän mekin kävimme sen toki katsastamassa. Mies on kuitenkin suuri Marcel Proustin ystävä, ja minua kiinnosti eniten Oscar Wilden hauta, joka on varsin jännittävä monumentti. Sitä ilkivallan vuoksi suojaavassa lasilevyssä näkyi olevan paljon huulipunan jälkiä. Kumma juttu.

Kärsivällisyyteni ei koskaan ole riittänyt Proustin lukemiseen, mutta Wilde, voi kyllä!

 

Ladataan...

 

Tartuin mielenkiinnolla Otto Lehtisen esikoisromaaniin, josta en tiennyt sen enempää kuin mitä olin kustantamon katalogista lukenut. Joskus on mukavaa lukea kokonaan ilman ennakko-odotuksia. Lehtinen on alle kolmekymppinen bioanalyytikko, joka on kotoisin Joensuusta mutta asuu Helsingissä. Nyt hän on kirjoittanut kirjan Wurlitzer, jonka hän on nimennyt jukeboksimerkin mukaan.

Romaanin tapahtumapaikkana on 2000-luvun Helsinki. Päähenkilöt ovat kolme homomiestä ja yksi transnainen. Yksi heistä rakastuu keski-ikäiseen viuluopettajaansa, toinen pokailee miehiä netistä. Kolmas uskoo rakkauteen, mutta se ei olekaan yhtä helppoa kuin hän olettaa. Neljäs kamppailee sukupuoli-identiteettinsä kanssa.

Wurlitzerin eri luvut on kirjoitettu eri henkilöiden näkökulmista, mikä alkaa olla kirjoissa niin tavallista, että yllättävämpää olisi lukea yhden kertojan näkökulmasta kirjoitettu nykyromaani. Jokainen luku on oma lyhyt kohtauksensa, mutta ennen pitkää ne alkavat sitoutua toisiinsa muodostaen hentoa tarinallista harsoa. Mitään yhtä suurta ja ehyttä tarinaa kirjalta siis on turha odottaa.

Wurlitzerin teemoiksi nousevat aikuiseksi varttuminen ja halu liittyä muihin ja saada hyväksyntää. Kaikki kaipaavat rakkautta, mutta homoklubilla juodut margaritat eivät johda toivottuun lopputulokseen. Seksiä on tarjolla, mutta aktin jälkeen olo on kuitenkin tyydyttymätön.

"Tämä tuntuu joskus niin hakuammunnalta", Henryk sanoi lopulta ja laski leukansa pöydälle. "Kun rakkautta ajattelee liikaa, se saa haluamaan heti jotakin. Tiedättehän, haluamaan vaatteet äkkiä ympäriinsä. Eikä se ole rakkautta, se on seksiä. Mutta sitä kaipaa jotakin. Ja joka kerta kun sen luulee pyydystäneensä, se luiskahtaa käsistä, ja se valopilkku, jota on jahdannut, heijastuu jonkun toisen kasvoille."

Jonkinlaista tilausta LBTQ-piireissä pyörivälle kotimaiselle aikalaisromaanille on varmasti ollut, ja joillekin Wurlitzer voi soida eri tavalla kuin minulle. Lukukokemus jäi minulle silti ehkä liiankin ohueksi harsoksi, enkä oikein tahtonut saada mistään kulmasta kunnon otetta. Ehkä kyse oli siitä, etten oikein tahtonut päästä henkilöiden ihon alle. Transnainen Nastassja oli ehdottomasti henkilöistä mielenkiintoisin, kun taas esimerkiksi sodasta palannut Mies jäi minulle hyvin etäiseksi.

Osan kohtauksista lukaisin vain pikaisesti läpi, kun osa taas pysäytti hetkeksi iloitsemaan osuvista kielikuvista. Otto Lehtisen tapa käyttää kieltä on kaikkiaan hauskaa ja omaperäistä. Huomasin ajoittain nauttivani myös kauniista tunnelmoinnista ja Helsingin maisemista. Kallion kadut ovat kyllä aina kirjallisuudessa yhtä vaikuttavia paikkoja.

 

Otto Lehtinen: Wurlitzer

Gummerus 2016

448 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 49. vuonna 2016 julkaistu kirja

 

Pages